Kurkotus kohti omenaa

TUO ELE: käsi kurkottaa ja kroppa venyy; tai se että et aivan yllä tuohon omenaan korkealla; tai se että tuo omena on juuri sopivasti sinun ulottuvillasi, tuo ele sisältää kolme vertauskuvallista tasoa: ruumiillinen, aistillinen ja potentiaalinen.

Tässä vaiheessa kesää tosin olemme poimineet vain maahan pudonneita omenoita, ennen kuin ne ehtivät pilaantua. On kait sekin kurkottamista.

Omenan kurkottamisen ele on ikivanha, tuo yllä oleva keskiaikainen piirros (Teodore n.1550) osoittaa, miten alaston kroppa on kauneimmillaan juuri kurkottaessaan. Ehkä tuo kurkotuksen ele sai Aan ja Een huomaamaan toistensa viehättävän pystyasennon. Omenan nauttiminen tapahtui vasta sitten, ja häpeällinen alastomuus tajuttiin myöhemmin, ensin he havaitsivat toistensa kauneuden.

Mutta kuka kehottaa heitä noin viekoitteleviin asentoihin? Omenapuu itse. Tämä ei ole vain heitto, vaan viittaus ihmisruumiin kauniiseen pystyasentoon ja maailman koordinaatioihin. Kirafin kurkotus on pitkässä kaulassa, ihmisellä se on kädessä. Kurkottavat ihmiset ovat kauniita.

Kuvittelen, että se on jokin erityisen kaunisrunkoinen puu, joka kaartuessaan suorastaan kehottaa ihmistä tekemään samoin.

as the sweetapple reddens on a high branch 
   high on the highest branch and the applepickers forgot—
no, not forgot: were unable to reach
(Sapfo, fragmentti 105A, n.620 eKr. transl. Anne Carson)

Tässä kreikkalaisen Sapfon fragmentissa (n.620 eKr) tuntuu olevan kyse tavoittamattomasta omenanautinnosta. Siitä, mikä ei tavallista ompunkerääjää kiinnosta. Siitä yhdestä, latvaan jääneestä, jota on kaunis katsella, mutta jota on liian vaivalloista yrittää saada alas.

Miksi siis omenapuu tekee minulle juuri sen? Pelkään jo ennalta loppusyksyä ja tuota hetkeä. On varhainen aamu, öinen halla on pyyhkinyt maan huuraan. Ylhäällä on omena, joka ei ole vielä palentunut, mutta tiedän sen olevan hyvin spätlese, myöhäinen, kylmä ja rapea. Mietin keinoa miten ylettyisin siihen.

Autiotalon puutarhassa karhu on kurkottanut omenaan, kynnen jäljet näkyvät.

Kevät, sää ja muu vähäpätöinen (Irigaray)

Ymmärrämme todella huonosti vegetaarista olemista, ja sen myötä meillä on heikentynyt suhde vuodenaikoihin ja luontoon. Luce Irigarayn Through Vegetal being (2016) on Michael Marderin kanssa kirjoitettu puheenvuoro. Irigary käsittelee luontosuhdetta, sen rikkoutumiseen johtaneita ensimmäisiä valintoja.

Kuinka tosiaan on syntynyt kulttuuri, joka pakonomaisesti toistaa ruumiin ja hengen eroa, työntää naista marginaaliin, ja toteuttaa käytännössä luonnon alempaa arvoa teknologiaan nähden.

Haastattelussa vuodelta 2017 Irigaray muistuttaa, ettei ole sattumaa että rikkeet matriarkaattia vastaan tehtiin juuri silloin, ennen historiallista aikaa. Through vegetal being -teoksessa 2016 hän kirjoittaa, että tämän rikkeen jälkeen kaikki jumalaisen syntymän metafyysiset tarinat ovat mitätöineet luontoa.

Mircea Eliaden kulttuurinen synnyn teoriaan tukeutuen Irigaray katsoo, että jumalmyytit ovat aktiivisesti tehneet luontoa ja suvun naislinjaa vähemmän merkittäväksi.

“On todella yllättävää, että luonnonvoimia ja jumalaisia voimia ei ole ymmärretty samoina, eikä harmoniassa” kirjoittaa Irigaray ” tämä on jakanut meidät niin, että kaikessa on tämä ero luonnon ja henkisen välillä.”

