Ei nikki vaan lempinimi

Olen mielissäni, kun eräs katolilainen ystäväni kutsuu minua Kristoforokseksi. Arkisesta käyttäytymisestään huolimatta hän viljelee ajoittain salaisuutta ja mysteeriä. Eli tiedän kyllä, että saamani kutsumanimi on enemmän kuin vain leikki.

Verkkofoorumeilla pahin yhteisöllisyyden este, tuntuuisi olevan se että ihmiset valitsevat nikkinsä itse. Hieman samaan tapaan kuin seuranhakuilmoituksissa, poseerataan nikin avulla. Voi tätä yksilökeskeistä aikaa, jokaisen on määriteltävä itse itsensä. Onneksi Facebookissa voi antaa ystäville lempinimiä, harmi vaan että teknisestä alkeellisuudesta johtuen ne eivät voi tulla käyttöön.

Parempi olisikin että nikkien antaminen kuuluisi ystäville ja vihamiehille. Pahakin toisen antama nimi on parempi kuin itse runkattu.

Muistan vanhoja lempinimiäni; ensin oli Tintti, sitten opiskeljat kutsuivat minua kookospähkinäksi, joku kullinenäksi, Niemi-Hinttati nimi levisi jossain vaiheessa, Facebookissa olin Rapa Ripa, Mr Culinarist, Sienimies, Mystinen Metsätyömies. Sitten joku sorautti vain ihanasti ärr ja nyt sitä sitten ollaan Kristoforos, kristuksen kantaja. Mitä tässä siis tulisi tehdä? Onko tehtävänä kantaa kirjoittajia ja tulevia kirjailijoita alkumatkallaan vai mitä ?

(2009)

Enkelit ovat nopeita online

Kirjoittamiseen kuuluu sekä spontaaniutta että harkintaa. Olen palannut pohtimaan opettajan lamppuni alla verkkokirjoittamisen tarjoamia spontaaniuden ja harkinnan kenttiä. Nyt pohdimme asiaa opiskelijoiden kanssa Verkkoproosa -lukupiirissä.

Tekstien viimeistely onkin jo monelle tuttua, tuo lauseen hiominen kiveen on kaunista katseltavaa. Mutta spontaanius ja nopea kirjoittaminen, tuottaako se pelkkää löpinää ja turhaa monisanaisuutta?

Enkelit ovat nopeita. Ja jotkut meistä kuolevaisista ovat myös parhaimmillaan silloin kun toimivat nopeasti.

Historia kertoo virtuooseista, jotka kirjoittivat hyvin ja nopeasti. Dickenskin kerskaili, että on juttuja joita hän itse ei ole edes lukenut läpi. Nobelisti Elfriede Jelinek on entinen pianisti ja kirjoittaa nopeasti. Surrealistien automaattikijoitukseen kuului mahdollisimman nopeita vaiheita, sillä vauhti nujertaa kontrollin.

Minä itse olen vanha hinkkaaja, mutta viimeksi kun pohdimme online -kirjoittamista, sekä spontaaniden ja nopeuden mahdollisuuksia kirjoittajien seminaarissa, tuntui kuin jotkut olisivat jo kokeneet uuden vauhdin itsessään.

(2009)

Kirjoitus (eli jotain alustalle piirtyvää)

Eräässä virastossa- kertoo Gogol – palveli virkamies, jonka paneutuminen kirjoittamistyöhön oli sellaista luokkaa, että työpäivän päätyttyä saattoi havaita, ettei ollutkaan keskellä riviä vaan pikemminkin keskellä katua.

Virastoelämästä hän ei piitannut, mutta antakaapa hänelle kirjoitustehtävä: silloin hänen kasvonsa ilmaisevat nautintoa, kirjoittamisessa hän oli näkevinään värikkään maailman. Jotkut kirjaimet olivat hänen suosikkejaan, ja päästessään kirjoittamaan niitä, hän muuttui kokonaan: hän naurahteli ja iski silmää, auttoi huulillaan kirjaimen muodostumista, niin näytti aivan kuin hänen kasvoistaan olisi voinut lukea kirjoituksen synnyn kirjain kirjaimelta.

Sitten ollaan nykyajassa, on iltapäivä ja sähköpostista avaat odottamasi liitetiedoston. Olet lähettänyt sen itse itsellesi kopiokoneelta. Onhan tutkijan välttämätöntä poimia talteen päivän löytö. Kirjoitus on olennaisesti jotain alustalle piirtyvää, ajat muuttuvat, jäljet ja alustat vaihtuvat. Olet juonut kupin kahvia ja dokumentti on avautuneena edessäsi, miksi et saa tekstiä irti alustasta. Olet närkästynyt. Maalaat, leikkaat, kopioit, mutta kirjaimet eivät irtoa, et saanut tekstiä vaan pelkän kuvan. Juot lasin vettä, rauhoitut ja kumarrut eteenpäin sitten alat jäljentää.

Toisaalla vanhat tavat säilyvät, joku hakkaa näppistä kuin se olisi mekaaninen kirjoituskone. Toimistohuoneen toisella puolella keskittynyt hahmo tiivistää dokumenttinsa rivivälejä, hän ei siedä orpoa kappaletta, joka aloittaisi turhan printtisivun. Monet pitävät Times New Romanista, vaikka se tuntuu lyijyyn valetulta.

Juri Joensuulle, väitösjuhlassa kirjoituksesta
19.11.2008 Risto

Lukea ja matkia omalla kehollaan

”Lukea mitä koskaan ei ole kirjoitettu. Tällainen lukeminen on vanhinta: lukeminen ennen minkäänlaista kieltä, lukeminen sisälmyksistä, tähdistä ja tanssista.”

Walter Benjamin kirjoittaa ”Mimeettisestä kyvystä” esseessä (teoksessa Messiaanisen sirpaleita, 1989) matkimisen ja jäljitelyn kyvystä, miimikon kyvystä, kyvystä toistaa itse se minkä on nähnyt. Karnevaalissa mimiikka ja ruumiillinen lukeminen palaa hetkeksi kunniaansa tanssissa. Se muistuttaa menneestä taidosta, joka on tosiaankin eräänlaista konkreettista lukutaitoa.

”Tämän muutoksen suunta näyttää olevan mimeettisen kyvyn väistämätön rappeutuminen. Ilmiselvästi modernin ihmisen havaintomaailmaan kuuluu vain vähäisiä jäänteitä niistä maagisista vastaavuuksista ja analogioista, joista muinaiset kansat olivat perillä.

”Tanssissa ja muissa kulttisissa järjestelmissä voitiin tällaista jäljittelyä tuottaa, tätä samankaltaisutta tuottaa.” (Benjamin).