Kriittisen blogijournalismin pioneeri

Journalistisen bloggaajien pioneereina esitellyt ja hyväpalkkaiset Mickey Klaus (Slate -magazin) ja Andrew Sullivan (The Atlantic) kehittivät lyhyttä, linkittävää bloggaamisen tyyliä. Sittemmin radikaali Josh Marshall on sysännyt blogijournalismin uuteen suuntaan.

The Sullivan-and-Kaus snip-it-and-comment approach remains popular with many bloggers, but over the years it has given rise to a number of offspring that have become models of their own. Among the most prominent is Talking Points Memo (TPM), begun by Josh Marshall in 2000,

Marschall ei journalistisessa blogissa pelkästään kommentoinut, hän teki myös taustojen tutkimista ja saattoi näin oikaista ja kritisoida uutisia ja ajankohtaisia tietoja. Hän ampuu alas kestämättömiä väitteitä, paljastaa konservatiivisten journalistisen valonarkoja strategioita:

2002, when Marshall latched onto Trent Lott’s racist-tinged comments about Strom Thurmond and, calling attention to them in frequent posts, contributed to Lott’s fall.

Sittemmin Marschall on käyttänyt Talking Points Memon menestystä nuorten blogijournalistien uran edistämiseen sekä erittäin aktiiviseen meilien vaihtoon lukijoiden kanssa.

(2009)

Joko bloggaat itse tai sinut blogataan

Juutalaisessa perinteessä kuoleman enkelillä on saapuessaan yllään asu jossa on pelkkiä silmiä – se on tuhansia katseita täynnä. Usein tuota enkeliä on verrattu massamediaan – se on kaiken loppu tuhansien kameroiden näkemänä – vai onko kysessä tuhannen henkilökohtaista näkemystä?

Filosofi Rafal Capurro tekee selvän eron massamedian ja interaktiivisen median välillä. Se että verkossa ihmiset puhuvat itse, ilmaisevat itse asiansa on eettisessä mielessä ratkaisevasti eri asia kuin se että ihmistä niinsanotusti haastatellaan.

Capurro erottaa kaksi julkisesti esille tulemisen tapaa, joko ilmaiset itse itseäsi tai ulkopuolinen journalisti välittää sinun asiasi (selbstdarstellung und fremddarstellung). Eettisessä mielessä edellinen on olennaisempi, jos arvostetaan sitä, että ihminen on olento joka osaa ilmaista itse itsensä, ja jolta voi kysyä ja joka vastaa sinulle.

Capurron esimerkki käsittelee aidsia, sen journalistisia esitämisiä massamediassa sekä toisaalta aids-blogeja, joissa ihmiset itse kertovat tilanteestaan.

Tässä kohtaa iskee epäilys, sillä eikö juuri kaikkein vaikeinta ole kertoa itse omasta tilanteestaan. Jos yritän kertoa omastani, niin se muuttuu aina aivan toiseksi. Kun blogeista lukee ”henkilökohtaisen kokemuksen” päivittäistä kavalkadia, puhetta, jossa kielen suomenlahdet ovat jo niin hapettomia ja kuolleita, että elävä kokemus vilahtaa kuin yksinäinen särki silloin tällöin.

Ihmisille tarjoutuu paljon mahdollisuuksia kirjoittaa ja puhua omalta kannaltaan, kertoa omastakokemuksestaan, ilmaista henkilökohtainen kokemuksensa. Itseilmaisun ja selbstdarstellungin ongelma on mielestäni tämä: erehdytään luulemaan, että ihminen hallitsisi kielensä.

Kuka ottaisi läheisen ihmisen vastuun ja sanoisi blogin kirjoittajalle, että eihän tuossa ole kokemusta eikä henkilökohtaisuutta. Riitääkö sinulle, että sinä vain päivität noita heikoksi käyneitä kuvauslauseita, samoja hapettomia lausahduksia, joita lähes kuka tahansa puhetta tuottava käyttää.