Säätilan ja jumalan rinnastusta on pidetty primitiivisenä, koska siinä ihminen tekee jumalan siitä, mitä pelkää ja minkä armoilla on. Poseidon, tuulen jumala ja Zeus rajuilmojen ylijumala on nähty mielikuvituksen leikkinä, yhtä vähäisenä kuin säätilojen vaihtelu vakaina aikoina. Imastokatastrioissa ne ovat palanneet. Poseidon, trombien jumala riehuu jo maalla eikä enää vain merellä; ja Zeun salama iskee metsäpaloja kuiville alueille.

Irigaray kiinnittää huomion tällaisten luonnonuskontojen primitiivisyys-leimaan. Hän pitää sitä osana metafyysis-kristillistä luonnon mitätöintiä. Kristillisissä vuotuisjuhlissa on yhä jälkiä taistelusta vuodenaikoja vastaan: joulu syntymisen juhlana torjuu pakanallista kuoleman juhlaa, ja kristillinen kuoleman juhla pääsiäisenä torjuu pakanallista kevään heräämisen juhlaa.

Vegetaarinen syntymä – ennen kaikkea kevät – on ilmeinen ja selvä aistillisuuden ja kasvillisuuden heräämisen kausi. Mutta kevätmyytit on muunnettu teologiaa palvelemaan: ikkunalla vihertävä ruoho symboloi ylösnousemusta, joka ymmärretään hengen voittona. Huomiotta jää maa, luonto ja miljoonien hehtaarien vihertyminen.

Luonnonuskonnoissa kuolema on marraskuussa, eikä keväällä. Irigarayn kalenterissa kevät merkitsee kosmisia hääitä.

Nämä rakkauden hierogamiat, jumalten häät, kätkeytyvät kasvillisuuteen, kuten Irigaray kirjoittaa “they are immersed in vegetal environment, and are compared to what happens to the plants” (135).

Kiinnostava poikkeus kristillisissä kertomuksissa on Laulujen laulu. Siinä lauletaan puutarhasta naisen on henkisen ja seksuaalisen vapauden paikkana. Irigaray tarkastelee Laulujen laulua Raamattuun kätkeytyvänä heteroseksuaalisena kevätjuhlana. Siinä rakastaja kehottaa lemmittyään heräämään, koska talvi on ohi ja puutarhasta on tullut paikka, jossa he voivat tuottaa iloa ja nautintoa toisilleen.

Laulujen laulussa on jälkiä uskonnosta, jossa henkinen ja seksuaalinen eivät vielä eroa toisistaan. Irigaray toteaa, että morsiamen äitilinja ja sulhasen isälinja kohtaavat kuten hierogamiat jumalten häissä. Tämä Laulujen laulun ydin kuitenkin hukataan pian. “They gradually move away from a cosmic hierogamy, which is their very origin” (Irigaray, 135-136).

On selvää, että mitä lähempänä kosmista hierogamiaa pysymme, toteaa Irigaray, sitä selvemmin keväthäät ovat sekä seksuaalisia että henkisiä. Laulujen laulu on jäänne, jossa niitten eroa ei vielä ole tapahtunut. Lihallinen ja henkinen yhtyminen on parille sallittua, ja kuten Irigaray sanoo: se antaa heille onnea ja energiaa

Irigarayn vuodenaikojen kulttuurihistoriassa talvella on paikkansa, se painottuu kevättalveen ja aikaan, jota hän kutsuu “valon paluuksi”. Kosminen herääminen ei siis tapahdukaan samaan rytmiin maan kanssa, vaan jumalten valo tulee, kun maaperä on vielä kylmä. Talvipäivän seisaus on kevätrituaalien ensimmäinen hääpäivä.

Näin siis Irigaray esittää, että silloin kun jumalat liittyvät vuodenaikoihin, kyse ei ole teologiasta eikä vielä metafysiikastakaan. Kevättalvella tuleva valo on kosminen, ei metafyysinen tapahtuma. Maapäällä ja taivaan alla olemisen kokemus asettuu ruumiiseen ja sieluun, kuten Irigaray painottaa hengittämiseen. Ilma on elementti, joka mahdollistaa että olemme ruumiillisia ja henkisiä. “It allows us to be both body and soul” (Irigaray, 136).

