Risto Niemi-Pynttäri

Ehkä näitä keskustelukoneita voi sanoa yksinkertaisesti vain kömpelöiksi. lnformaatiopommituksen koneet vain kasvavat, mutta keskustelun nyanssien teknologia ei vaan kehity.

Nämä koneet hukkaavat vuorottelun keskustelusta, minä en paljoa tästä ymmärrä mutta Beisswenger ymmärtää. Linvistien julkaisussa Internet@language.com (2008) hän sanoo yksinkertaisesti, että chat on pikemminkin itse-organisointia näytöllä kuin keskustelua. Eli chat olisi olemukseltaan liian yksilökeskeistä ollakseen keskustelua.

Beisswenger tosin paikantaa samalla missä keskustelun mahdollisuus chatissa piilee. Yksinkertaisesti se piilee hetkessä, siinä kirjoittamisen tilanteessa. Ajassa jolloin olemme online.

Mutta chatissa tila ja aika pirstoutuvat eri suuntiin. Tila hallitsee: tila on se missä kirjoittaja on yksin. Aika puolestaan kulkee kimpassa, kun olemme online. Tila hallitsee myös chat -kielen umpiempiiristä tutkimusta: tallennetaan keskusteluotteita ja analysoidaan näitä elävästä tilanteesta irrotettuja tekstipätkiä.

Beisswenger näyttää itse edenneen myös empiiriseen suuntaan. Parhaimmillaan hän on silloin kun hän tulkitsee aineistojaan. Olen lukenut Beisswengerin analyyseja jo vuosia, ja empirismistä piittaamaton meikäläisfilosofikin löytää häneltä hienoa ajattelua. ”Situated Chat Analysis” artikkelissaan Beisswenger asettaa kysymyksen johon yltää yleensä vain filosofinen ihmettely. Hän kysyy, että mitä eroa on chattaajan mielen tapahtumissa ja repliikeissä. Tällainen kysymys on mahdoton, siksi vain filosofit kysyvät näin. Beisswenger on kuvannut chattajien kasvonilmeitä, sekä haastatellut heitä. Keinot ovat siis vaatimattomat, mutta tavoite on hieno.

Kuinka mielessä tapahtuva ja keskustelussa tapahtuva rinnastuvat? Tai miksi ne rinnastuvat chatissa suhteellisen huonosti? Tutkimuksen perusteella näitä keskustelukoneita voi siis sanoa kömpelöiksi. Vahinko vain että Beisswengerin empirismi ei tee oikeutta myöskään kirjoitustaidoille. Virtuoosimaisella chattaajalla mielen liikkeet ja keskustelun liikkeet eivät ehkä ole yhtä etäällä kuin tavallisella tumpelolla.

Monet ovat huomanneet, kuinka verkossa on tapahtunut siirtymää vIrtuaaliminuuksista omien kuvien ja omien nimien käyttöön. Joku on erhehtynyt sen perusteella luulemaan että näin verkko alkaa saavuttaa realistisen todellisuuden.

Andreas Kitzman on eri mieltä, ja esittää pätevästi, mitä reaaliaikaisuus äärimmillään on. Hän kutsuu sitä ”itse-dokumennoinniksi” artikkelissaan ”Watching the Web Watch Me Explorations of the Domestic Web Cam” Biography 26.1 (Winter 2003). Olohuoneeseen asennettu webcam, josta on online -yhteys kotisivulle ei tarkkaan ottaen ilmaise todellisuutta. Ei edes perheen todellisuutta sen istuessa illallisella. Keskeinen argumentti, miksi se ei ilmaise sitä todellisuutta on niin yksinkertainen että se jää huomaamatta: verkkokamera irrottaa sen paikastaan ja välittää kotisivun kautta internettiin jonka on periaatteessa paikasta riippumaton.

Itseasiassa DOKUMENTOINTI on menetelmä asioiden tallentamiseksi niin että ne voidaan irrottaa ajasta ja paikasta.