(2009)

Blogit eivät ole tiedontuotantoa

Ihmettelen edelleen kovasti, miksi verkkoblogien katsotaan kuuluvan tutkimuksessa journalismitutkimuksen piiriin. Journal of Computer Mediated Communicaton, kesäkuun numero käsittelee jopa verkkopäiväkirjoja osana ”tiedontuotantoa” ja journalismia. Ilmeisesti tämä on jo itsestään selvää, koska artikkeleissa ei lainkaan problematisoida onko kyse journalismista.
Ihmettelen sitä, että miksi verkkopäiväkirjojen ilmaisutapa ei voi ratkaista, mihin genreen kukin blogi kuuluu. Luettuani artikkelia blogit ja ”knowledge production” jossa vertailtiin filtteriblogeja ja verkkopäiväkirjoja, ihmettelin mitä tiedon tuotantoa ovat tänään lukemani verkkopäiväkirjat, joista eräs kertoo päivästä meren rannalla ja toinen siitä kuinka tyytyväinen on lekotteluun kotona. Asiaa ei ole nimeksikään, Kolmas huone välittää vain rentoa tunnelmaa rennolla kielenkäytöllä:

”Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa.. ”

Täytyy pitkään selittää, että tätä voi pitää ”tiedontuotantona” . Täytyy selittää myös miksi tämä on journalismia. Onko siinä yhteisiä tyylipiirteitä jonkun lehtijuttujen lajin kanssa: se ei ole kolumni, vaikka onkin henkilökohtainen.

Tiedon tuotanto verkossa on aivan muualla, sen varmin merkki on se että kirjoitus on jäsennetty tiedonhaun kannalta toimivaksi. Verkkopäiväkirjat eivät pyri siihen.

Puhdistaa asioita kirjoittamalla (Japani)

Yleisen ajatustottumuksen mukaan blogipäiväkirjoissa esitetään yksityistä, ja elämän henkilökohtaisia puolia. Pahimmillaan blogeja pidetään narsistisina. Tämä on niin yleistävä näkemys, että se hajoaa heti jos sitä käsittelee tarkemmin. Kirjoittaminen vailla distanssia omiin päiviin ja tapahtumiin, mitä se on. Kertoo mitä tapahtuu, kronologisesti edeten: siten-minulle-tapahtui-niin.

Japanilaisista päiväkirjablogeista voi löytää toisen painotuksen, ainakin mediafilosofi Nakadan mukaan. Japsiblogit ovat usein suojattuja ja vain ystäväverkosto voi lukea niitä. Silti blogeissa käsitellään vähemmän yksityisiä asioita kuin lännessä. Nakadan mukaan blogeissa näkyy japanlaiseen proosaan liitetty pyrkimys puhdistaa asioita kirjoittamalla.
Nakada:

”… what stimulates the readers’ interests (at least partly) rests upon some kind of Musi (= denial of self, denial of egocentric self). I used to think that some kinds of narcissism influences the contents and ways of description of Mixi’s blog-like diaries but I found (or interpreted) that the majority of the authors in (…) blogs in our country is trying to make the contents of their blogs ’transparent’ or ’pure,’ i.e., free from one’s arbitrary interpretation or free from egocentric views on things they encounter in everyday’s life in spite of the fact that these diaries or blogs are filled with the authors’ personal experiences.”

(2009)

Autioitunut julkisuus

Tuntuu oudolta eksyä jollekin vanhalle, unohdetulle keskustelufoorumille. Kuljeskelet siellä aikoja sitten olleiden keskustelun aloitusten pölyssä. Vanhentuneeseen grafiikkaan puetusta aloitusinnosta on jäljellä vain hengettömät luut, kukaan ei ole reagoinut enää aikoihin. Aikanaan järkeviltä vaikuttaneet ajatukset vaikuttavat enää vain päähänpinttymiltä. Hymiöt irvistelevät, ja saattaa olla että joku ajastaan jälkeen jäänyt vanha soturi vielä ärähtää – jos erehdyt heittämään kommentin, kokeeksi,kuin kiven kaivoon.

“Joukkoviestintä nävertää yksityisyytensä menettäneen intiimialueen ontoksi” kirjoitti Habermas Julkisuuden rakennemuutos -teoksessaan. Tämä julkisuuden rakennemuutos tarkoitti 1700 -luvulla syntyneen keskustelujulkisuuden korvautumista laajalevikkisellä, kirkon ja hovin mediakeskuksista lähetetyllä viihteellä. Habermasille viihde tarkoittaa elämää silkalla ärsyke/reaktio -tasolla.

Kirjallisuus ja romaaneista keskustelu ei ollut 1700 -luvulla mitään marginaalista puuhaa. Kaikki olivat lukeneet Richardsonin Pamelan tai Goethen Nuoren Wertherin.

Romaanien lukeminen ja kirjeiden kirjoittaminen merkitsi yksityisen ja julkisen välistä kuhertelua ja romanssia, herkkää ja tarkkaa seurustelua.