Myös kasvillisuus elää maanpäällä ja taivaan alla. Ja tämä mahdollisimman yksinkertainen seikka sisältää suuren potentiaalin ajattelulle, joka on korjaamassa metafyysistä virhettä. “…the potential of elemental origns: rooted in the earth growing in the air…” (Irigaray 126).

Kerta kielon päälle


Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.

Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.

Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.

Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.

Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.

Talvimasennus, säätila

”On julma ja vihamielinen talviaamu, räntää sataa ja taivas pyyhkii ylitsemme kylmänä ja harmaana”.

Kun ympäristöä, säätä ja tunnelmaa kuvataan tarpeeksi paljon. se tulee esiin taustalta. Kirjoittajat keräävät usein muistikirjoihinsa aamujen kuvauksia, taivasnäkymiä, lumituiskuja, pakkasia ja suojia, kaikenlaista säätä ja näkymää. Niistä on tapana valita jokin ilmaisemaan sitä maailmaa, johon kertomus kuuluu. Mutta ympäristön taju loppuu usein tähän: laatukuva aloittaa novellin tai luvun, se itse ei merkitse mitään. Se on tausta. Tausta, joka vetäytyy sen tieltä, mitä tulee tapahtumaan.

”Koko päivän on tullut lunta, varhaisesta aamusta alkaen se on laskeutunut lähes hellästi yllemme. Illan pimetessä sade lakkasi ja paljastui tähtitaivas.”

Entä mitä tapahtuu, kun luonnon, sään, päivän kierron kuvausta on epätavallisen paljon ? Eikö kirjoittajalla ole mitään tärkeämpää kerrottavaa? Eikö hän pääse alkuun? Miksi hän kiertelee säätiloja maalaten?

Nämä kysymykset kertovat sään ja vuodenajan toisarvoisesta merkityksestä. Jos talvisen sään vaihtelun kuvauksia on paljon, sen täytyy olla masennuksen merkki.

”Nyt laakso on kuin joki, jossa valo virtaa. Ennen aamun kajastusta superkuu on siniverinen, se tekee hopeanvalkean käytävän.”

Horatio Claren talvipäiväkirjaa on kiitetty brittiläisissä kritiikeissä. The Light in the Dark (2018) on päiväkirja, jossa kerrotaan paljon siitä, millaista on ulkona. Kuvaukset ovat mielialoja, sekä ulkona että sisäisesti. Sidos on niin vahva, että talvinen sää näyttäisi lisäävän masennusta.

Tosin väittäisin, että sään kuvaus, sävyttäessään masennusta, keventää sitä, ohjaa värittämään itselle ominaista masennusta ja erityistä tunneskaalaa, samalla tämä väritystehtävä kevetää katsetta siten, että näkymät ovatkin melankolisia.

En siis odottaisi kirjoittamiselta ihmeitä, mutta jos se auttaa siirtymään masennuksesta melankoliaan, niin se on paljon

Horatio Clare opettaa luovaa kirjoittamista Manchesterissa, ja sattui niin että tapasin viimeviikolla hänen työtoverinsa. Keskustelimme Jyväskylässä vierailleen Cathleen Millerin kanssa esseestä ja luovasta nonfiktiosta. Kerroin, että olen viimeaikoina seurannut brittiläistä luontoesseistiikkaa. Cathleen sanoi, että hänen työtoverinsa Horatio Clare on tällä alueella erinomainen, ja että suomalaisena pitäisin hänen talvipäiväkirjastaan.

Hän ei aluksi uskonut, että olen lukenut jo tuota Claren teosta. Todistin että teoksessa kuvataan paljon talvisia säätiloja eri aikaan päivästä. Kirjoittamisen opettamisesta ei montaakaan merkintää löydy. Muuten siinä kerrotaan elämästä vaimon ja pienen lapsen kanssa, sekä pienestä lammastilasta Walesissa, jossa äiti asuu.

Tällä tavalla sain välitettyä kiitokset The Light in the Dark -teoksen tekijälle. Ja vaikka englannin kielen taitoni riittää tavoittamaan vain osin talvisten säätilojen nyansseja – ymmärrän niistä jotain peilaamalla lukemaani talvisäihin jotka tunnen.

