Nyt suuren poliittisen taantumuksen aikaan myös Wien on kokenut äärioikeistolaisuuden nousun. Hallitusvalta on salonkikelpoisella oikeistolla. Tavalliset liberaalitkin ovat huolestuneita. Tai kuten Karl Kraus sanoi 1914, maailmansodan syttyessä: wieniläiset ovat huolissaan ja siksi ilomielisiä.
En halua verrata aikoja 1914 ja 2019, nykyaika on täysin toinen. Mutta samankaltaisten aikojen lukeminen niitä vertaamatta, potentiaalisuuden tunnustelu on eräänlaista taustatyötä Wieniin matkustamista varten.
Kuvassa on Kraus ystävänsä Oskar Kokoschkan maalaamana. Karl Kraus oli – 1900-luvun alun modernisti ja antimodernisti -joka vihasi ja rakasti wieniläisiä lukijotaan. Kraus toimitti yksin Die Fackel (Soihtu) lehteä, täytti sen polemiikeillaan ja satiireillaan.Häntä on pidetty, vain keskitason kirjailijana. Nyt kun hänet on varsinaisesti löydetty on myös huomattu, että monet tuon ajan parhaista kirjailijoista lukivat Die Fackelia.
Krausin Wien satiirien kohteena olivat mm. upseerit Ringstrassella riikinkukkomaisine asuineen, omaa arvokkuuttaan esittelemässä. Krausin satiirin kohteena oli myös vasta perustettu Psykoanalyyttinen seura, ne näyttivät tekevän kaikista pervoja. Kraus pilkkasi myös omiaan: hän oli taustaltaan Wienin juutalainen, ja satirisoi heitä sinnikkäästi.
Krausin tylyt huomiot olivat enemmän kuin satiirisia. Ne vaikuttavat joltain silloin tuntemattomalta pessimismin muodolta, joltain minkä tunnetaan nyttemmin Thomas Bernhardilta, hänen Wienin kulttuuripiirien kuvauksistaan.
Kaikesta huolimatta Krausin yleisö oli Wien. Hän luki polemiikkejaan wieniläisille, ja nämä kuuntelivat henkeään pidättäen. Kraus veti väkeä massaluennolleen: seuraavan polven kirjailijoista Robert Musilin ja Elias Canettin kerrotaan olleen hänen ihailijoitaan. Nämä kävivät kuuntelemassa Krausia.
Nykyään kun noista Krausin jeremiaadeista otettuja pätkiä kuuntee You Tubesta, voi tunnistaa kiihkon ja pateettisuuden. En tiedä miksi tuota puheen raivoa kutsuisi: itsesyttymiseksi ja tulipaloksi, lauseitten lieskoiksi satojen kuulijoitten edessä.
Sellainen oli myös puhe, jonka Kraus piti toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin. Hän kuvasi itsensä yksin yössä palavaksi soihduksi. Hän oli aggressiivinen pasifisti, joka julisti että tämä sota on ihmisen loppu. 1900-luvun alun kunniakäsitys ja isänmaallisuus hallitsivat tuon ajan saksankielistä maailmaa. Sellaista sävyä saattoi löytää jopa Thomas Manin tai Robert Musilin puheista, odotettiin ”suuren ajan koittamista”.
Karl Kraus piti vastapuheen, jossa toivoi Euroopan säästyvän ”suurelta ajalta”, ja että pieni aika palaisi pian. Hänen puheensa otsikkona oli ”Tänä suurena aikana”. Ote puheen alusta englanniksi:
In this Great Time
which I still remember when it was so small; which will become small again if there is enough time, and which, because in the realm of organic growth no such transformation is possible, we prefer to address as a fat time and also a hard time when the very thing happens that one could not imagine, and in which one can no longer imagine.
Karl Krausin päätyönä pidetään nykyään mammuttimaista näytelmää Ihmisyyden viimeiset päivät sen aika on ensimmäistä maailmansotaa, se on teatteria Wienin julkisista tiloista, sotauutisista, kansallisuhosta ja kärsimyksestä.
