Wien – Risto Niemi-Pynttäri

Karl Kraus ja Wien yleisönä

Nyt suuren poliittisen taantumuksen aikaan myös Wien on kokenut äärioikeistolaisuuden nousun. Hallitusvalta on salonkikelpoisella oikeistolla. Tavalliset liberaalitkin ovat huolestuneita. Tai kuten Karl Kraus sanoi 1914, maailmansodan syttyessä: wieniläiset ovat huolissaan ja siksi ilomielisiä.

En halua verrata aikoja 1914 ja 2019, nykyaika on täysin toinen. Mutta samankaltaisten aikojen lukeminen niitä vertaamatta, potentiaalisuuden tunnustelu on eräänlaista taustatyötä Wieniin matkustamista varten.

Kuvassa on Kraus ystävänsä Oskar Kokoschkan maalaamana. Karl Kraus oli – 1900-luvun alun modernisti ja antimodernisti -joka vihasi ja rakasti wieniläisiä lukijotaan. Kraus toimitti yksin Die Fackel (Soihtu) lehteä, täytti sen polemiikeillaan ja satiireillaan.Häntä on pidetty, vain keskitason kirjailijana. Nyt kun hänet on varsinaisesti löydetty on myös huomattu, että monet tuon ajan parhaista kirjailijoista lukivat Die Fackelia.

Krausin Wien satiirien kohteena olivat mm. upseerit Ringstrassella riikinkukkomaisine asuineen, omaa arvokkuuttaan esittelemässä. Krausin satiirin kohteena oli myös vasta perustettu Psykoanalyyttinen seura, ne näyttivät tekevän kaikista pervoja. Kraus pilkkasi myös omiaan: hän oli taustaltaan Wienin juutalainen, ja satirisoi heitä sinnikkäästi.

Krausin tylyt huomiot olivat enemmän kuin satiirisia. Ne vaikuttavat joltain silloin tuntemattomalta pessimismin muodolta, joltain minkä tunnetaan nyttemmin Thomas Bernhardilta, hänen Wienin kulttuuripiirien kuvauksistaan.

Kaikesta huolimatta Krausin yleisö oli Wien. Hän luki polemiikkejaan wieniläisille, ja nämä kuuntelivat henkeään pidättäen. Kraus veti väkeä massaluennolleen: seuraavan polven kirjailijoista Robert Musilin ja Elias Canettin kerrotaan olleen hänen ihailijoitaan. Nämä kävivät kuuntelemassa Krausia.

Nykyään kun noista Krausin jeremiaadeista otettuja pätkiä kuuntee You Tubesta, voi tunnistaa kiihkon ja pateettisuuden. En tiedä miksi tuota puheen raivoa kutsuisi: itsesyttymiseksi ja tulipaloksi, lauseitten lieskoiksi satojen kuulijoitten edessä.

Sellainen oli myös puhe, jonka Kraus piti toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin. Hän kuvasi itsensä yksin yössä palavaksi soihduksi. Hän oli aggressiivinen pasifisti, joka julisti että tämä sota on ihmisen loppu. 1900-luvun alun kunniakäsitys ja isänmaallisuus hallitsivat tuon ajan saksankielistä maailmaa. Sellaista sävyä saattoi löytää jopa Thomas Manin tai Robert Musilin puheista, odotettiin ”suuren ajan koittamista”.

Karl Kraus piti vastapuheen, jossa toivoi Euroopan säästyvän ”suurelta ajalta”, ja että pieni aika palaisi pian. Hänen puheensa otsikkona oli ”Tänä suurena aikana”. Ote puheen alusta englanniksi:

In this Great Time

which I still remember when it was so small; which will become small again if there is enough time, and which, because in the realm of organic growth no such transformation is possible, we prefer to address as a fat time and also a hard time when the very thing happens that one could not imagine, and in which one can no longer imagine.

Karl Krausin päätyönä pidetään nykyään mammuttimaista näytelmää Ihmisyyden viimeiset päivät sen aika on ensimmäistä maailmansotaa, se on teatteria Wienin julkisista tiloista, sotauutisista, kansallisuhosta ja kärsimyksestä.

Ihmisyyden viimeiset päivät julkaistiin vasta Krausin kuoleman jälkeen 1952. Se on mammuttimainen teos ja lähes mahdoton esittää. Sen esittäminen vaatisi teatterilta kokonaisen näytäntökauden, parikymmentä ensi-iltaa peräkkäin. Mammuttimaisuutta ilmentää se, että yhdessä näytöksessä saattaa olla kolmisenkymmentä kohtausta, usein mukana pelkkää katuvilinää. Wieniläisissä kahviloissa on useita kohtauksia. Eräs on satiiri joka käsittelee kielen kielellistä puhtautta kansalliseen henkeen. Vapaaehtoisesti katuja partioivat miehet, ”kansan äänen” nimissä, peittävät vieraskielisiä nimiä katukylteistä. He tekevät kansalaishuomautuksia myös puhekieleen pesiytyneistä vieraista sanoista. Jostain syystä kadulla kulkijat olivat kauhuissaan jos joutuivat heidän pysäyttämäkseen.

Ote kohtauksesta englanniksi:

Suburban street. A milliner’s shop, a Pathéphone record shop, the Café Westminster, and a branch of the cleaners Söldner & Chini. Enter four young men, one of them carrying a ladder, strips of paper, and paste.

FIRST Here’s another one! What does that say? Salon Stern, Modes et Robes. Paper the whole thing over!

SECOND Yes, but we could leave the name, and what kind of shop it is. Here, let me. Watch. (He pastes and reads) “Sal Stern Mode.” That’ll do — it’s German now. On to the next.

FIRST Patephon, look, what’s that? Is that French?

SECOND No, it’s Latin, that can stay. But what’s that there: “German, French, English, Italian, Russian, Hebrew music”?

THIRD What should we do?

FIRST It has to go, all of it!

SECOND No, let’s try this (He pastes and reads): “German — Hebrew music.” That’ll do.

THIRD But what have we here? Look at that! Café Westminster. That’s surely English, isn’t it!

