Neljäs adventti ja villisian loppu

ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.

Kari, ystäväni Kaakonkulmalta kertoo, että itärajalta tulevia villisikoja pyritään mestästämään mahdollisimman paljon. Hänen veljensä on ampunut niitä kuulemma viisi kappaletta.

Villisika on vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.

En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.

Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.

Tämä on hirvittävää, mutta niin on pakko tehdä.

Vadelmia kertyy kämmenelle

Olen varsin nopea ja rutinoitunut vadelmanpoimija. Puutarhavadelma koulutti minut sellaiseksi. Kerään marjat ensin kouraan ennenkuin kumoan ne astiaan. Villivadelmienkin kerääminen kämmenelle toimii, koska vadelmat ovat pieniä.

Arkisen, nopean ja ehkä ahneen poimimisen ohella olen huomannut, että marjojen kertyminen kämmenelle tekee minut jostain syystää hyvin tyytyväiseksi. Se on välitöntä tyytyväisyyttä, eikä sitä että saan paljon vadelmia.

Kun olen poimija, en näe vadelman läsnäoloa. Asetelmamaalauksissa se nähdään: aineena vadelma on aina ollut suosittu marja, sen punaisuudessa on jotain ruusumaista, sen pinta on erityisen herkkä ja ilmaiseva. Taiteilija – meditoidessaan vadelmia – tuntuu tuovan esille juuri sitä, mikä arkipoimijalta katoaa keräämiseen.

Asetelmat ovat yleensä pysähtymisen kuvia; niiden still-life tilanne, katoava hetki, sopii mainiosti vadelman hetkeen. Siihen on tartuttava tuoreena ! Vadelmassa on runsaasti mesimarjaisia aromeja, jotka katoavat pian poimimisen jälkeen.

Luin taide-artikkelin, jossa aiheena oli vadelma ja suojahanska. Hämmästyin huomatessani George Henry Hallin maalauksesta Raspberries and the Gauntlet (1868) kuinka vadelmat olivat ritarin suojahanskassa kuin kämmenellä.

Aggresiivinen sotahanska oli kääntynyt palvelemaan vadelman keruun asiaa. Tulkinnassa Hallin maalaus liitettiinkin pasifistiseen linjaan, jossa aseet taotaan auroiksi. Rautanyrkki on maalauksessa muuttunut kämmeneksi, kääntänyt pehmeän puolensa esiin ja lepää metsän sammalella tuoreita, tuoksuvia vadelmia varten.

Asetelmasta voi lukea tarinan ritarista, joka on kääntynyt hurmeiselta verikentältä vattupusikkoon ja löytänyt sieltä onnen. Mutta aivan kuin haamukuvana, vadelmissa on vastapulppuavan veren tuore puna. Ja miten helposti vadelmat murskautuvat, jos hanska puristetaan nyrkkiin.

Vadelmapensaan lypsäminen

Vadelmien poiminta muistuttaa eräänlaista marjapensaan lypsämistä. Tämä lypsäminen on nyppimistä, parhaimmillaan koskettelua. Herkästi putoavien marjojen poimiminen ei onnistu kovin ottein, ei pensaaseen tunkeutumalla eikä oksia heiluttelemalla, siten marjat vain putoavat maahan.

Toisaalta kokemattomat poimijat- he seisovat pensaan äärellä ja keräävät marjoja astiaansa yksitellen – huomaavat vain ne vadelmat, jotka nähdään ylhäältä päin. He eivät huomaa, miten paljon pensaalla on annettavanaan.

Kokenut vadelman poimija kumartaa ja kättelee, taipuu lähes suutelemaan oksan kärkiä. Näin ritari toimisi vadelmia poimiessaan. Tällaista kuvausta majesteettisen pensaan luokse tulevan ritarin kuvausta voisi jatkaa, kertoa kuinka poimija polvistuu, luo katseen ylös sekä ottaa vastaan runsaat lahjat. Saajan koura täyttyy marjoista, jotka hän kumoaa suojahanskaansa. Mutta ojentaako hän kouransa heti uudestaan ?

Seuraavaksi tämä majesteetti puhdistetaan rutiköyhäksi, siksi lypsäminen tuntuu osuvalta vadelman poiminnan kuvaukselta. Ja voihan olla, että tuo majesteetin edessä kumartumisen elekin tehdään nimenomaan lypsäminen mielessä.