Ihmisyyden viimeiset päivät julkaistiin vasta Krausin kuoleman jälkeen 1952. Se on mammuttimainen teos ja lähes mahdoton esittää. Sen esittäminen vaatisi teatterilta kokonaisen näytäntökauden, parikymmentä ensi-iltaa peräkkäin. Mammuttimaisuutta ilmentää se, että yhdessä näytöksessä saattaa olla kolmisenkymmentä kohtausta, usein mukana pelkkää katuvilinää. Wieniläisissä kahviloissa on useita kohtauksia. Eräs on satiiri joka käsittelee kielen kielellistä puhtautta kansalliseen henkeen. Vapaaehtoisesti katuja partioivat miehet, ”kansan äänen” nimissä, peittävät vieraskielisiä nimiä katukylteistä. He tekevät kansalaishuomautuksia myös puhekieleen pesiytyneistä vieraista sanoista. Jostain syystä kadulla kulkijat olivat kauhuissaan jos joutuivat heidän pysäyttämäkseen.
Ote kohtauksesta englanniksi:
Suburban street. A milliner’s shop, a Pathéphone record shop, the Café Westminster, and a branch of the cleaners Söldner & Chini. Enter four young men, one of them carrying a ladder, strips of paper, and paste.
FIRST Here’s another one! What does that say? Salon Stern, Modes et Robes. Paper the whole thing over!
SECOND Yes, but we could leave the name, and what kind of shop it is. Here, let me. Watch. (He pastes and reads) “Sal Stern Mode.” That’ll do — it’s German now. On to the next.
FIRST Patephon, look, what’s that? Is that French?
SECOND No, it’s Latin, that can stay. But what’s that there: “German, French, English, Italian, Russian, Hebrew music”?
THIRD What should we do?
FIRST It has to go, all of it!
SECOND No, let’s try this (He pastes and reads): “German — Hebrew music.” That’ll do.
THIRD But what have we here? Look at that! Café Westminster. That’s surely English, isn’t it!
FIRST Yes, but we’d better check with them first. It’s a coffeehouse, the owner might be some celebrity and we’d be in trouble. Let’s get him out here. Wait a minute. (He goes in and returns at once with the proprietor, who is visibly alarmed.) You see the point, don’t you? — a patriotic sacrifice—PROPRIETOR What an imbroglio, but if you gentlemen are from the Voluntary Committee—
FOURTH Look, why did you call your coffeehouse that in the first place? That was shortsighted.
PROPRIETOR But gentlemen, how could I have known? I feel bad about it myself now. Look, the reason I called it that is because we’re right beside the Western Station, and that’s where the English milords arrive during the season — so they should feel at home straight away—
FIRST So, did you ever have an English lord in your coffeehouse?
PROPRIETOR I’ll say! Those were the days! Heavens, yes!
FIRST Congratulations! But look, none of them can come now anyway.
PROPRIETOR Thank God for that! — Gott strafe England! — but look, people have got used to the name, and after the war, when, God willing, the English customers come back — look, give me a break!
FIRST Sorry, mister, the voice of the people can’t make allowances for things like that, and the voice of the people, as you will know only too well—
Kraus tunnetaan osuvista näkemyksistään I maailmansodan suhteen. Samaan hengevetoon todetaan usein, että Krausin satiirinen terävyytensä olisi kadonnut II maailmansodan suhteen. Krausilta kysyttiin, että miksi tämä ei pilkkaa Hitleriä, tämä tokaisi että ”ei Hitleristä kannata puhua”. Voi olla että intellektuelleista sopi erottautua tällä tavalla. Tämän perusteella on luultu, että Kraus ei olisi pitänyt Hitleriä vaarallisena. Krausin näkemys oli kuitenkin, että ei Hitleristä kannata puhua, mutta niistä jotka tuollaiseen uskoo, niistä kannattaa puhua enemmänkin.
Kraus kuoli pian sen jälkeen kun natsit takavarikoivat, juutalaisuuden vuoksi, hänen omaisuutensa. Hän menetti työhuoneensa ja hän sairastui. Tilanne paheni, kun Kraus joutui auton töytäisemäksi ja muutaman kuukauden kuluttua hän kuoli.