FIRST Yes, but we’d better check with them first. It’s a coffeehouse, the owner might be some celebrity and we’d be in trouble. Let’s get him out here. Wait a minute. (He goes in and returns at once with the proprietor, who is visibly alarmed.) You see the point, don’t you? — a patriotic sacrifice—PROPRIETOR What an imbroglio, but if you gentlemen are from the Voluntary Committee—

FOURTH Look, why did you call your coffeehouse that in the first place? That was shortsighted.

PROPRIETOR But gentlemen, how could I have known? I feel bad about it myself now. Look, the reason I called it that is because we’re right beside the Western Station, and that’s where the English milords arrive during the season — so they should feel at home straight away—

FIRST So, did you ever have an English lord in your coffeehouse?

PROPRIETOR I’ll say! Those were the days! Heavens, yes!

FIRST Congratulations! But look, none of them can come now anyway.

PROPRIETOR Thank God for that! — Gott strafe England! — but look, people have got used to the name, and after the war, when, God willing, the English customers come back — look, give me a break!

FIRST Sorry, mister, the voice of the people can’t make allowances for things like that, and the voice of the people, as you will know only too well—

Kraus tunnetaan osuvista näkemyksistään I maailmansodan suhteen. Samaan hengevetoon todetaan usein, että Krausin satiirinen terävyytensä olisi kadonnut II maailmansodan suhteen. Krausilta kysyttiin, että miksi tämä ei pilkkaa Hitleriä, tämä tokaisi että ”ei Hitleristä kannata puhua”. Voi olla että intellektuelleista sopi erottautua tällä tavalla. Tämän perusteella on luultu, että Kraus ei olisi pitänyt Hitleriä vaarallisena. Krausin näkemys oli kuitenkin, että ei Hitleristä kannata puhua, mutta niistä jotka tuollaiseen uskoo, niistä kannattaa puhua enemmänkin.

Kraus kuoli pian sen jälkeen kun natsit takavarikoivat, juutalaisuuden vuoksi, hänen omaisuutensa. Hän menetti työhuoneensa ja hän sairastui. Tilanne paheni, kun Kraus joutui auton töytäisemäksi ja muutaman kuukauden kuluttua hän kuoli.

Tervehtii maata, Wienerwaldia, viinimaata

Tervehtiä metsänpohjaa, aluskasvillisuutta, aavistaa pintajuuristo, sienirihmasto ja puiden syvät juuret. Olen tullut lumen keskeltä Wienerwaldin kevääseen, ja heittäydyn koko kroppani painolla maata vasten. Painaudun vihertyvään kasvillisuuteen, saan halata maata. Yhtä hyvin voisin myös itkeä ja antaa kyynelten tulla, paljon on tuhoutunut ja paljon tulee vielä tuhoutumaan.

Mutta vihreä nousee taas, joska juuret ovat elossa. Karhunlaukka on yhtä aromikas villiyrtti kuin aina ennenkin: terve, sinä mieto ja valkosipulin sukuinen varhaiskevään yrtti.

Wienin huonoin sesonkiruoka tarjottiin Praterin puistossa, terassiravintolassa, jonka nimeä en halua muistaa. Kuinka on mahdollista tehdä karhunlaukkamunakas ilman minkäänlaista makua? Ja tähän aikaan vuodesta karhunlaukka on kaikkein halvinta rehua. Mutta tuo vihreä silppu oli ehkä vielä halvempaa, pelkkää heinää.

Parhaat kokit eivät mainitse karhunlaukkaa, eivät anna nimeämisen pilata löytämistä. Kun alkuliemenä on sipulikeitto, ja sitten muutaman lusikallisen jälkeen tapahtuu valaistuminen, jonka kokki on suunnitellut: ja ihastus nousee keiton ääreltä, no mutta tämähän on…

Tällä kertaa karhunlaukan tunnistaminen tapahtui surkean oloisessa, tupakansavuisessa pikkukuppilassa. Lounas-annoksen nimi oli paistettua kuhaa ranskalaisilla perunoilla. Runsaiden kuhafileiden ylle oli valutettu voikastike, joka oli maustettu juuri tällä villiyrtillä, tällä, joka laittaa sielun laulamaan. Tuntui kuin kuppilan tupakkarinkikin olisi ollut puoli tuntia savuttamatta – ja kokin temppu toimi taas. Älä mainitse karhulaukkaa, anna ruokailijan yllättyä, koska niin tulee parhaat tipit.

Ja kiitos myös maaperälle, jonka juurista nousee viiniköynnös. Erityisesti Grüner Weltliner -niminen rypäle, muodonmuutoksen jälkeen tarjottuna Wienin kahviloissa, paikoissa, jotka ovat kuin tehtyjä lukemista ja hyviä kirjoitushetkiä varten. Valkoviini on kuin skumppa, se ei vie huomiota itseensä kuten punkku, vaan antaa ajatusten kuplia. Kiitos niille muutamien lasillisten aiheuttamille sysäyksille hyvissä alkuillan paikoissa: Cafe Alt Wien, Cafe Jelinek, Cafe Rathaus. En mainitse sitä paikkaa, jossa oli hyvää valkkaria, mutta sietämätön ja häiriköivä tarjoilija.

Erityisesti kiitän itse maaperää, joka on satojen vuosien ajan jaksanut työntää rypälettä. Sitä se työntäisi yhä, jos vaan juuret pysyvät elossa.

Miten meidän tulisi elää tämä loppuaika, kun suuri lajien kato alkaa olla jo totta, vaikka sitä ei tunnusteta. Haluaisin elää lähellä maata, mitä sitten tapahtuukin. Ehkä pelastus on maaperässä, juuristojen, sienirihmastojen ja bakteerien yhteistyössä. Ja jos pelastusta ei ole, elämänmuotomme lamaantuu ja minä, sekä suuri osa meistä painuu pitkälleen maahan.

Karhunlaukka on villiyrtti, joka elää Suomessa vain eteläisillä alueilla. Olen jo kahdena vuonna yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, mutta idätys vaatii kovin tarkkaa kylmän ja lämpimän vaihtelua, niin että en ole onnistunut.