Kirjallisuuskeskusteluissa tuotiin ilmi ja tulkittiin näitä kahden kesken kirjan kanssa intiimisti kohdattuja asioita. Tämä, kirjallinen intiimialue runnottiin sitten pahasti massajulkisuuden myötä, keskustelujulkisuus tykitettiin kauas valtajulkisuuden marginaaliin.

Nyt verkko on mahdollistanut keskustelujulkisuuden paluun. Minäkin vierailen usein Berliner Zimmer sivuilla, jossa ikäänkuin keskustelufoorumin toiminnan taustaksi esitellään historiallinen katsaus Berliinin kirjallisiin kuppiloihin. Mutta jonkinlainen tuhon jälkeinen tunnelma niistä kuvista herää. Eikä se tunnelma katoa keskustelufoorumille siirryttäessäkään.

Miten pahoilla massajulkisuustykkien pommitusten jälkeisellä raiskiolla liikummekaan. Keskustelu tarkoittaa sitä, että vammautuneet aggresiiviset sotaveteraanit 90-luvulta hyökkivät pientenkin ajatuksen liikahdusten kimppuun. Joku hylätty huutaa apua, vainoharhaisuus ja pisteliäs sanankäyttö vallitsee – ehkä vielä pitkäänkin, mutta nyt on jo rauha ja vähitellen alkaa rakentua luottamusta ihmisten kesken.

(2009)

Olennainen ero Re: vai Fw:

Sposteista ja kännyköistä nähdään varmaan paljon unia, myös tietokonepeleistä ja chatista, mutta blogit tulevat ehkä vähemmän.Seuraavan säköpostiin liittyvän unen näin jokin aikaa sitten.

Toimiston Tuula tuli sanomaan työhuoneeni ovelle.
– Yritit tehdä hieman filunkia. Jätit tällaisen laskun, mutta siinä ei ole virallista reklamaatiota.
– No kun sitä laskumääräystä ei ollut vielä tullut …
– Mikä tämä sitten on ?
Sähköpostini oli avoinna näytöllä, ja Tuula osoitti postia ” Re:maanantai”
– Minä en tiedä tuosta mitään, vastasin.
– Miksi siinä sitten on ”Re” ?

Avasin meilin, ja se sisälsi rakastavaisten lepereleyä, viestienvaihtoa. Jotkut suunnittelivat salaista tapaamista maanantaiksi.

Eikö tässä unessa olekin ilmaistu sähköpostin käyttöskaala aina talousbyrokratiasta lemmenviesteihin. Olisin tietysti päässyt pälkähästä, jos meilissä olisi ollut ”Fwd”.

Toisaalta kuinka mukavalta tuo veisti kuulosti – Re:maanantai; re:re maanantai; re:re:re:maanantai…

(2009)

Juttelunteoria, puheenkuoro

Keskustelu juhlissa, kokkareilla, bileissä on puheenvuorojen ottamista vain kankeissa tilanteissa. Silloin puheenvuoron ottaja aivan kuin hämmentyisi itsekin siitä että hänellä on heti käytössään näyttämö, ja jonkun verran kuulijakuntaa.

Mutta sitten kun juttelu alkaa sujua, sanomisesta katoaa tällainen esiintymisen paine, ja puhujat alkavat sulautua yhteiseen puheenkuoroon.

Kyse ei ole hälinästä, vaan siitä että kukin liittyy tavallaan tähän yleiseen puheeseen.

Se on keskustelua joka syntyy, kun seurue puhuu mitä sattuu ja antaa kielen vielä. Tällainen keskustelu kukoistaa vain, kun puhe ei alistu yksilöllisen esityksen osaksi. Se ei ole henkilökohtaista. Toisaalta sellainen puhe ei ole asioiden hoitoakaan. Jutteleva seurue ei junaile asioita, ei syvennä ihmissuhteita – paitsi hieman ohessa – vallalla on puheen sorina, virta johon kukin repliikkeineen liittyy.

Teoreettinen asia on se, että voiko tällaisesta seurueen puheesta edes erottaa puheenvuoroja – vaikka koko keskusteluanalyysi perustuu tälle ”puheen vuoron” termille. Englanniksi tuo termi on TURN ja se on käännetty puheenvuoroksi, vaikka tuolla sanalla on vuoron lisäksi käänteeseen liittyvä merkitys.

Olen ihmetellyt tätä myös verkkokeskusteluissa, turhan paljon on painotettu sitä että yksilö ilmaisee omassa mielessään kehittelemiä ajatuksia pukien ne sitten repliikeiksi.