Kitzman käsittelee paljon myös kirjoittamista, suuri osa verkkopäiväkirjoista on hänen mukaansa dokumentaatiota. Toisin sanoen sellaista joka elää nykyhetkessä, ja joka vain tallennetaan. Verkkokeskustelut ovat juuri tätä, mutta verkkopäiväkirjoissa on myös toinen painotus, se suuntautuu tulevaisuuteen.

Kitzmanin mukaan webcam dokumentointi, ja monet blogit oikeastaan vain tallentavat preesensiä. Digitaalinen teknologia on paisuttanut uskomattomiin määriin tämän DOKUMENNOINNIN. Tähän verrattuna kirjoittaminen mahdollistaa myös jyrkän irtioton dokumentoinnista. Tulevaisuuteen suuntautuminen, mikä kuvan ja kameran maailmassa edellyttäisivät aikamoista kuvankäsittelyä tai lavasteita, tapahtuu hyvin vivahteikkaasti kirjoittamalla.

Dokumentointi tarkoittaessaan muokkaamatonta ja rehellistä todellisuuden raportointia on Kitzmanin mukaan yllättävän ehdoton vaatimus itse-dokumentoinnin periaatteissa. Siinä missä verkkopäiväkirjojen kerronnassa fiktiosta perityt keinot ovat käytössä, niin dokumentointi ei salli mitään fiktiosta perittyä.

Kitzman ihmettelee sitä, kuinka kapeasti webcam ja digikuva-dokumennoinnissa ymmärretään todellisuudelle uskollisuus.

Minusta tuo Kitzmanin erottelu on hieno: kirjoittamiseen on tavallaan sisään rakennettu tuo tulevaisuus, teksti kirjoitetaan myöhemmin luettavaksi. Erityisen kiinnostavaa on se, että dokumentoidun materiaalin editointi on periaatteessa samalla tavalla tulevaisuutta varten tekemistä kuin kirjoittaminen. Silloin dokumentoitu aineisto käydään uudestaan läpi ja valikoidaan se mikä kestää tulevaisuuden.

(2009

Sähköposti alkaa olla jo niin rutinoitunut väline, että taidetta tarvittaisiin apuun. Ja ehkä juuri siksi s-postia uhkaa asiaviestien lamauttava rutiini koska sen avulla ei harrasteta taidetta. Henkilökohtaisten viestien lähettämisessä se on onneksi lyömätön.

Mutta koska meili on keskusteluväline niin tarvittaisiin keskustelutaidetta. Minulla, kuten monilla muillakin, e-meili on työrutiinien saastuttama. Lähettäminen ja vastaaminen on raivaamisen tai pöydän putsaamisen tapaista työtä. Henkilökohtaisia meil-suhteita vähemmän. Tosin onhan työ-meilien vaihto kiinnostavaa, kommentoin paljon ihmisten tekstejä, joskus hiotaan yhteistä kirjoitusta tai ideoidaan tapahtumaa. Tämä kaikki on tullut yleiseksi.

Tänään yritin lukea klassiseksi tullutta Spoonerin ja Yanceyn artikkelia vuodelta -96 Postings on a Genre of Email. Siinä kaksi intellektuellia pohtivat meiliä kirjoittamisen lajina. He ovat erittäin innostuneita siitä, että voivat kehitellä yhdessä artikkelia meilejä vaihtamalla ja kommentoimalla toisiaan. Lukiessani haaveilin kuitenkin koko ajan meilistä keskustelun taiteesta meileissä.

Hienoa tatsia oli kyllä noilla artikkelin kirjoittajillakin. Itseasiassa heidän kommentointinsa oli varsin villiä ja assosioivaa, aivan toisenlaista kuin rutiiminainen kommentointi. Niinpä tämä artikkeli oli koostettu meil-viesteistä, ajatusten kehittely eteni dialogista aina pieniin perusteellisiin katsauksiin asti. Mutta minä kuitenkin haaveilin jostain runouden ja keskustelutaiteen välimuodosta.