Säätilat, valon esiintymistavat, tuulten tunnelmat muodostavat Claren teoksessa päivittäistä etenemistä. Liike melankolian, haikeuden, ahdistuksen ja masennuksen välillä voisi vaihdella loputtomasti päivien myötä. Aivan kuin melankolia olisikin hypnoositila.

Talvisen päiväkirjan maaliskuu alkoi tuolloin Britanniassa mahdottoman runsailla lumisateilla. Kaikki meni tukkoon, maanteille syntyi lumivalleja kuin käärittyjä ruumiita joihin autoilija töksähteli. Tuuli pyörteili niin, että äidin maatilalla lampaat palelivat. Lumi eristi äidin taloonsa.

”The white deepening as you come into Pennines is dramatic: three days´ snow humped and frozen, the trees stark, darkly schoked, the roads glazed with salt dust and slush-swish, and everything sheened with ice. The cars carry hoods of old snow and icicles.” (2.march)

Kun lumimyrsky muuttui räntäsateeksi, Claren perheen talossa katto alkoi vuotaa. Kun tuuli lakkasi, vuoto loppui, mutta uuden myrskyn tullessa vuoto jatkui. Kiivettyään katolle, ja korjattuaan vuodon, syvä tyytyväisyys valtasi Horation mielen, ja hän tiesi että masennusputki oli katkennut.

Clare toteaa, että hänellä masennusputki katkeaa johonkin tekoon. Hän saa korjattua koko talven rikki olleen ovenkahvan, tai niin kuin tuona talvena, hänen on pakko korjata vuotava katto. Ahdistus ja masennus loppuivat, haikeus ja melankolia sai rinnalleen keväisiä tunnelmia.

”The rain comes. I listen to constellations. Soft as children´s whispers at first, then tippling, then fatter taps. In the bedroom children´s brething is perfect peace, gentle as nightfall. And the roof holds – miracle. All night the rain visits in different moods, but nothing comes through. ” (9 March).


Kuinka säilyttää hapero kirkkaana pöytään asti

Keltahapero on kaunis sieni, olen kehitellyt menetelmää kuinka tuon lakin raikkaan värin saisi ruokapöytään asti. En ole löytänyt reseptejä joissa kirkas haperon väri säilyisi. Ehkä sitä yritettiin jo 60-luvulla, mutta luovuttiin sienestä päädyttiin räikeään muoviin ja POP-taiteeseen.

Toki kuivatut haperot ovat kauniita, nahkaselkäisten kirjojen kaltaisia.  Muutaman, pienen keltahaperon voi onneksi  sijoitella salaattiin, tuoretta vihreää tuollainen hapertuva ja mieto täydentää hyvin.  Vaalealla leivällä tuore hapero ei tunnu sopivan juuston tai voin kanssa, mutta hummus saa siitä mainion kruunun.

Haperot ovat sieniä, joitten takia en lähde metsään. Ne ovat jotain, mitä tulee mukaan muitten mukana. Kun tallustelen avarassa pylväsmännikössä ja etsin männynherkkusieniä, niin samalla poimin pieniä kangashaperoita.  Napsin lakkeja kuin riehaantunut lapsi, jotka napauttelee lippiksiä toisilta ja hukkaa samalla oman lätsänsä. Astelen nopeasti kangashaperoiden ja leveälieristen isohaperoiden joukossa, venyttelen alaselkää kumartaessani valitulle. Nappaan tuon lähes huomaamatta, koska varsinainen löytö, ruskea ja lanteikas ruuna, iso männynherkkutatti odottaa ilmestymistään.

Mutta toista on keltahapero, sinä saat minut laulamaan, jo siksi että tapaamme niin harvoin. Jos asuisin metsässä, kohtaisimme jatkuvasti; toki olen iloinen jos vaan tapaan edes muutaman kirkkaankeltaisen.  Syy on pelkästään siinä, että te asutte niin kaukana; kaukana minusta ja kaukana toisistanne.  Pienten, rämeillä asustelevien keltahaperoperheiden välillä on etäisyyksiä.

Koivuhaperot tulevat vastaan polulla, ovat pieniä ja lihaksikkaita. Ne pitävät sopivaa etäisyyttä toisiinsa, mutta myös haperoiden joukkoon. Oliivinvihreinä, ne poikkeavat jyrkästi noista punaisten ja oranssien haperoiden joukoista. Ne seisovat aivan kuin valmiina vaihtamaan joukkuetta ja siirtymään haperoista rouskuihin.