Joskus keskustelu on toisenlaista. Ensiksi ei ole omaa ajatusta eikä mielipidettä, vaan halu osallstua keskusteluun sen tempaavuuden vuoksi. Ja tärkeäksi nouseekin keskustelun käänteet, ja hyvien käänteiden tarve leijuu keskustelijoiden ympärillä. Uudet huomiot ovat tärkeämpiä kuin pitkään haudotut omat lausunnot.

Seurueessa ei korostu yksilöllinen vuoro vaan yhteinen puhe – ja halu tuottaa käänteitä.

Puheen vuorojen ottaminen korostuu kankeassa tilanteessa, puheensorinan käänteisiin osallistuminen taas korostuu vapaassa juttelutilanteessa.

(2009)

Improvisaatiodraamaa lapsille

Virtuaalidraamoja on nykyään kehitelty moniin tarkoituksiin, draamakoulutuksessa niitä käytetään mm. replikoinnin kehittämiseen improvisoimalla. Myös lapsille on monenlaisia, luovaa toimintaa kehittäviä eli improvisaatiolle perustuvia virtuaalidraamoja. Edelliset ovat kielellistä ja jälkimmäiset juonellista improvisointia.

Black sheep -suunnittelijoilla oli mahdollista kehittää juttua joko pelien suuntaan, siten että koko virtuaalimaailma ja sen juonimahdollisuudet olisivat kaikki suunniteltu täysin etukäteen. Juonen eteneminen olisi silloin ollut tehtäväpainotteinen: on toteutettava A jotta voi edetä B:hen. Toinen mahdollisuus oli huomioida vain keskeiset juonen kohdat ja permutoida niitä.

He päätyivät yksinkertaisempaan ratkaisuun, eli improvisaatioteatteriin. He suunnittelivat vain draaman puitteet ja siihen toimijat. Mallina oli improvisaatioteatterissa yleensä käytetyt tavat luoda tapahtumalle puitteet, kuten he sanovat artikkelissaan:
The Black Sheep – Interactive Improvisation in a 3D Virtual World

Juonellinen improvisointi on ratkaisujen keksimistä yllättävissä tilanteissa. Virtuaalidraamassa tarvitaan vain toiminnalliset kehykset: kuka (roolit, päähenkilö) missä ja milloin (paikka ja kesto) mitä (tehtävä, pyrkimys). Black sheep on Arhusin kuuluisassa digitaalisen kulttuurin laitoksessa kehitelty lasten draama. Se tapahtuu maatilalla jossa isäntä ja lapsi-toimija yrittävät pitää järjestystä. Musta lammas on kuitenkin kekeseliäs pässinpää, joka aiheuttaa monenlaisia yllätyksiä maatilalla.

Black sheep -draamassa kaikki muut paitsi lapsi ovat ”synteettisiä toimijoita” joille on koodattu päämäärä, sekä lukematon joukko mahdollisuuksia toimia tavoitteen mukaisesti. Lapsen ratkaisut muuttavat näiden synteettisten toimijoiden tapaa pyrkiä päämäärään.

Juonellisessa improvisaatiossa, sellaisena kuin se verkossa kehittyi tekstipohjaisten roolipelien myötä, syntyy yleensä jako ystäviin ja vastustajiin. Jo Aristoteles sanoi, että juoni joka etenee suunnitelman mukaan on mielenkiinnoton, siksi lasten draamassa tarvitaan musta lammas. Se aiheuttaa yllätyksiä, niin että lapsi-improvisoija joutuu keksimään ratkaisuja. Isännän lisäksi hän saa auttajakseen uskollisen koiran.

(2009)

Luoda rooleja, avata mahdollisuuksia

Kuinka keksiä henkilöhahmoja, joissa on potentiaalia. Ja kuinka keksiä tapahtumia joilla on mielikuvitusta herättäviä seurauksia. Silloin kun avattaren tai roolihahmon voi luoda itse, on yllättävää huomata että joissakin hahmoissa on potentiaalia, kieltä ja vapautta. Joistakin toisista hahmoista löytyy sisältä pääasiassa rajoitusta ja kontrollia

Useinhan nämä roopelien hahmot ovat aika yksioikoisia, figuurissa on vain muutama luonnehdinta ja potentiaalisuus on joskus vain pisteytetty. Mutta romaanihenkilön tapaisen hahmon löytämisessä tarvitaankin jo toisenlaista potentiaalia, kuin pelien energiatasoja.

