Suonet on avattu kolmesta koivusta ja mahla tipahtelee sankoihin. Juoma ei ole niin makeaa, kuin monet luulevat, mutta pehmeää se on. Miten vesi voikin olla niin pehmeää? Se on kuin veri tai punaviini mutta ilman niiden tukevuutta, päinvastoin. Keväisin mahla nousee vastavirtaan parin viikon ajan. Tapahtuma viittaa erektioon, nousemiseen ja kostumiseen. Mahlan kulkuväylä on tuhansien hiussuonten putkisto, joka menee syvälle maan uumeniin ja nousee ylös oksankärkiin asti.
Perinteinen tapa valuttaa mahlaa on porata reikä koivun kylkeen ja laittaa pieni kouru, jota pitkin neste tipahtelee astiaan. Runko voi siitä kärsiä, niinpä minä sahasin koivuista vain alimman oksan poikki ja laitoin sangon oksantynkään – tippuu mukavasti.
Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Ja viini, jonka paikallisia ja koivukohtaisia sävyjä voi maistella sekä hakea sitä parasta koivikkoa mahlan valuttamiseksi. Se on niin mieto ja pehmeä juoma, että se suorastaan kehottaa maistelemaan.
Mahla on tunnetusti siirapin alkuperä: kun vaahteroista valutettu mahla keitetään kokoon saadaan siirappia. Mutta se, joka on nauttinut mahlaa, tietää että keittämällä katoaa sen tuore maku.
Jos täällä pohjoisissa metsissä olisi mahdollista valmistaa viiniä se tehtäisiin mahlasta.
Ehkä muinaiset mesisuut ovat sitä simaa valmistaneetkin hunajasta ja mahlasta, sekä jostain kolmannesta mutta kadonneesta elementistä. Säilyäkseen mahlajuoman täytyy hieman käydä, ja siksi se tarvitsee mukaan happamuutta. Onko tuo unohtunut ainesosa pajunkuori? Vai onko se muurahaishappo, eli ärsytettyjen muurahaisten kusi, joka tunnetaan muinaisten herkkujen aineena, ehkä.
Pohjoisten viini, sima, olisi jotain aivan muuta kuin sitruunalla pilattu vesi, se olisi myös jotain aivan muuta kuin ne marjaviinit, joita täällä tehdään.