Wienerwaldin tienoilla, suojelualueen ulkopuolella, kaivoin maasta muutamia karhunlaukan sipuleita ja tungin ne takin taskuun. Nyt ne kasvavat ruukussa ja voivat erinomaisesti, mutta talvesta selviäminen on niille epätodennäköistä.

Wienin kevät 1938

Wienissä oli tapahtunut paljon sinä keväänä, ja sitten maaliskuussa tapahtui ”Anschluss” ja Hitler tuli tervehtimään vanhaa kotikaupunkiaan. Wienin arjalaistaminen oli jo pitkällä. Niin tapahtui myös kahviloissa, kuten yllä olevista vaaleista, teräväpiirteisistä hahmoista voi päätellä. Kevääseen 1938 mennessä yksikään juutalainen ei enää omistanut kahvilaa Wienissä, lailliset varkaudet suoritettiin tehokkaasti ja ansioituneet natsit kahmivat omaisuutta.

Kevät tuli myös wieniläisiin siirtolapuutarhoihin, paitsi että juutalaisilta oli viety palstat. Aivan toiset ihmiset keräsivät satoa heidän edellisenä syksynä talvikuntoon laittamistaan parsapenkeistä.

Juutalaisia oli paennut Itävallasta jo koko talven ajan, kunnes viimeisenä yönä ennen ”Anschlussia” 13.3. 1938 vallalla oli jo täysi paniikki. ”Meillä ei ole enää Itävaltaa. Hitler otti sen”. Marjorie Perloff muistaa nämä äitinsä sanat. Heidän perheensä oli Wienin ylempää keskiluokkaa, kulttuuriperhe, ja täysin itävaltalainen. Marjorien isä piti mielellään kansallispukua: tirolilaisia nahkahousuja ja vihreää takkia.

”Meillä ei ole enää Itävaltaa” ilmaisee äidin surua. Luen Marjorie Perloffin muistelmateosta The Vienna Paradox (2003). Hänet tunnetaan eräänä johtavista avantgarden ja runouden tuntijoista. Perloff on kasvanut New Yorkin wieniläispakolaisten yhteisössä, hänen vanhempansa olivat osa kulttuuripiiriä, johon kuuluivat mm Adorno ja Schönberg.

Marjorie ei muista Wienistä paosta paljoakaan. Hän oli silloin kuusivuotias tyttö nimeltä Gabriele Mintz, ja hän puhui vain saksaa. ”Nyt me opettelemme englannin” sanoi äiti, ja lapset aloittivat esittämällä näytelmäversiota Punahilkasta. Olihan se tuttu Grimmin satu, mutta pahaa sutta ei kukaan halunnut kohdata.

Hitler oli keväällä 1938 palannut kaupunkiin, josta hän oli aikoinaan löytänyt arjalaisuutta vaalivan järjestön. Se järjesti jo silloin puhdasrotuisia avioliittoja.

Kun Hitler saapui kunniasaatossa Wieniin, iloisia natsimieliä riitti hurraamaan ja lippuja heiluttamaan. Vangittuja juutalaisia oli komennettu polvilleen, heistä oli tehty konttauspartioita: harja ja ämpäri kädessä heidät oli pakotettu puhdistamaan Wienin katuja – samaan aikaan kun hirviö saapui kaupunkiin.

Kontalleen komennetut ihmiset ovat pukeutuneet parhaisiinsa, en tiedä onko heidät komennettu pukeutumaan – vai oliko se heidän hiljaista kapinaansa. Katuvierillä seisoi kaupunkilaisia pilkkaamassa heitä.

Nämä ovat kuvia, joita wieniläiset häpeävät nyt.

Kolmas mies (1949) Wien

Sodan raunioittamaan Wieniin sijoittuu Kolmas mies -film noir klassikko. Sen alusta alkaen toistuu kevyt melodia, joka on hämmästyttävän ilottomasti soitettu. Roger Erbert toteaa viedoesseessään, että ”it sets the tone”. Tuo toistuva melodia sopii täydellisesti elokuvan tapahtumiin ja tunnelmaan. Sen keveys on kuin viheltelyä pimeässä.

Nimenomaan tuo ”viheltelyä pimeässä” vie minut tuon Orson Welles klassikon Wieniin. Viheltelen pimeässä, etten pelkäisi niin kovasti. Minulle jo hieman tutuksi tullut kaupunki on pommitettu raunioiksi. Katsoessani filmiä, silmäni etsivät polkuja romahtaneiden siltojen ja rakennusten vierestä. Edetään tuhoalueiden reunoja kulkien, vainoharhaisessa ja mustavalkoiseksi vakoilutarinaksi muuttuuneessa Wienissä.

Jos tällainen tila avautuisi todellisena, joutuisin paniikkihäiriöön. Olisin eksyksissä, suurkaupungissa, jossa kartta ei pidä paikkaansa, kaikkea vartioidaan ja uhataan.

Ehkä silloiset wieniläiset takertuivat sitkeästi arkeen, mutta kirjailija Graham Greene ja ohjaaja Orson Welles löysivät jotakin. Tällaiseen tilaan ajetusta Wienistä löytyi vainoharhainen kaupunki. Elokuvan tekemisen jälkeen Greene kirjoitti romaanin Kolmas mies, ensin syntyi siis elokuvallinen tila ja romaani oli siihen tilaan palaamista.

Kuka kulkee varjoissa ja seuraa sinua, kun kuljet yksin mustavalvoiseksi muuttuneessa film noir Wienissä?

Kolmas mies, se joka seuraa päähenkilöä jyrkkävarjoisessa Wienissä, on paranoian ruumiillistuma. Hän on hyvä ystäväsi, jonka hautajaisiin olet tullut ja jonka entiseen naisystävään ihastut. Öisin kulkiessasi aavistat, että sinua seurataan. Pitkän aikaa tuo stalkkeri pysyy vain aavistukena, silmäkulmassa vilahtavana hahmona, kunnes eräänä yönä hän astuu esiin.