Kun vadelmapensasta lypsetään, peukalon-etusormi-otteella poimija tarttuu vadelmaan. Pensas pudottelee nännejään. Se pitää kiinni vain kypsymättömistä marjoista, mutta kypsät irtoavat pelkästä kosketuksesta. Marjat ovat vieneet kaikki vadelmapensaan voimat, ja heti kun vadelmat irtoavat kiinnikkeistään, pensas alkaa vahvistua. Vadelmien lypsäminen helpottaa pensasta.

Arkinen kuvaus siitä, miten paljon marjoja on, miten ahkerasti poimija työskentelee, kadottaa läsnäolonsa vadelman suhteen -sen, mitä maalauksesta välittyy. Ahkera poimija kohtaa vadelmapensaan tuloksen ja työpanoksen kannalta. Ja vaikka poimijan koura täyttyy yhä uudestaan; ja vaikka hän vie lähes kaiken, silti talouslaskelma ei tavoita sitä täyttyvien kourallisten kokemusta.

Ansaintalogiikan sijaan vadelmapensasta ja kukkuraista kämmentä tuleekin kuvata ihmetellen ja tietämättömänä, samalla kokeneesti ja kaikkea tietoa käyttäen.

Huomaavaisuus on marjan poimintaan sopiva tapa, siihen kuuluu huomaaminen: kaikki mikä edistää marjojen huomaamista lehtien joukosta. Siihen kuuluu marjan värille tarkentunut katse, ja pensasmarjojen kohdalla varovainen oksien liikuttelu. Erityisen antoisaa on kuitenkin marjapensaan alle kumartuminen ja polvistuminen, sillä huomaavainen näkee parhaiten.

Poimija on paikallaan ja vain kädet liikkuvat. Lapset ja nuoret tunnistavat tämän liikkumattomuuden ja inhoavat marjanpomintaa. Mutta poimija on keskittyneenä toimeensa, taipuneena vadelmapensaan puoleen aivan kuin hyväilisi ja koskettelisi jotain, jonka oksat jännittyvät ajoittain, mutta joka muuten on täysin rento.

Kun marjat vierähtävät kämmenelle, ja niitä kertyy kourallinen … niin, se on seikka, jota haluaisin kuvata yhä uudelleen … kun marjoja kertyy kämmenelle.

Nancy Strow Sheley: Taking Up the Gountelet: George Henry Hall’s Raspberries.
American Art.Vol 19. No3 (Fall2005) pp. 82-91.
https://www.jstor.org/stable/10.1086/500233

Sulautua kasveihin ja olla yhtä luonnon kanssa – ja psykoaktiiviset aineet

Jos voisin kokea olevani yhdessä kasvien kanssa, kokea lähelläni olevien kasvien tai kasvattamieni taimien elämän, että kokisin ne kanssani elävinä, sellaisena kuin kasvit tietysti ovat. Jos ottaisin taikasientä tai muuta aivokemiaa muuttavaa psykedeelistä ainetta, menisin kasvimaailmaan, niin että egon hälvenemisen ja tajunnan herkistymisen myötä viettää aikaa siinä mikä meillä on yhteistä elävien kasvien kanssa. Vai olisiko kyse hallusinaatioista ja turhista houreista ?

”Kasvinäkökulma maailmaan, sepä se, todellakin! Samalla lehdet silmäilivät minua ja tarkensivat puhtaasti hyväntahtoisen katseensa minuun. Saatoin tuntea niiden uteliaisuuden.. .tunsin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni suorassa yhteydessä kasveihin” (Pollan, 2021, 547)

Useissa teoksissaan kasvien elämään paneutunut tietokirjailija Michael Pollan otti taikasientä, psilosybiiniä, ja koki olevansa suoraan kasvien kanssa kontaktissa. Onko tässä se peruskokemus, joka sai 60-luvun hipit palaamaan luontoon? Kokemus jossa yhteys luontoon merkitsi samalla valtavaa, vihreän myötätunnon ja vegetaarisen rauhantahdon kokemusta.

Ehkä, tai ehkä kyse on tajunnan laajentimiin liitetyistä odotuksista. Ehkä se, mitä koin kasvien kanssa olikin vain se minkä Pollan oli omaksunut Aldous Huxleyn teoksesta Tajunnan ovet. Kasvien myötätuntoinen läsnäolo, Huxleyn suuri kokemus kukkamaljakon kanssa. Ehkä Pollanin tripissä luettu yhdistyi havaittuun, tai ehkä minäkeskeisen mielen syrjäyttäminen mahdollisti todellisen luontoyhteyden.