Vihreää koivuhaperoa en nauti tuoreeltaan, paitsi ihan harvoin metsässä, sormisuolan ja oliiviöljyn kanssa. Raaka sieni on vatsalle aika vaativa.

Tuoretta keltahaperoa ei sitäkään voi nauttia paljoa, aivan kuin se olisi homeopaattinen ruokalisä: nautitaan näyttävästi, mutta sitä ei oikeasti ole. Metsissä ja rämeillä keltahaperolla tuntuu olevan samanlainen tehtävä, sitä on kyllä kaikkialla mutta äärimmäisen vähän.  Kumma tapaus, nautin usein keltahaperoa, mutten koskaan muista syöneeni sitä.

Kuinka viivyttää syksyä pitemmäksi ja saada keltahapero pysymään kirkkaana. Pannulla sienen väri katoaa oitis, kuivattuna se toki syvenee, mutta menettää kirkkautensa. Säilönnässä etikka on ainoa, jossa kirkkaus pysyy.  Mutta vaikka väri korostuisi, niin mitä auttaa jos etikassa maku tuhoutuu.  Olen tehnyt muutamia kokeiluita sitruunalla – onhan sillä muutenkin tietty etuoikeus kirkkaaseen keltaiseen – maustamisessa olen kallistumassa hieman makeaan sitruunaiseen.

 

Kuinka maa luovuttaa porkkanan

Tartun solmukohtaan naatin ja juuren välille. Nostelen maasta näitä jäykkäjalkoja. Varovasti kuin hammasta irrottaen ne löystyvät, porkkana jos toinenkin.

Lapset tietävät miten kiinnostavaa on nostaa porkkanaa, kuinka maa luovuttaa sen otteestaan.

Aion tutustua maaperään syömällä, haluan tuntea maan sen porkkanalle antaman maun perusteella. Tämä on vain aikomus; minä, tavanomainen bulkkiporkkanan rouskuttelija en osaa tunnistaa maaperää, erottelukyky ei riitä.

Yritys voi sikälikin olla turha, että vain vieraan voi maistaa. En voi maistaa sitä maaperää, jota on kynsieni alla. Minä maistun siltä itse.

Silti, huomaan kuinka pitkä jälkimaku on tässä pienessä, kuivan kesän kiusaamassa porkkanassa. Juuri nostetun ja huuhdellun porkkanan rouskutus antaa raikkaan maun, joka kypsyy pehmeään oranssiin. Jälkimaussa tunnen saman kuin porkkanan naateissa. Siinä on selleriä ja persiljaa, aavistus anista. Mutta maku muuttuu tunkkaiseksi jo ennen kuin haihtuu.

Vatsassa raaka porkkana teettää töitä. Joillekin se kertoo vatsanpuruista,  minä koen sen miellyttävänä, vaikka tiedän, että porkkana puree vatsassa.

Opin pitämään siitä, kun aloittelin kasvissyöntiä. Ne olivat 80-luvun porkkananpurijan vuosia: olin luopunut kirjallisuudesta ja järsin kirjastossa filosofian alkeita, poimin maiharin taskusta porkkanan. Joku huomasi, miten multainen se oli ja varoitti maabakteereista. Ai, tosiaan, totesin ja sen jälkeen kävin aina kirjaston vessassa huuhtaisemassa porkkanani.

Opin nauttimaan raa’an juureksen murinasta vatsassa. En tiennyt, että haudutettu porkkana on terveellisempi: jopa antioksidantit irtoavat paremmin kun juures on kypsytetty.

***

Tänä kesänä porkkanarivin harventaminen unohtui, ja nyt mullasta nousee paikoin pieniä korkkiruuveja, toisiinsa kietoutuneita porkkanoita. Miks ne tolleen kietoutuu, ympäri toinen toista? Toisaalta heti kun on tilaa, niistä tulee paksujalkoja, liian isoja.

Parhaita ovat sormiporkkanat. Sormet asettuvat sopivasti vierekkäin, kuin käsi kasvaisi mullassa.  Solakoissa porkkanoissa ei ole mautonta ydintä, koska paras osa on juuri ulkopinnan alla, ja sormiporkkanoissa sitä pintaa on eniten.