Kuollut ystäväsi hymyilee ja livahtaa pois. Tuo kohtaus on eräs elokuvan vaikuttavimmista. Orson Welles itse esiintyy tuona hahmona. Hän katsoo tietävästi kuin auteur, joka on kaiken takana ja kaiken yläpuolella. Pimeässä kulkijalla on aina seuranaan joku tuntematon. Se, mikä vetäytyy varjoihin ja kuljettaa pelkojasi, viheltelee, tekee niistä versioita.

Kerran Wienissä, yksin sateisena yönä, jouduin väärään suuntaan menevään ratikkaan, ja eksyin kauas vanhojen teollisuusalueiden kupeeseen. Olin peloissani, tavallaan viheltelin pimeässä, vaikka viimeinen ratikka oli vain hieman myöhässä.

Wien oli kymmenen vuoden ajan (1945-55) jaettuna neljälle eri valtiolle (Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia ja Ranska) ja ennen kaikkea valtion rajojen ja niitä vahtivien sotapoliisien systeemi ja jatkuva passien tarkastus osoittaa miten varuillaan koko kaupunki oli.

Esseessään Erbert kiinnittää huomion myös siihen, että ihmiset muistavat toistensa nimet jatkuvasti väärin. Ihmiset eivät tunne toisiaa, kukaan ei voi luottaa kehenkään. Voin kuvitella kuinka paljon passeja hävisi ja väärennettiin noina vuosina: entisiä natsisotilaita, mutta myös viattomia sotilaskarkureita.

Wien on pirstaleina, melodia tavoittelee keveyttä, mutta ihmiset ovat epäluulon vallassa.

Katso myös muita Wien-aiheisia esseitäni

Wien-Pynttäri

Malina (1971) Ingeborg Bachmanin Wien-romaani

Malina (1971) on sodanjälkeisen ajan merkittävimpiin kuuluvan Ingeborg Bachmannin romaani Wienistä. Ja kuten romaanin kertoja sanoo: aika ja tapahtumat ovat keksittyjä, paikasta hän on varma, se on Ungargasse:

”Kun katselee Wieniä III kaupunginosasta, siis näin rajoitetusta näkökulmasta , on tietenkin taipuvainen korostamaan Ungargassea, keksimään siitä jotakin, ylistämään sitä ja antamaan sille tietynlaisen merkityksen. Sitä voi sanoa erikoislaatuiseksi kaduksi, koska se alkaa melkeinpä hiljaisesta, ystävällisestä paikasta Heumarktin laidalta, ja täältä, missä minä asun, voi nähdä Kaupunginpuiston, mutta myös uhkaavan tukkukauppahallin ja tullin päätoimiston. Me olemme vielä arvokkaiden, umpimielisten talojen välissä, ja vasta Ivanin talon jälkeen, se on numero 9, pronssiset leijonat ovessa, katu muuttuu levottomammaksi, sekavammaksi ja vähemmän suunnitelluksi (…) Katu on hyödyllinenpikku kahviloineen ja useine vanhoine kestikievareineen, se jossa me käymme on Zum Alten Heller (…) Tätä katua ei toki voi sanoa tuntemattomaksi, kyllähän se tunnetaan, mutta muukalainen ei koskaan näe sen kasvoja, koska siinä ei ole mitään nähtävyyden luontoista, täällä voi vain asua. Kaupungin katselija kääntyisi takaisin jo Schwarzenbergplatzilta tai viimeistään Rennwegin kulmasta, Belvederen luota.” (8 -9 suom. Kyllikki Villa)

Vähitellen, kun lukija on sijoitettu Wieniin, romaanin kertoja hahmottaa Ungargassen myös mentaalisena tilana. Tässä vaiheessa Bachmanin suvereeni kertoja pääsee vauhtiin. Ungargassella tapahtuu jyrkkiä mielialan vaihteluja, sen hermostuneisuus tai raukeus, sen epätoivo tai onnellisuus hahmottavat tiettyä emotionaalista wieniläiskorttelia:

”Minusta tuntuu omituiselta, ettei lääketiede, joka pitää itseään nopeasti edistyvänä tieteenä, ole lainkaan selvillä tästä ilmiöstä, että tuska on vähenemään päin täällä, tässä minun ympäristössäni. Ungargasse 6:n ja 9:n välillä tapaturmat vähenevät, syöpää, kasvaimia, astmaa, sydänkohtauksia, kuumetta, tulehduksia ja hermoromahduksia esiintyy harvemmin ja jopa päänsärky ja sääherkkyys ovat heikentyneet. Täältä on myös melkein tyystin rauhoittunut hermostuneisuus ja korkeajännitys, joka värisee tämän kaupungin yllä ja luultavasti kaikkialla, ja skitsotymia, maailman pirstomielisyys, sen mieletön, laajeneva halkeama vetäytyy hiljalleen umpeen. (23) (…) kun tulee myöhäisiltapäivä, toimistot alkavat sulkea oviaan ja Ungargassea vaeltavien, kiihottavien päiväunien sissijoukot ovat tiivistäneet rivinsä, ottaneet sen yhtäkkiä kokonaan haltuunsa esittäen ihania julistuksiaan ja ainoaa tunnussanaansa joka vastaa niiden päämäärä, ja mikä muu tämä nyt ja tulevaisuudessa merkitsevä sana voisi olla kuin Ivan.