Ensimmäinen seikka tässä taiteessa olisi meilin odottamisen ja meilillä yllättämisen taide. Ennen rakkausviestin lähettämistä (sehän on odottamisen taidetta) piirrellään ilmakuvioita toiselle tuohon ei-vielä tulleen viestin odotushuoneeseen.

Samoin yllättämisen taide – taito laittaa odottamaton viesti. Niin että yllätys lataa hetken piripintaan, viesti on edessä, mutta ei vielä avattu. Ihmettelijä käy siinä monet mahdollisuuksien ripustimet ja henkarit läpi, kelaten, että mistähän tässä viestissä on kysymys.

Lisäksi itse keskustelu, sen taide tässä haaveilemassani meil-poetiikassa, olisi ymmärrettävää vain hyvin säästeliäästi. Tosin se ei olisi niinkään japanilaisten runokirjeenvaihdon kaltaista pidättyvyyden harjoitusta, kuin renessanssi-sanailijoiden ryöppyjä – mutta tyhjennettyinä. Ne olisivat lauseita, jotka resonoivat kumppanin sanoja, mielellään kiehnäten ja kumoon tyrkkien mutta pikemminkin hellällä, kuin piittaamattomalla tavalla.

Se olisi spontaani ja keskittynyt, lyhyt meili – kuin japanilainen siveltimellä tehty kirjain. Silti siinä olisi kirjoitusvirheitä, aloituksia, uusia aloituksia. Silti nuo meilit olisivat tarkasti editoituja – mutta tietenkin hullun editoimia.

Niin, saattaa ollakin että noissa rutiini-meileissä pahinta on nimenomaan tuo editoiva, sujuvaksi ja helppolukuiseksi tekevän liukasteen sively lauseisiin. Mielleyhtymiä herättävät kirjoitusvirheet on syytä säästää kuin aarteet, itsestäänselvyydet poistetaan turhina, näin maailmasta pääsee asioiden väliin paljon ilmaa, huimausta ja kuiluja.

Mistähän sellaisessa keskustelutaiteessa puhuttaisiin? Varmaan aika paljosta, jostain täydemmästä kuin mitä voisi hallita. Sellainen mail-keskustelu olisi poikkeus tässä aika automaattiseksi muuttuneessa asiointiviestien kammunukaatiohsteskeynnassa.

(2009)

– Karen tekee täytyy-tavata-uusi-chat-persoona tanssin
– Tom tekee en-koskaan-mene-enää-kotiin tanssin
– Mike tekee jotain todella tyhmää ja liian pitkää kerrottavaksi tanssin
– Ray tekee @temppu tanssin
– Ted tekee 2HAARUKKAA pöydällä tanssin
– Henry tekee hongry hongry hippo tanssin
– Ted tekee paljon maitoa sisältävän tanssin
– Karen tekee helou-tanssin

On mukava lukea verbaalisia irrotteluja ajalta, jolloin chat -tyhmät olivat vasta syntymässä, kuten amerikkalainen ElseMOO foorumi 1992 jälkeen. Eräs muoto oli rutiinimaisen tervehdyksen sijaan ilmaista ilonsa chat-huoneeseen tulijan johdosta erilaisilla koomisilla tanssi-nimityksillä. Onhan se paljon ilmaisevampaa kuin tavanomaiset terveet, päivät, hellout.

ElseMOO jonka kieltä Lynn Cherny on tutkinut poikkeaa muista verkkokeskustelijoista siinä, että he keksivät koko ajan uusia ilmaisuja. Ryhmä ohjelmoijia ja rupattelijoita kyllästyivät peli-keskeisiin ryhmiin ja halusivat sosiaalisempaa toimintaa, sitä mitä nykyään kutsuttaisiin chatiksi. He kokivat olevansa luomassa jotain uutta, ja niinpä heidän keskusteluissaan näkyy koko ajan uuden ilmaisun hakemisen henki. Ja se on aina kiinnostavaa.