90-luvun pulavuosina valikoin lapsia varten 5 kg porkkanapusseja, maistelin erilaisia, ja makeimpia ostin sitten pusseittain.

Silloin kuvittelin, että maun perusteella pystyisin erottamaan typpibuustauksen ja myrkkyjen määrän. Tämä johtui siitä, että todella huonoja ja metallin makuisia porkkanoita tarjottiin siihen aikaan usein syötäväksi. Porkkanakemppiä tykitettiin järeillä aineilla. Tarkka valikointi kannatti, samaan hintaan saatoin saada rapeita ja hyviä.

Huonoimmat porkkanat ostin ovelle tulleelta hevosmieheltä: 10 kg luomuporkkanoita, oikein juuttisäkissä.  Ne olivat niin metallisia maultaan, että pian oivalsin asian. Myyjä oli saanut halvalla ylimyrkytetyn porkkanasadon, eivätkä hevoset suostuneetkaan syömään niitä. Mies päätti jakaa porkkanat rehteihin juuttisäkkeihin, silloin ne voi myydä luomuna pois.

Tämän kesän lajikkeeni on Nantes varhainen, oranssi. Joskus historiassa porkkana oli punainen, kolmisen sataa vuotta sitten tapahtuneen ihmeen, mutaation, seurauksena löytyi oranssi. Ja heti sitä haluttiin viljellä. Aivan kuin oranssi pureskeltava olisi jo ollut odottamassa tulemistaan.

Kumma kyllä porkkanan ihme tapahtui nimenomaan juuressa eikä kukassa, jota yleensä pidetään värien alueena.

Sekavihannespussi onkin sitten tulosta tästä porkkanan värivaihtelusta. Niitten valikoimat koostuvat pääasiassa erivärisistä porkkanoista. Vain pienen pienet paprikan palat, kirkkaan punaiset, virittävät  nuo eriväriset porkkanakuutiot.

Valitettavasti kaikki pakastevihannesten valikoimat tuntuvat yhdistelyn parodialta – niin kauan kun inkivääri puuttuu. Sillä porkkana on löytänyt parinsa jo kauan sitten: kokit tuntevatkin parhaat porkkanan ja inkiväärin sekoitukset.

Toisaalta: olen nähnyt kuvan, joka tuntuu lupaukselta:  porkkanaa dipataan siinä johonkin mullalta näyttävään, tummaan ja tukevaan seokseen. En saanut selville, mitä se oli, mutta juuri multaan dippaamisesta haluaisin tehdä kattauksen. Dippaamisen ele on kuin kaste, mutta mullasta nostamisen sukua.

 

 

 

Kyky aavistaa kevät jo ennen sen tuloa

Kevään ensimmäiseen merkkiin havahduin vasta maaliskuun lopulla: oli suojasää ja kosteutta ilmassa. Oli märän puun tuoksua. Ehkä kevään ensimmäinen merkki oli hieman myöhempi maantien tuoksu –  märän hiekan ja saven vivahde. Ehkä niitä tuoksuja oli enemmän,  kaikkea mitä sekoittui suojasään kosteuteen. Tai yksinkertaisesti vain se, että tuoksut vahvistuvat päivällä lämmenneen ilman viiletessä.

Kevään merkkejä on paljon. Huomaan niitä enemmän, kunhan vältän pikaista ensimmäisen valitsemista. Sama, jos astuisin ulos, ja sattuisin dieselin katkuun ja huomaisin vain sen.  Kevään merkkejä riittää, ja kaikki ne ovat satunnaisia.

Kevään aavistus on laajeneva alue, josta ilman kosteus välittää tuoksuja.  Tuore havu, jos lähistöllä on kaadettu metsää. Kelirikon muta tai katupölyn kastuminen.

Aamuisesta ilmasta löytämäni kevään merkit ovat toisenlaisia: usein ne johtuvat valon lisääntymisestä, kuten kaunis ovaali, jossa valo kimaltelee jäähän syöpyneessä reiässä. Tai  auringon nousun aiheuttamat lintujen aamulaulut.

Keskipäivän kevään merkit ovat pälviä lumessa,  tai vastaan tuleva ihminen kasvot kääntyneinä päin aurinkoa, tai silmien sulkeminen ja luomien läpi hehkuva lämminvalo.