Ivan se on. Yhä uudelleen Ivan. (24)

Kertoja muuttuu kevyeksi rakastumisen tunteen myötä ja samalla Wien kevenee. Kaupungin läpi ajetaan lujaa autolla, kaarrellen ja musiikkia kuunnellen. Otin huvikseni taksin Pratersterniltä Ungargasselle, ja kyllä, lujaa ajava suhari paineli suunnilleen saman reitin:

”Kun ajamme kovaa takaisin kaupunkiin Reichsbrücken yli ja Pratersternin kautta, Ivan panee auton radion soimaan kovaa, joskaan se ei ylitä hänen mielipiteitään toisista autoilijoista, mutta kun radiosta kuuluva musiikki ja lujaa ajaminen, äkilliset jarrutukset ja vuhdin ki9ihdytykset herättävät minussa tunteen suuresta seikailusta, tutut seudut ja kadut muuttuvat silmissäni toisenlaisiksi. Pidän lujasti kiinni käsinojista, ja tällä tavoin takertuneena saattaisin mielelläni laulaa autossa jos vain minulla olisi ääntä, tai sanoa hänelle kovempaa, kovempaa, hellitän pelottomasti käsinojista ja nostan käsivarret pääni taakse, säteilen Franz-Josefs-Kaille, Tonavan kanavalle ja Schottenringille, sillä riehakkuuttaan Ivan ajaa keskikaupungin ympäri, toivon että tarvitsemme vielä pitkän ajan Ringiin, jolle nyt käännmme, nyytjoudumme ruuhkaan, pakottaudumme läpi, oikealla on yliopisto jossa olen opiskellut, mutta se ei ole enää samanlainen kuin ennen, ei painostava, ja Burg teatterin, raatihuoneen ja parlamentin vaiheilla soi radiosta tulviva musiikki, se ei lakkaa koskaan, se kestää vielä kauan, kokonaisen elokuvan pituuden, eikä elokuva ole vielä lopussa koska sen nimi on OLEN AJELLUT IVANIN KANSSA HALKI WIENIN, koska sen nimi on ONNELLINEN, ONNELLINEN IVANIN KANSSA ja ONNELLINEN WIENISSÄ, WIEN ONNELLINEN… (47)”

Myöhemmin, vaikuttaa siltä, kuin juuri tämä kaartelu autolla läpi kaupungin olisi muuttumassa monumentiksi:

”Yöllä Ivan kysyy minulta: Miksi on olemassa vain Itkumuuri, miksei kukaan ole rakentanut Ilomuuria?
Onnellinen, olen onnellinen.

Jos Ivan tahtoo, minä rakennan Ilomuurin koko Wienin ympäri, vanhojen linnakkeiden kohdalle ja Ringstrassen varrelle ja, olkoon menneeksi, myös Onnenmuurin Wienin ruman vyön ympärille.” (49)

***

Risto tarkastelee Wieniä 2013 lähtien

Sperl (ravintola) parsa (valkoinen ja vihreä)

(Wien 17.4.2017) Lähellä Belvederen linnaa, Wiedenissä on rento ja hyvä ravintola Sperl, joka tuntuu olevan parhaimmillaan näin parsasesongin aikaan. Paikkaa ei tule sekoittaa kuuluisaan kahvila Sperliin, jossa kannattaa kirjoittaa ja istuskella pitkään. Ravintola Sperl on niin hyvä, että sielläkin kannattaa käydä usein. Me muistimme piää välipäivän niin, ettemme joudu syömään samasta parsakuormasta kahta kertaa.

Parsassa ei ole muuta kuin tuoreus, sen syötävän hyvä, tuore, juurimainen runko sekä napakampi vihreä verso; tuoreuden maun kaksi vaihetta: valkoinen ja vihreä.

Näen ne Sperl -ravintolan runsaana pinona lautasella, alimpana kolme tukkia ja päälimmäisenä kuusi vihreää propsia. Samoin kuin puusta otetaan tukki ja propsi, otetaan myös parsasta, mutta eri tavalla; parsasadossa on ensin valkoisen vaihe ja sitten vihreän vaihe. Tuoreuden ensimmäinen maku ja toinen.

Pelkän tuoreuden miedosta raikkaudesta on vaikea tehdä selkoa, sen rouskuva varsi; siinä nuoruus on sopivasti kypsää. Usein huomio kiinnittyy vain parsan ympärille, kastikkeisin: hollandaiseen, bearnaiseen tai karhunlaukkakastikkeeseen, pääasia unohtuu ja puhe kiehuttamisen taidosta kiertää myös sen olennaista tuoreutta.

Parsassa tuoreus sellaisenaan muuttuu syötäväksi. Jopa bearnaise tuntuu joskus liian voimakkaalta, juustokinkusta puhumatakaan. Mutta Sperlissä karhunlaukka on onnistuttu valmistamaan niin miedoksi, että se sävyttää hyvin parsan tuoreutta, samoin kuin lähes tuore munan keltuainen ja voi. Valkoinen parsan tukki, jonka maan-alainen runko on tukeva mutta puhdas ja raikas, pilkotaan klapeiksi ja nautitaan. Vihreän parsan propsi tulee maan päälle ja kehittää makunsa valossa. Se on kasvanut astetta napsahtavammaksi, seipään kärjessä on vielä huipentuma, kuin suunnitelma nupusta joka nautitaan viimeiseksi.

Parempaa voi olla vain samana aamuna maasta nostettu parsa, koska se on tuoreempi. Yleensä minua ei haittaa parsaan tuleva pieni kuituisuus, jos vain veitsi on terävä ja pilkkominen sujuu. Mutta täydellinen tuoreus on tietysti parasta.

(Petäjävesi 20.4.2017)
Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä, joka on täsmälleen 40 cm korkea niin että sorkkarautani napsauttaisi valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, kuten Wienissä nyt, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut vakoon ja aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla. Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni.

Se mitä maatalousvideo ei kerro, on se miten juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan, ikivanha sorkkarauta jonka käytön herkkyys on taitoa olla telomatta vartta ja kykyä napsauttaa se poikki oikeasta kohtaa.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi, hoitoa se vaatii vähän mutta jos sen unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle, tai syksyisen leikkuun unohtuessa se villiintyy pensaikoksi, tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa sen juuriston. Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että alkukesät tuleva olemaan oman parsan sesonkia.

Lue myös valikoima muita Riston Wien-juttuja (v.2013 alkaen)

Tallenna

Wien 1919, nuori Wilhelm Reich tapaa Freudin

Wilhelm Reich oli kiinnostunut seksologiasta jo Wienissä opiskellessaan, muuta yhteyttä tämän ajan Reichilla ei olekaan seksuaaliseen vallankumouksellisuuteen (Die Sexualität im Kulturkampf, 1936). Silloin hän vielä uskoi, että pidättyväisyys lisää älyä. Niin uskoivat useimmat muutkin tuon ajan saksalaiset intellektuellit.