Psykedeelen aiheuttamissa näyissä ”suuri osa niiden vaikutuksista voi olla ihmisten itsensä aikaansaamaa” sanoo Pollan. Esimerkkinä on Huxley, joka tukeutui itämaisen mystiikan kuvastoon selostaessaan meskaliini-kokemustaan. Buddhalaisen estetiikan värikirjot,symmetriat, taipuvat muodot tulivat 60-luvulla merkitsemään psykedeliaa. LSD-trippi tulkittiin vahvasti orientalistisen mystiikan läpi.

Ainoa mikä minua siinä kiinnostaa on kukkien ja lehtien voimakas ja kaiken täyttävä läsnäolo. Huxley kirjoittaa:

”Nautin pillerini yhdeltätoista. Puoltatoista tuntia myöhemmin istuin työhuoneessani ja katselin tarkkaavaisesti pientä lasimaljakkoa. Maljakossa oli ainoastaan kolme kasvia – täydessä kukassa oleva portugalinruusu, jonka kukka oli vaaleanpunainen ja jonka terälehden tyviä sävytti kuumempi, liekehtivämpi väri. Suuri magnetan ja kerman värinen neilikka sekä kalpea kurjenmiekka, jonka kukinto kohosi murtuneen varren päässä kalpean violettina ja rohkean heraldisena. (Aldous Huxley,29, Ville-Juhani Sutisen suomentamana).

Samalla Huxley vakuuttui ”jokaisessa hetkessä piilevästä alastoman olemassaolon ihmeestä”.

Istigkeit – eikö se ollut käsite, jota mestari Eckhart käytt? Puhdas oleminen. .. kukkakimppu joka loisti omaa, sisäistä valloaan siihen latautuneen merkityksen voimasta… ruusu, kurjemiekka ja neilikka eivät merkitse enempää eikä vähempää kuin sitä, mitä ne ovat – katoavaisuutta, joka kuitenkin on ikuista elämää, jatkuvaa tuhoutumista, joka on samanaikaisesti puhdasta olemassaoloa.” (Huxley 30).

Tuo sama, minkä asetelmamaalarit aikoinaan ilmaisivat kukka-asetelmissaan, katoavaisuutta, pysyvää katoavaisuutta.

Osallistuminen kasvien olemassaoloon, oliko se Huxleulla kuitenkaan sitä? Kohta Huxleyn laajentuneet silmäterät yhtä intensiivisesti kirjahyllyä, kuinka ihmeellisiä hahmoja yksittäisissä kirjoissa on, ja kohta hän syventyy lumoutuneena pöydän jalkaan. Hallusinaatio siis, hourailua, jossa elävän ja elottoman eroa ei tajuta !

Minusta olennaisin Huxleyn kukka -kokemuksessa ilmenee lopuksi, universaali hengitys. Se on jotain, johon vain elollisina katoavaiset osallistuvat yhdessä:

”Jatkoin kukkien tutkiskelua. Huomasin niiden elävässä valossa hengityksen laadullisen vastineen – tosin sen kaltaisen hengityksen, joka ei milloinkaan palaa aloituspisteeseensä eikä vuoroveden tapaan toistu vaan soljuu eteenpäin uudistuvana virtana…” (Huxley 30.)

Kasvinäkökulma maailmaan, ja muuntunut tietoisuuden tila. On tullut harrastettua tätä ”sulautumista luontoon” mutta ei näiden psykoaktiivisten aineitten kanssa. Joskus ruohoa poltellen kesäisessä saaressa, syvän tyytyväisyyden ja kasvillisuuden hyväntahtoisessa seurassa.

Kurkotus kohti omenaa

TUO ELE: käsi kurkottaa ja kroppa venyy; tai se että et aivan yllä tuohon omenaan korkealla; tai se että tuo omena on juuri sopivasti sinun ulottuvillasi, tuo ele sisältää kolme vertauskuvallista tasoa: ruumiillinen, aistillinen ja potentiaalinen.

Tässä vaiheessa kesää tosin olemme poimineet vain maahan pudonneita omenoita, ennen kuin ne ehtivät pilaantua. On kait sekin kurkottamista.

Omenan kurkottamisen ele on ikivanha, tuo yllä oleva keskiaikainen piirros (Teodore n.1550) osoittaa, miten alaston kroppa on kauneimmillaan juuri kurkottaessaan. Ehkä tuo kurkotuksen ele sai Aan ja Een huomaamaan toistensa viehättävän pystyasennon. Omenan nauttiminen tapahtui vasta sitten, ja häpeällinen alastomuus tajuttiin myöhemmin, ensin he havaitsivat toistensa kauneuden.