Mutta kuinka keksiä henkilöhahmoja, joissa on potentiaalia. Niiden täytyy olla paitsi selkeitä, niin samalla niissä voisi olla myyttistä syvyyttä. Hyväksi roolipelikirjoittamisen oppaaksi sopisi tuo kirjallisuustieteen taru-sormusten-herrasta eli Northorp Fryen Anatomy of criticism. Nimestään poiketen se on uskomattoman rikas nimenomaan henkilöhahmojen kannalta. Ja onhan sitä sovellettukin roolipelikirjoittamiseen.

Roolipelien kirjoittamisessa on paljon näitä uuden aikakauden piirteitä; se on kimppakirjoittamista, jossa kymmeniä hahmoja liitetään samaan tapahtumakuvioon. Ja ennen kaikkea se on kirjoittamista, jonka tarkoituksena on peliin osallistujalle mahdollisimman antoisa mahdollisuuksien tila, potentiaalia jota kukin voi toteuttaa kykyjensä mukaan.

(2009)

Improvisoitu replikointi ja ilmeet päälle

Verkkodraaman alueella replikointi ja toiminta tapahtuvat tietääkseni pääasiassa jo virtuaalisissa tiloissa. Nuo tekstipohjaiset verkkodraamat jäivät 90-luvulle. Siksi onkin kiinnostavaa, että miksi monet pitävät noita tekstipohjaisten draamojen aikaa eräänlaisena renessanssina.

Veikkaan, että replikointi on kangistunut siirryttäessä animoituihin ympäristöihin. Sellainen chatin tapainen nopea ja verbaalisesti ilmeikäs replikointi on vaikea saada yhdistymään cyberdraaman.

Minä olen pelkkä diletantti verkkodraaman alueella, mutta improvisoiva dialogi tuntuu tärkeältä, ja sen uusia muotoja on mukava miettiä. Tänään Facebookissa jouduin sananvaihtoon kahden teatteri-ihmisen kanssa siitä, kumpi on ilmeikkäämpää sana vai kehon kieli.

Olen tullut varsin allergiseksi monille viestintäihmisten näkemyksille ilmeiden ja eleiden ylivertaisuudesta. Tuntuu että he ovat kadottaneet täysin sanan tai repliikin vivahteiden tajun. Asetelma on epäoikeudenmukainen jos repliikit tunnistetaan vain pinta-tasoltaan, mutta ilmeistä luetaan rikkaita vivahteita. Kai repliikillä on ilmeet !

Tämä ilmeiden glorifiointi on synnyttänyt eräänlaisen kansanuskomuksen, jonka mukaan ”kehon kieli ei valehtele”, silloin kun sanat ovat palturia.

Tämä liittyy myös virtuaalidraamaan. Nyt kun chat on saanut myös graafisia muotoja, joissa avattaret juttelevat puhekuplina olohuoneessa, kirjastossa tai baarissa, niin keho ja ilmeet ovat tulossa, vaikka kömpelösti, osaksi replikointia.

Charles Soukupin artikkeli chatdraaman animaatiomuodoista on tältä kannalta kiinnostava. Minä olen pelkkä diletantti, joka ihmettelee yksinkertaisia asioita. Tekstipohjainen chat esitti repliikkit alekkain, kuten draamadialogissa. Animoitu chat esittää repliikit kuten sarjakuvassa puhekuplina.

Minua kiinnostaa tässä vain improvisoitu replikointi. Teatterin ja elokuvan replikointi on hienoa, parasta mitä kuulemme, mutta ne ovat valtavan hitaita produktioita siihen verrattuna siihen että chat-replikoinnin voit aloitta kunhan pääset koneelle.

Siksi pohdin vain draaman kaltaista replikointia verkossa.
Mitähän tämä muutos merkitsee? Ilmeet ja eleet, asennot ja poseeraukset tulevat avattaren hahmoon. Tietysti hahmot ovat vielä kömpelöitä, mutta onhan se kiinnostavaa. Uskon että sananvaihto, nopea replikointi sopii paremmin tekstipohjaiseen, alekkain etenevään muotoon.

Sarjakuvamaiset puhekuplat tuovat jotain muuta replikointiin – ehkä ne opettavat lukemaan ilmeitä ja eleitä. Tuntuu että ilmeitä ja eleitä osataan oikeastaan lukea varsin huonosti. Sarjakuva, pysäyttäessään eleet ja ilmeet sekä repliikin, tarjoaa havainnollista oppia. Niin, että toisesta havaitaan muutakin kuin suupielen asennon perussingnaali, onko joku positiivinen vai negatiivinen.

(2009)