Wilhelm Reich oli saanit opiskelijatovereiltaan vihjeen, että Wienissä Bergstrasse 19a osoitteessa asuvalla Sigmund Freudilla olisi kirjoja joita ei muualta löydy. Ne käsittelisivät jopa homoseksuaalisuuta ja masturbaatiota.

Tuolloin 1919 Wienissä Freud tunnettiin kummallisena professorina, jonka vastaanottotiloissa on esillä primitiivisiä ja groteskeja esineitä eri kulttuureista. Tiedettiin, että hän tutkii unia ja alitajuntaa – ja vierailijat pitivät noita esineitäkin ikään kuin jostain mielen kellarista ongittuina. Freudin huoneiston alakerrassa oli teurastajan lihakauppa.

Toki Freud tunnettiin hyvin jo 1920-luvulla, mutta hän työskenteli vailla suurempaa arvostusta. Hän oli palkattomana professorina Wienin yliopistossa, eikä häneltä edes tilattu luentoja.

Wilhelm Reich oli lääketieteen opiskelija, joka piti yllään vanhaa sotilasasuaan, koska hänellä ei ollut varaa muuhun. Hänellä ei ollut mahdollisuutta osallistua varakkaampien lääketieteen opiskelijoiden juhliin, eikä hän voinut tapailla opiskelijanaisia koska hänellä ei ollut pukua. Sitä paitsi Wilhelm Reich häpesi psoriasistaan, mutta seksologiasta hän oli intohimoisen kiinnostunut.

Freudin tapa suhtautua seksuaalisuuteen oli tuolloin kumouksellinen. Hänen avointa kiinnostustaan perversioiden tutkimiseen ei pidetty lainkaan tieteellisenä, vaan sen uskottiin olevan hänen peitelty taipumuksensa.

Wilhelm Reich oli salaa vapaamielinen, niin että heti ensi tapaamisesta lähtien kemiat toimivat hyvin heidän välillään. Reich asui samalla Bergstrasse 7:ssa vain korttelin päässä, niin että hänen oli helppo vierailla Freudin luona. Vielä samana vuonna 1919 Freud kutsui Reichin piiriinsä.

Wilhelm Reich vaikutti heitteille joutuneelta surkimukselta. Hän oli itävalta-unkarin sotilas, joka oli I maailmansodan loputtua ajautunut Wieniin. Reich luki ensin juridiikkaa, koska uskoi, että siltä alalta löytyisi hyväpalkkaisia töitä, opiskelu oli kuitenkin niin tylsää että hän vaihtoi lääketieteelliseen. Tämä pelasti hänet katastrofilta, koska Itävalta-Unkari hajosi, sen myötä hajosi myös valtava byrokratia joka oli tarjonnut juristeille loputtomasti uutta työsarkaa. Yhtäkkiä Wienissä oli joukoittain työttömiä juristeja ja opiskelijat yrittivät vaihtaa alaa jos vaan mahdollista. Wilhelm Reich oli päässyt lääketieteelliseen juuri oikeaan aikaan. Hän oli patologian praktikumissa tavannut naisen, Lia Lazkyn, johon rakastui. Heillä oli yhteinen ruumis leikeltävänä, tarkemmin sanottuna neljällä opiskelijalla oli yhteinen ruumis – Lia ja Wilhelm olivat saaneet yhteiseksi tehtäväkseen leikellä aivoja.

Tuhon aikaan, 1920-luvun Wienissä, Reich ei esiintynyt lainkaan vapaamielisenä. Ja vaikka hän perehtyi seksologiaan ja psykoanalyysiin, häntä kiinnosti monien muitten intellektuellien tavoin pidättyväisyys. Täysin päinvastainen näkemys, kuin mikä teki Wilhelm Reichista sitten seksuaalisen vallankumouksen teoreetikon Yhdysvalloissa. Nuori Bloch tavoitteli pidättyväisyyttä. Se oli elämäntapa, jota aikansa johtava psykologi Otto Weininger kehitteli sukupuolta ja luonnetta käsittelevissä teoksissaan, ja joita kaikki lukivat.

Reich oli kuitenkin huomattavan yritteliäs viettelemään Liaa. Nainen piti Wilhelmiä karismaattisena mutta kovin päällekäyvänä hahmona. ”Minä olin sentään neitsyt, ja hän puolestaan höyryjyrä” on Lia myöhemmin kertonut. Pian hän alkoikin seurustelemaan valtion palkkalistoilla olevan tarkastajan kanssa, meni naimisiin ja lopetti kesken lääketieteen opinnot. Reich oli epätoivoinen, masentui ja suunnitteli itsemurhaa.

Yhteistyö Freudin kanssa merkitsi kuitenkin mahdollisuutta omistautua kiinnostavalle työlle. Vuoden 1919 loppupuolella Freud oli järjestänyt Reichille ensimmäisen potilaan. Kyseessä oli tarjoilija, joka kärsi impotenssista sekä unissakävelystä. Samaan aikaan Reich itse aloitti oman terapiaprosessinsa ja nämä antoivatkin hänelle paljon uutta ajateltavaa Lian jälkeen.

Psykoterapian praktiikkaan paneutuva Wilhelm Reich nousi nopeasti toisen polven lupaavimmaksi psykoanalyytikoksi, jonka diagnoosien tarkkuutta ihailtiin.

Nuoressa Wilhelm Reichissa oli kuitenkin vielä yksi seikka, psykoanalyyttisen seksologian lisäksi, millä on yhteytensä seksuaalisen emansipaation politiikkaan myöhemmin. Kyse on hänen psoriasiksestaan, jatkuvista iho-ongelmista, jotka olivat taustalla hänen ahdistuneisuudessaan. Hänen myöhempi teoriansa kehon panssarista ja varautuneisuudesta – kuuluisassa Fasismin massapsykologiassaan hän jo käsittelee tätä. Myöhemmin seksuaalisen politiikan praktiikassa, Reich tuo ilmi, kuinka tärkeää niistä vapautuminen on seksuaalisen emansipaation kannalta. Ne tulivatkin sitten mullistavalla voimalla esiin 60-luvun seksuaalisen vapautumisen käytännöissä.