Mutta kuka kehottaa heitä noin viekoitteleviin asentoihin? Omenapuu itse. Tämä ei ole vain heitto, vaan viittaus ihmisruumiin kauniiseen pystyasentoon ja maailman koordinaatioihin. Kirafin kurkotus on pitkässä kaulassa, ihmisellä se on kädessä. Kurkottavat ihmiset ovat kauniita.

Kuvittelen, että se on jokin erityisen kaunisrunkoinen puu, joka kaartuessaan suorastaan kehottaa ihmistä tekemään samoin.

as the sweetapple reddens on a high branch 
   high on the highest branch and the applepickers forgot—
no, not forgot: were unable to reach
(Sapfo, fragmentti 105A, n.620 eKr. transl. Anne Carson)

Tässä kreikkalaisen Sapfon fragmentissa (n.620 eKr) tuntuu olevan kyse tavoittamattomasta omenanautinnosta. Siitä, mikä ei tavallista ompunkerääjää kiinnosta. Siitä yhdestä, latvaan jääneestä, jota on kaunis katsella, mutta jota on liian vaivalloista yrittää saada alas.

Miksi siis omenapuu tekee minulle juuri sen? Pelkään jo ennalta loppusyksyä ja tuota hetkeä. On varhainen aamu, öinen halla on pyyhkinyt maan huuraan. Ylhäällä on omena, joka ei ole vielä palentunut, mutta tiedän sen olevan hyvin spätlese, myöhäinen, kylmä ja rapea. Mietin keinoa miten ylettyisin siihen.

Autiotalon puutarhassa karhu on kurkottanut omenaan, kynnen jäljet näkyvät.

Kevät, sää ja muu vähäpätöinen (Irigaray)

Ymmärrämme todella huonosti vegetaarista olemista, ja sen myötä meillä on heikentynyt suhde vuodenaikoihin ja luontoon. Luce Irigarayn Through Vegetal being (2016) on Michael Marderin kanssa kirjoitettu puheenvuoro. Irigary käsittelee luontosuhdetta, sen rikkoutumiseen johtaneita ensimmäisiä valintoja.

Kuinka tosiaan on syntynyt kulttuuri, joka pakonomaisesti toistaa ruumiin ja hengen eroa, työntää naista marginaaliin, ja toteuttaa käytännössä luonnon alempaa arvoa teknologiaan nähden.

Haastattelussa vuodelta 2017 Irigaray muistuttaa, ettei ole sattumaa että rikkeet matriarkaattia vastaan tehtiin juuri silloin, ennen historiallista aikaa. Through vegetal being -teoksessa 2016 hän kirjoittaa, että tämän rikkeen jälkeen kaikki jumalaisen syntymän metafyysiset tarinat ovat mitätöineet luontoa.

Mircea Eliaden kulttuurinen synnyn teoriaan tukeutuen Irigaray katsoo, että jumalmyytit ovat aktiivisesti tehneet luontoa ja suvun naislinjaa vähemmän merkittäväksi.

“On todella yllättävää, että luonnonvoimia ja jumalaisia voimia ei ole ymmärretty samoina, eikä harmoniassa” kirjoittaa Irigaray ” tämä on jakanut meidät niin, että kaikessa on tämä ero luonnon ja henkisen välillä.”

Säätilan ja jumalan rinnastusta on pidetty primitiivisenä, koska siinä ihminen tekee jumalan siitä, mitä pelkää ja minkä armoilla on. Poseidon, tuulen jumala ja Zeus rajuilmojen ylijumala on nähty mielikuvituksen leikkinä, yhtä vähäisenä kuin säätilojen vaihtelu vakaina aikoina. Imastokatastrioissa ne ovat palanneet. Poseidon, trombien jumala riehuu jo maalla eikä enää vain merellä; ja Zeun salama iskee metsäpaloja kuiville alueille.

Irigaray kiinnittää huomion tällaisten luonnonuskontojen primitiivisyys-leimaan. Hän pitää sitä osana metafyysis-kristillistä luonnon mitätöintiä. Kristillisissä vuotuisjuhlissa on yhä jälkiä taistelusta vuodenaikoja vastaan: joulu syntymisen juhlana torjuu pakanallista kuoleman juhlaa, ja kristillinen kuoleman juhla pääsiäisenä torjuu pakanallista kevään heräämisen juhlaa.

Vegetaarinen syntymä – ennen kaikkea kevät – on ilmeinen ja selvä aistillisuuden ja kasvillisuuden heräämisen kausi. Mutta kevätmyytit on muunnettu teologiaa palvelemaan: ikkunalla vihertävä ruoho symboloi ylösnousemusta, joka ymmärretään hengen voittona. Huomiotta jää maa, luonto ja miljoonien hehtaarien vihertyminen.