Tervehtii maata, Wienerwaldia, viinimaata

Tervehtiä metsänpohjaa, aluskasvillisuutta, aavistaa pintajuuristo, sienirihmasto ja puiden syvät juuret. Olen tullut lumen keskeltä Wienerwaldin  kevääseen, ja heittäydyn koko kroppani painolla maata vasten. Painaudun vihertyvään kasvillisuuteen, saan halata maata. Yhtä hyvin voisin myös itkeä ja antaa kyynelten tulla, paljon on tuhoutunut ja paljon tulee vielä tuhoutumaan.

Mutta vihreä nousee taas, joska juuret ovat elossa. Karhunlaukka on yhtä aromikas villiyrtti kuin aina ennenkin: terve, sinä mieto ja valkosipulin sukuinen varhaiskevään yrtti.

Wienin huonoin sesonkiruoka tarjottiin Praterin puistossa, terassiravintolassa, jonka nimeä en halua muistaa. Kuinka on mahdollista tehdä karhunlaukkamunakas ilman minkäänlaista makua? Ja tähän aikaan vuodesta karhunlaukka on kaikkein halvinta rehua. Mutta tuo vihreä silppu oli ehkä vielä halvempaa, pelkkää heinää.

Parhaat kokit eivät mainitse karhunlaukkaa, eivät anna nimeämisen pilata löytämistä. Kun alkuliemenä on sipulikeitto, ja sitten muutaman lusikallisen jälkeen tapahtuu valaistuminen, jonka kokki on suunnitellut: ja ihastus nousee keiton ääreltä, no  mutta tämähän on…

Tällä kertaa karhunlaukan tunnistaminen tapahtui surkean oloisessa, tupakansavuisessa pikkukuppilassa. Lounas-annoksen nimi oli paistettua kuhaa ranskalaisilla perunoilla. Runsaiden kuhafileiden ylle oli valutettu voikastike, joka oli maustettu juuri tällä villiyrtillä, tällä, joka laittaa sielun laulamaan. Tuntui kuin kuppilan tupakkarinkikin olisi ollut puoli tuntia savuttamatta – ja  kokin temppu toimi taas. Älä mainitse karhulaukkaa, anna ruokailijan yllättyä, koska niin tulee parhaat tipit.

Ja kiitos myös maaperälle, jonka juurista nousee viiniköynnös. Erityisesti Grüner Weltliner -niminen rypäle, muodonmuutoksen jälkeen tarjottuna Wienin kahviloissa, paikoissa, jotka ovat kuin tehtyjä lukemista ja hyviä kirjoitushetkiä  varten. Valkoviini on kuin skumppa, se ei vie huomiota itseensä kuten punkku, vaan antaa ajatusten kuplia. Kiitos niille muutamien lasillisten aiheuttamille sysäyksille hyvissä alkuillan paikoissa: Cafe Alt Wien, Cafe Jelinek, Cafe Rathaus. En mainitse sitä paikkaa, jossa oli hyvää valkkaria, mutta sietämätön ja häiriköivä tarjoilija.

Erityisesti kiitän itse maaperää, joka on satojen vuosien ajan jaksanut työntää rypälettä. Sitä se työntäisi yhä, jos vaan juuret pysyvät elossa.

Miten meidän tulisi elää tämä loppuaika, kun suuri lajien kato alkaa olla jo totta, vaikka sitä ei tunnusteta. Haluaisin elää lähellä maata, mitä sitten tapahtuukin. Ehkä pelastus on maaperässä, juuristojen, sienirihmastojen ja bakteerien yhteistyössä. Ja jos pelastusta ei ole, elämänmuotomme lamaantuu ja minä, sekä suuri osa meistä painuu pitkälleen maahan.

Karhunlaukka on villiyrtti, joka elää Suomessa vain eteläisillä alueilla. Olen jo kahdena vuonna yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, mutta idätys vaatii kovin tarkkaa kylmän ja lämpimän vaihtelua, niin että en ole onnistunut.

Wienerwaldin tienoilla, suojelualueen ulkopuolella, kaivoin maasta muutamia karhunlaukan sipuleita ja tungin ne takin taskuun. Nyt ne kasvavat ruukussa ja voivat erinomaisesti, mutta talvesta selviäminen on niille epätodennäköistä.

?