Lähde:
Christopher Turner Adventures in the Orgasmatron, how the sexual revolution came to America (2011).

Tallenna

Wienerwaldin kummitussairaala

Wienin liepeiltä, metsäalueelta löytyvä iso ja autio sairaala on kiehtonut sekä okkultisteja että tyhjien paikkojen bongareita. Paikalla onkin aika järkyttävä historia. Jättimäinen kompleksi rakennettiin 1900-alkuvuosina keuhkotautiparantolaksi ja kerrotaan mm. Kafkan lepäilleen siellä hetken aikaa.

Johtava keuhkotautilääkäri, Hugo Krauss teki kuitenkin itsemurhan, kun 1938 Gestapon miehet ilmoittivat ottavansa parantolan omaan käyttöönsä. Tohtori Krauss otti myrkkyä, ja hänen sairaalansa muutettiin parhaille arjalaisille tarkoitetuksi synnytyssairaalaksi. Se sai nimen Heim Ostermark.

Hanke oli kuulemma Hitlerille läheinen. Nuori Hitler olikoj jo Wienin vuosinaan osallistunut innokkaasti arjalaisia aviopareja järjestävän yhdistyksen toimintaan. Pienehkö, ruskeasilmäinen Hitler itse ei ilmeisesti yltänyt ehdokaslistalle asti. Yhdistys siis järjesti puhtaita avioliittoja.

Sittemmin SS synnytyssairaalana tunnetussa paikassa syntyi arviolta ainakin 1700 täydellistä lasta. Synnytysraportissa ei todellakaan mainta yhtäkään vammaisena syntyttä, edes yhtään huulihalkiovauvaa ei syntynyt. Murhatuksi tuli arviolta sata vauvaa.

”Täällä haisee murhattujen veri” lukee eräässäkin rauniosairaalan seinään kirjoitetussa lauseessa.

Paikkojen logiikka Praterin alkoholisteilla

Spurgujen oleskelupaikkojen valinta – talvipaikkoja ja kesäpaikkojen ekologinen vaihtelu – noudattaa omaa ikiaikaista rytmiään myös Praterin Matkakeskusken pihalla Wienissä. Lokakuun puolivälissä piha-alueella majailevilla näkyy olevan kassit ja rinkat, asuntoloihin ja tyhjiin rakennuksiin hakeutuminen on meneillään. Keväällä varhain he kulkevat kättä ja pulloa heiluttaen, suunta on puistoihin päin.

Miksi uusi, 2008 valmistunut, Pratern Sternin matkakeskus kerää spurguja ? Ehkä he noudattavat alitajuisesti jotain vanhempaa reittiä. Aiemmin paikka oli nimeltään Nordbahnhof, jonne Prahan, Varsovan, Brnon junat tulivat. Kumman paljon tuolla on yhä spurgutason tsekkejä ja puolalaisia ihmisraunioita, joitten tarkoituksena oli tulla Wieniin töihin.

Muistan kevään 2013, kun asuntoni oli Praterissa, viikonloppuisin alueella oli ruuhkaa. Tuntui että spurgujen, narkkareiden ja kaikkien sekaisin olevien festivaalit olisivat täyttäneet tienoon.

Filmiklippi on OFR-kanavan dokumentista. Siinä esiintyy lippispäinen nuorukainen ikään kuin turistioppaana Praterin spurgumestoihin. Viinapullopalkalla hän esittelee toimittajalle paikan sosiaalisen rakenteen: missä istuu paikalliset ja missä muualta tulleet.

Auringon paahtama, mustelmille hakattu, venäläismies tuntuu olevan kaikkein pahiten sekaisin – ja samalla kaikkein tarkin. Hän on kauhuissaan toimittajan tullessa paikalle, hän toistaa järkyttyneenä sanaa kalasnkikov… tuijottaa suoraan kameraan hokien kalasnikovia. Spurguopas varoittaa toimittajaa, siitä että kaveri on erittäin ahdistunut. Menee tovi, ennen kuin tajuan että olalla kannettava iso kamera saattaa näyttää kaverin silmissä aseelta. Mikä tuon ahdistuken syy on, sitä voi vain arvailla.

ORF-kanavan dokumentin nimi on ”Praterstern die Letzste halt”. Viimeinen pysäkki. Lähdöt ja saapumiset. Kuolleisuus näillä matkakeskuksen penkeillä on suurta, muistan että ambulanssien vierailuaika täällä on aamuvarhainen. Muistan myös Jyväskylän Matkakeskukseen kuollutta spurgua, Esaa,jonka tunsin suhteellisen hyvin. Hän oli ison maatilan poika Uuraisilta, kuskasin hänet joskus kotiinsa, kun se oli tarpeen. Niin, Jyväskylän uusi matkakeskus oli juuri avattu, kun Esa kuoli sinne. Ajattelen, että hän ikään kuin leikkasi ensimmäisenä silkkinauhan.

Jotenkin atavistisissa vaistoissani pelkäsin aluksi Praterin aluetta, asuin lähellä, kummallinen viimeisen pysäkin kammo mieleni taustalla. Vieressä on Praterin sirkus ja huvipuisto, sen karma tuntui pahemmalta kuin Praterin spurgupenkit ja huorakulmat. Huvipuisto oli alunperin julkinen eläiten kidutuspaikka ja huvittelumielessä tapahtuva vammaisten ihmisten häpäisypaikka. Ikään kuin jossain olisi vielä pahempaa kuin viimeisellä pysäkillä.

Nyt lokakuussa siellä käydessäni tulin jotenkin iloiseksi, kun tunnistin erään huoran. Hän näytti niin hyvinvoivalta, että teki mieli mennä halaamaan ja sanomaan että sinäpä näytät hyvältä. Kolme vuotta sitten hän oli asemalla aina hengaileva ja ilkeästi perässä roikkuva laiha narkkari, lähes lapsi vielä. Nyt hän oli pulskistunut ja terveemmän oloinen. Silmiinpistävän aktiivisesti hän suunnitteli jotain kahden rikolliselta näyttävän nuoren kaverin kanssa. He kulkivat aseman aulan läpi, naisella oli suunnitelma, ja hän taivutteli miehiä avukseen.