Luonnonuskonnoissa kuolema on marraskuussa, eikä keväällä. Irigarayn kalenterissa kevät merkitsee kosmisia hääitä.

Nämä rakkauden hierogamiat, jumalten häät, kätkeytyvät kasvillisuuteen, kuten Irigaray kirjoittaa “they are immersed in vegetal environment, and are compared to what happens to the plants” (135).

Kiinnostava poikkeus kristillisissä kertomuksissa on Laulujen laulu. Siinä lauletaan puutarhasta naisen on henkisen ja seksuaalisen vapauden paikkana. Irigaray tarkastelee Laulujen laulua Raamattuun kätkeytyvänä heteroseksuaalisena kevätjuhlana. Siinä rakastaja kehottaa lemmittyään heräämään, koska talvi on ohi ja puutarhasta on tullut paikka, jossa he voivat tuottaa iloa ja nautintoa toisilleen.

Laulujen laulussa on jälkiä uskonnosta, jossa henkinen ja seksuaalinen eivät vielä eroa toisistaan. Irigaray toteaa, että morsiamen äitilinja ja sulhasen isälinja kohtaavat kuten hierogamiat jumalten häissä. Tämä Laulujen laulun ydin kuitenkin hukataan pian. “They gradually move away from a cosmic hierogamy, which is their very origin” (Irigaray, 135-136).

On selvää, että mitä lähempänä kosmista hierogamiaa pysymme, toteaa Irigaray, sitä selvemmin keväthäät ovat sekä seksuaalisia että henkisiä. Laulujen laulu on jäänne, jossa niitten eroa ei vielä ole tapahtunut. Lihallinen ja henkinen yhtyminen on parille sallittua, ja kuten Irigaray sanoo: se antaa heille onnea ja energiaa

Irigarayn vuodenaikojen kulttuurihistoriassa talvella on paikkansa, se painottuu kevättalveen ja aikaan, jota hän kutsuu “valon paluuksi”. Kosminen herääminen ei siis tapahdukaan samaan rytmiin maan kanssa, vaan jumalten valo tulee, kun maaperä on vielä kylmä. Talvipäivän seisaus on kevätrituaalien ensimmäinen hääpäivä.

Näin siis Irigaray esittää, että silloin kun jumalat liittyvät vuodenaikoihin, kyse ei ole teologiasta eikä vielä metafysiikastakaan. Kevättalvella tuleva valo on kosminen, ei metafyysinen tapahtuma. Maapäällä ja taivaan alla olemisen kokemus asettuu ruumiiseen ja sieluun, kuten Irigaray painottaa hengittämiseen. Ilma on elementti, joka mahdollistaa että olemme ruumiillisia ja henkisiä. “It allows us to be both body and soul” (Irigaray, 136).

Myös kasvillisuus elää maanpäällä ja taivaan alla. Ja tämä mahdollisimman yksinkertainen seikka sisältää suuren potentiaalin ajattelulle, joka on korjaamassa metafyysistä virhettä. “…the potential of elemental origns: rooted in the earth growing in the air…” (Irigaray 126).

Kerta kielon päälle


Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.

Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.

Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.

Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.

Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.

Talvimasennus, säätila

”On julma ja vihamielinen talviaamu, räntää sataa ja taivas pyyhkii ylitsemme kylmänä ja harmaana”.

Kun ympäristöä, säätä ja tunnelmaa kuvataan tarpeeksi paljon. se tulee esiin taustalta. Kirjoittajat keräävät usein muistikirjoihinsa aamujen kuvauksia, taivasnäkymiä, lumituiskuja, pakkasia ja suojia, kaikenlaista säätä ja näkymää. Niistä on tapana valita jokin ilmaisemaan sitä maailmaa, johon kertomus kuuluu. Mutta ympäristön taju loppuu usein tähän: laatukuva aloittaa novellin tai luvun, se itse ei merkitse mitään. Se on tausta. Tausta, joka vetäytyy sen tieltä, mitä tulee tapahtumaan.

”Koko päivän on tullut lunta, varhaisesta aamusta alkaen se on laskeutunut lähes hellästi yllemme. Illan pimetessä sade lakkasi ja paljastui tähtitaivas.”

Entä mitä tapahtuu, kun luonnon, sään, päivän kierron kuvausta on epätavallisen paljon ? Eikö kirjoittajalla ole mitään tärkeämpää kerrottavaa? Eikö hän pääse alkuun? Miksi hän kiertelee säätiloja maalaten?