Kun hymiöt tuohon aikaan valtasivat keskustelufoorumeita, he ihmettelivät kuinka tuo pakkopositiivisuus latistaa kieltä ja alkoivat kehitellä hymiöiden rinnalle eräänlaisia pahioita. Eräs hauska keino oli myös lähettää pelkkä oma tagi, mutta se piti iskeä juuri oikeaan kohtaan:

George pssst, ” Penfoldin nenästä taitaa roikkua jotain”
Shelley

(2009)

Eräässä virastossa- kertoo Gogol – palveli virkamies, jonka paneutuminen kirjoittamistyöhön oli sellaista luokkaa, että työpäivän päätyttyä saattoi havaita, ettei ollutkaan keskellä riviä vaan pikemminkin keskellä katua.

Virastoelämästä hän ei piitannut, mutta antakaapa hänelle kirjoitustehtävä: silloin hänen kasvonsa ilmaisevat nautintoa, kirjoittamisessa hän oli näkevinään värikkään maailman. Jotkut kirjaimet olivat hänen suosikkejaan, ja päästessään kirjoittamaan niitä, hän muuttui kokonaan: hän naurahteli ja iski silmää, auttoi huulillaan kirjaimen muodostumista, niin näytti aivan kuin hänen kasvoistaan olisi voinut lukea kirjoituksen synnyn kirjain kirjaimelta.

Sitten ollaan nykyajassa, on iltapäivä ja sähköpostista avaat odottamasi liitetiedoston. Olet lähettänyt sen itse itsellesi kopiokoneelta. Onhan tutkijan välttämätöntä poimia talteen päivän löytö. Kirjoitus on olennaisesti jotain alustalle piirtyvää, ajat muuttuvat, jäljet ja alustat vaihtuvat. Olet juonut kupin kahvia ja dokumentti on avautuneena edessäsi, miksi et saa tekstiä irti alustasta. Olet närkästynyt. Maalaat, leikkaat, kopioit, mutta kirjaimet eivät irtoa, et saanut tekstiä vaan pelkän kuvan. Juot lasin vettä, rauhoitut ja kumarrut eteenpäin sitten alat jäljentää.

Toisaalla vanhat tavat säilyvät, joku hakkaa näppistä kuin se olisi mekaaninen kirjoituskone. Toimistohuoneen toisella puolella keskittynyt hahmo tiivistää dokumenttinsa rivivälejä, hän ei siedä orpoa kappaletta, joka aloittaisi turhan printtisivun. Monet pitävät Times New Romanista, vaikka se tuntuu lyijyyn valetulta.

Juri Joensuulle, väitösjuhlassa kirjoituksesta
19.11.2008 Risto

”Lukea mitä koskaan ei ole kirjoitettu. Tällainen lukeminen on vanhinta: lukeminen ennen minkäänlaista kieltä, lukeminen sisälmyksistä, tähdistä ja tanssista.”

Walter Benjamin kirjoittaa ”Mimeettisestä kyvystä” esseessä (teoksessa Messiaanisen sirpaleita, 1989) matkimisen ja jäljitelyn kyvystä, miimikon kyvystä, kyvystä toistaa itse se minkä on nähnyt. Karnevaalissa mimiikka ja ruumiillinen lukeminen palaa hetkeksi kunniaansa tanssissa. Se muistuttaa menneestä taidosta, joka on tosiaankin eräänlaista konkreettista lukutaitoa.

”Tämän muutoksen suunta näyttää olevan mimeettisen kyvyn väistämätön rappeutuminen. Ilmiselvästi modernin ihmisen havaintomaailmaan kuuluu vain vähäisiä jäänteitä niistä maagisista vastaavuuksista ja analogioista, joista muinaiset kansat olivat perillä.

”Tanssissa ja muissa kulttisissa järjestelmissä voitiin tällaista jäljittelyä tuottaa, tätä samankaltaisutta tuottaa.” (Benjamin).