Ingeborg Bachmann Wienissä 1949

Jos käyt portista, jossa lukee Viktor Frankl, pääset etsimään merkityksellistä elämää. Kuluneen viikon ajan Wienissä olen tullut yliopistolle pienestä portista jossa lukee Viktor Frankl, ilmeisesti sen merkkinä että edessä on hänen nimeään kantava kuja.

Wienin yliopiston Spitalenstrassen kampus on muurien eristämä, kadulta sinne pääsee vain pienistä porteista. Ja tässä portissa on kuuluisan neurologin ja psykologin nimi. Kun tästä käyt, muista että elämälläsi täytyy olla merkitys. Tällainen ajatus liitetään nimenomaan Viktor Franklin logos terapiaan eli logoterapiaan.

Minulle oli yllätys, että kirjailija Ingeborg Bachmann oli Wienissä asuessaan hyvinkin paljon Franklin kanssa tekemisissä. Hän oli tosin vain opiskelija ja Frankl maailmankuulu professori. Bachmann oli psyykkisesti varsin epävakaa, ja voin kuvitella kuinka Frankl on häntä neuvonut. Älä heittäydy itsetutkiskeluun. Anna terapeutin pohtia traumojasi, keskity sinä vaan kirjoittamiseen. Eläminen on projekti, eteenpäin suuntautuminen, intentionaalisuus ja elämän merkityksellinen toteuttaminen on tärkeintä.

Siis kuinka kirjoittaminen su frank2 juu?

Valokuva Viktor Franklista pitämässä luentoa esittää hänet tilanteessa, jossa hän on kuin jousi josta merkitykset singahtavat. Kirjeiden perusteella Frankl paneutui Bachmannin kirjailijan pyrkimyksiin, ei menneisiin traumoihin, lisäksi syvyys ja taito jolla hän sen teki oli Bachmanille ratkaisevan tärkeää.

Ingeborg Bachmannin Malina on eräs hienoimmista Wien-romaaneista. Lueskelen taustoja sille juuri ilmestyneestä teoksesta Ingeborg Bachmanns Wien 1946-1953. Siinä tulee ilmi sodan jälkeinen tilanne. Merkityksettömyyden aika. Ja se, miten suurten kysymysten polttopisteeseen asettuvat Franklin ja Bachmanin tapaamiset.

Frankl itse oli keskitysleireistä käsin hehkuva polttopiste, mies joka kirjoitti Auschwitsissa paperilapuille raporttia psyykkisestä helvetistä.

Mieleeni on jäänyt eräs Franklin kertoma tapaus sananvaihdosta vartijan kanssa, kun hän oli talvisessa metsässä lapiotöissä ilman käsineitä. Lämpimiä rukkasiaan läpsyttelevä vartija uhosi, että kyllä hän vielä opettaa heiveröisen miehen maata kaivamaan. Olet varmaan, joku liikemiesjuutalainen? Ei, olen lääkäri, vastasi Frankl. Kiskoit varmaan hyvät rahat potilailta? Ei, minä tein pääasiassa vapaaehtoistyötä. Vittu, minä vihaan teikäläisiä, vastasi vartija.

Entä nuori nainen, Ingeborg Bachmann? Hän tuli tuohon polttopisteeseen filosofiasta ja uudesta Euroopasta käsin. Hän istuskeli usein Cafe Raimondissa, nuoren polven kirjailijoiden kanssa. Spekuloimassa uudesta kulttuurista, aseettomasta Euroopasta, nihilististen keskitysleirien vartijoiden jälkeisestä ajasta, ajasta jossa ei ole tilaa kyynisyydelle, mutta ei myöskään idealismille. He olivat eksistentialisteja.

Bachmann tutki Heideggeria ja voin hyvin kuvitella millaisista elementeistä hänen oma Dasein-analyysinsa koostui.

caferaymond2

Pöytäkeskustelujen jälkeen, kun Ingeborg asettuu odottamaan ratikkaa, hänen ympärillään on pommitetun Wienin tosiasiat. Onneksi sähkö on, mutta puhelinyhteyksien lisääminen on hidasta. Ingeborg yrittää elättää itsensä journalistina, mutta kuukausitulot riittävät juuri ja juuri opiskelijakämpän vuokraan. Hän on pula-ajan köyhäilistöä.

Ja toisaalta hän on rakastunut. Karismaattinen Hans Weigel, kirjailijaryhmän johtohahmo, tämä Bachmania vanhempi mies on kiinnostunut hänestä. Ja hänkin rakastaa Hansia. Ja sitten on kuuluisa Viktor Frankl, hän saa kaiken tuntumaan niin merkittävältä. Tämä on niin pingoittunut kohti merkityksiä.

Mutta hämmentävin ihminen, minkä hän koskaan on tavannut on runoilija Paul Celan. Syvä kuin kaivo ja elävä trauma. Kaiken karisman vastakohta, merkityshakuisen runsauden vähentäjä. Sodan jälkeisen ajan vaikuttavimmaksi runoilijaksi kehittymässä oleva Paul Celan kutsuu häntä uudenlaiseen runouteen. Ei rakkauteen, mutta johonkin kumppanuuteen häntä kutsutaan.

Sodan jälkeisen ajan tehtävät olivat liian isoja, ja vaikka Celan ja Bachman kuolivat nuorina, he olivat hetken aikaa suurten mittakaavojensa mukaisia.

Olin pettynyt Cafe Raimondin remonttiin, vanha läpinuhjuinen sametti oli korvattu uudella ja vanhat, hauraat naistarjoilijat oli laskettu eläkkeelle. Heille mielellään salli sen arvostaan tietoisen nokkavuuden, puhkikulunneet tuolit loivat inhimillisyyttä. Mutta nuoret kukot ja uusi sametti loi vaikutelman, että yksikään asiakas ei ollut sinne tulemisen arvoinen. Jotenkin Eurooppa nyt.