Nämä kysymykset kertovat sään ja vuodenajan toisarvoisesta merkityksestä. Jos talvisen sään vaihtelun kuvauksia on paljon, sen täytyy olla masennuksen merkki.

”Nyt laakso on kuin joki, jossa valo virtaa. Ennen aamun kajastusta superkuu on siniverinen, se tekee hopeanvalkean käytävän.”

Horatio Claren talvipäiväkirjaa on kiitetty brittiläisissä kritiikeissä. The Light in the Dark (2018) on päiväkirja, jossa kerrotaan paljon siitä, millaista on ulkona. Kuvaukset ovat mielialoja, sekä ulkona että sisäisesti. Sidos on niin vahva, että talvinen sää näyttäisi lisäävän masennusta.

Tosin väittäisin, että sään kuvaus, sävyttäessään masennusta, keventää sitä, ohjaa värittämään itselle ominaista masennusta ja erityistä tunneskaalaa, samalla tämä väritystehtävä kevetää katsetta siten, että näkymät ovatkin melankolisia.

En siis odottaisi kirjoittamiselta ihmeitä, mutta jos se auttaa siirtymään masennuksesta melankoliaan, niin se on paljon

Horatio Clare opettaa luovaa kirjoittamista Manchesterissa, ja sattui niin että tapasin viimeviikolla hänen työtoverinsa. Keskustelimme Jyväskylässä vierailleen Cathleen Millerin kanssa esseestä ja luovasta nonfiktiosta. Kerroin, että olen viimeaikoina seurannut brittiläistä luontoesseistiikkaa. Cathleen sanoi, että hänen työtoverinsa Horatio Clare on tällä alueella erinomainen, ja että suomalaisena pitäisin hänen talvipäiväkirjastaan.

Hän ei aluksi uskonut, että olen lukenut jo tuota Claren teosta. Todistin että teoksessa kuvataan paljon talvisia säätiloja eri aikaan päivästä. Kirjoittamisen opettamisesta ei montaakaan merkintää löydy. Muuten siinä kerrotaan elämästä vaimon ja pienen lapsen kanssa, sekä pienestä lammastilasta Walesissa, jossa äiti asuu.

Tällä tavalla sain välitettyä kiitokset The Light in the Dark -teoksen tekijälle. Ja vaikka englannin kielen taitoni riittää tavoittamaan vain osin talvisten säätilojen nyansseja – ymmärrän niistä jotain peilaamalla lukemaani talvisäihin jotka tunnen.

Säätilat, valon esiintymistavat, tuulten tunnelmat muodostavat Claren teoksessa päivittäistä etenemistä. Liike melankolian, haikeuden, ahdistuksen ja masennuksen välillä voisi vaihdella loputtomasti päivien myötä. Aivan kuin melankolia olisikin hypnoositila.

Talvisen päiväkirjan maaliskuu alkoi tuolloin Britanniassa mahdottoman runsailla lumisateilla. Kaikki meni tukkoon, maanteille syntyi lumivalleja kuin käärittyjä ruumiita joihin autoilija töksähteli. Tuuli pyörteili niin, että äidin maatilalla lampaat palelivat. Lumi eristi äidin taloonsa.

”The white deepening as you come into Pennines is dramatic: three days´ snow humped and frozen, the trees stark, darkly schoked, the roads glazed with salt dust and slush-swish, and everything sheened with ice. The cars carry hoods of old snow and icicles.” (2.march)

Kun lumimyrsky muuttui räntäsateeksi, Claren perheen talossa katto alkoi vuotaa. Kun tuuli lakkasi, vuoto loppui, mutta uuden myrskyn tullessa vuoto jatkui. Kiivettyään katolle, ja korjattuaan vuodon, syvä tyytyväisyys valtasi Horation mielen, ja hän tiesi että masennusputki oli katkennut.

Clare toteaa, että hänellä masennusputki katkeaa johonkin tekoon. Hän saa korjattua koko talven rikki olleen ovenkahvan, tai niin kuin tuona talvena, hänen on pakko korjata vuotava katto. Ahdistus ja masennus loppuivat, haikeus ja melankolia sai rinnalleen keväisiä tunnelmia.

”The rain comes. I listen to constellations. Soft as children´s whispers at first, then tippling, then fatter taps. In the bedroom children´s brething is perfect peace, gentle as nightfall. And the roof holds – miracle. All night the rain visits in different moods, but nothing comes through. ” (9 March).


Kuinka säilyttää hapero kirkkaana pöytään asti

Keltahapero on kaunis sieni, olen kehitellyt menetelmää kuinka tuon lakin raikkaan värin saisi ruokapöytään asti. En ole löytänyt reseptejä joissa kirkas haperon väri säilyisi. Ehkä sitä yritettiin jo 60-luvulla, mutta luovuttiin sienestä päädyttiin räikeään muoviin ja POP-taiteeseen.

Toki kuivatut haperot ovat kauniita, nahkaselkäisten kirjojen kaltaisia.  Muutaman, pienen keltahaperon voi onneksi  sijoitella salaattiin, tuoretta vihreää tuollainen hapertuva ja mieto täydentää hyvin.  Vaalealla leivällä tuore hapero ei tunnu sopivan juuston tai voin kanssa, mutta hummus saa siitä mainion kruunun.

Haperot ovat sieniä, joitten takia en lähde metsään. Ne ovat jotain, mitä tulee mukaan muitten mukana. Kun tallustelen avarassa pylväsmännikössä ja etsin männynherkkusieniä, niin samalla poimin pieniä kangashaperoita.  Napsin lakkeja kuin riehaantunut lapsi, jotka napauttelee lippiksiä toisilta ja hukkaa samalla oman lätsänsä. Astelen nopeasti kangashaperoiden ja leveälieristen isohaperoiden joukossa, venyttelen alaselkää kumartaessani valitulle. Nappaan tuon lähes huomaamatta, koska varsinainen löytö, ruskea ja lanteikas ruuna, iso männynherkkutatti odottaa ilmestymistään.

Mutta toista on keltahapero, sinä saat minut laulamaan, jo siksi että tapaamme niin harvoin. Jos asuisin metsässä, kohtaisimme jatkuvasti; toki olen iloinen jos vaan tapaan edes muutaman kirkkaankeltaisen.  Syy on pelkästään siinä, että te asutte niin kaukana; kaukana minusta ja kaukana toisistanne.  Pienten, rämeillä asustelevien keltahaperoperheiden välillä on etäisyyksiä.

Koivuhaperot tulevat vastaan polulla, ovat pieniä ja lihaksikkaita. Ne pitävät sopivaa etäisyyttä toisiinsa, mutta myös haperoiden joukkoon. Oliivinvihreinä, ne poikkeavat jyrkästi noista punaisten ja oranssien haperoiden joukoista. Ne seisovat aivan kuin valmiina vaihtamaan joukkuetta ja siirtymään haperoista rouskuihin.

Vihreää koivuhaperoa en nauti tuoreeltaan, paitsi ihan harvoin metsässä, sormisuolan ja oliiviöljyn kanssa. Raaka sieni on vatsalle aika vaativa.

Tuoretta keltahaperoa ei sitäkään voi nauttia paljoa, aivan kuin se olisi homeopaattinen ruokalisä: nautitaan näyttävästi, mutta sitä ei oikeasti ole. Metsissä ja rämeillä keltahaperolla tuntuu olevan samanlainen tehtävä, sitä on kyllä kaikkialla mutta äärimmäisen vähän.  Kumma tapaus, nautin usein keltahaperoa, mutten koskaan muista syöneeni sitä.

Kuinka viivyttää syksyä pitemmäksi ja saada keltahapero pysymään kirkkaana. Pannulla sienen väri katoaa oitis, kuivattuna se toki syvenee, mutta menettää kirkkautensa. Säilönnässä etikka on ainoa, jossa kirkkaus pysyy.  Mutta vaikka väri korostuisi, niin mitä auttaa jos etikassa maku tuhoutuu.  Olen tehnyt muutamia kokeiluita sitruunalla – onhan sillä muutenkin tietty etuoikeus kirkkaaseen keltaiseen – maustamisessa olen kallistumassa hieman makeaan sitruunaiseen.

 

Kuinka maa luovuttaa porkkanan

Tartun solmukohtaan naatin ja juuren välille. Nostelen maasta näitä jäykkäjalkoja. Varovasti kuin hammasta irrottaen ne löystyvät, porkkana jos toinenkin.

Lapset tietävät miten kiinnostavaa on nostaa porkkanaa, kuinka maa luovuttaa sen otteestaan.

Aion tutustua maaperään syömällä, haluan tuntea maan sen porkkanalle antaman maun perusteella. Tämä on vain aikomus; minä, tavanomainen bulkkiporkkanan rouskuttelija en osaa tunnistaa maaperää, erottelukyky ei riitä.

Yritys voi sikälikin olla turha, että vain vieraan voi maistaa. En voi maistaa sitä maaperää, jota on kynsieni alla. Minä maistun siltä itse.

Silti, huomaan kuinka pitkä jälkimaku on tässä pienessä, kuivan kesän kiusaamassa porkkanassa. Juuri nostetun ja huuhdellun porkkanan rouskutus antaa raikkaan maun, joka kypsyy pehmeään oranssiin. Jälkimaussa tunnen saman kuin porkkanan naateissa. Siinä on selleriä ja persiljaa, aavistus anista. Mutta maku muuttuu tunkkaiseksi jo ennen kuin haihtuu.

Vatsassa raaka porkkana teettää töitä. Joillekin se kertoo vatsanpuruista,  minä koen sen miellyttävänä, vaikka tiedän, että porkkana puree vatsassa.

Opin pitämään siitä, kun aloittelin kasvissyöntiä. Ne olivat 80-luvun porkkananpurijan vuosia: olin luopunut kirjallisuudesta ja järsin kirjastossa filosofian alkeita, poimin maiharin taskusta porkkanan. Joku huomasi, miten multainen se oli ja varoitti maabakteereista. Ai, tosiaan, totesin ja sen jälkeen kävin aina kirjaston vessassa huuhtaisemassa porkkanani.

Opin nauttimaan raa’an juureksen murinasta vatsassa. En tiennyt, että haudutettu porkkana on terveellisempi: jopa antioksidantit irtoavat paremmin kun juures on kypsytetty.

***

Tänä kesänä porkkanarivin harventaminen unohtui, ja nyt mullasta nousee paikoin pieniä korkkiruuveja, toisiinsa kietoutuneita porkkanoita. Miks ne tolleen kietoutuu, ympäri toinen toista? Toisaalta heti kun on tilaa, niistä tulee paksujalkoja, liian isoja.

Parhaita ovat sormiporkkanat. Sormet asettuvat sopivasti vierekkäin, kuin käsi kasvaisi mullassa.  Solakoissa porkkanoissa ei ole mautonta ydintä, koska paras osa on juuri ulkopinnan alla, ja sormiporkkanoissa sitä pintaa on eniten.

90-luvun pulavuosina valikoin lapsia varten 5 kg porkkanapusseja, maistelin erilaisia, ja makeimpia ostin sitten pusseittain.

Silloin kuvittelin, että maun perusteella pystyisin erottamaan typpibuustauksen ja myrkkyjen määrän. Tämä johtui siitä, että todella huonoja ja metallin makuisia porkkanoita tarjottiin siihen aikaan usein syötäväksi. Porkkanakemppiä tykitettiin järeillä aineilla. Tarkka valikointi kannatti, samaan hintaan saatoin saada rapeita ja hyviä.

Huonoimmat porkkanat ostin ovelle tulleelta hevosmieheltä: 10 kg luomuporkkanoita, oikein juuttisäkissä.  Ne olivat niin metallisia maultaan, että pian oivalsin asian. Myyjä oli saanut halvalla ylimyrkytetyn porkkanasadon, eivätkä hevoset suostuneetkaan syömään niitä. Mies päätti jakaa porkkanat rehteihin juuttisäkkeihin, silloin ne voi myydä luomuna pois.

Tämän kesän lajikkeeni on Nantes varhainen, oranssi. Joskus historiassa porkkana oli punainen, kolmisen sataa vuotta sitten tapahtuneen ihmeen, mutaation, seurauksena löytyi oranssi. Ja heti sitä haluttiin viljellä. Aivan kuin oranssi pureskeltava olisi jo ollut odottamassa tulemistaan.

Kumma kyllä porkkanan ihme tapahtui nimenomaan juuressa eikä kukassa, jota yleensä pidetään värien alueena.

Sekavihannespussi onkin sitten tulosta tästä porkkanan värivaihtelusta. Niitten valikoimat koostuvat pääasiassa erivärisistä porkkanoista. Vain pienen pienet paprikan palat, kirkkaan punaiset, virittävät  nuo eriväriset porkkanakuutiot.

Valitettavasti kaikki pakastevihannesten valikoimat tuntuvat yhdistelyn parodialta – niin kauan kun inkivääri puuttuu. Sillä porkkana on löytänyt parinsa jo kauan sitten: kokit tuntevatkin parhaat porkkanan ja inkiväärin sekoitukset.

Toisaalta: olen nähnyt kuvan, joka tuntuu lupaukselta:  porkkanaa dipataan siinä johonkin mullalta näyttävään, tummaan ja tukevaan seokseen. En saanut selville, mitä se oli, mutta juuri multaan dippaamisesta haluaisin tehdä kattauksen. Dippaamisen ele on kuin kaste, mutta mullasta nostamisen sukua.