Kategoria: Uuden ajan luonto

Lumikiteen kuva

ks myös LUMIPEITTO, talvisten tekstien valikoima

Kylmä voi saada otteen kaiksesta missä on kosteutta, kattaa sen kiteisin kuvioin. Kylmä voi saada otteen vaikka ilmasta, ja muuttaa se lumeksi. Onko ihmisen kosketus samanlainen ? Valokuvaaja tarkastelee laskeutuvia lumihiutaleita, näkee kiteitä joiden geometriset ulokkeet takertuvat toisiinsa. Mutta lumikiteet voivat haihtua ilmaan, jos on liian kylmä sää.

Valokuvaaja tietää, että käden tai sormen pinnalla kiteet sulavat. Niitä on vaikea käsitellä kuvaa varten, ihminen on liian lämmin. Valokuvaaja epäilee, voiko jopa linssi olla liian lämmin lumikiteen lähikuvaan. Polttolasi se ei ole, mutta sen tiedämme, että valo on lämpösäteilyä, eikä siis valokuvaa voi edes saada ilman lämmön luomaa valoa.

Ensimmäinen lumihiutaleiden valokuvaaja Wilson Bentley (1865-1931) huomasi, miten vaikea on ottaa rakennekuvaa lumikiteestä. Hän rakensi mikroskooppikameran, ja sille telineen, mutta lumikiteet sulivat kuvauslevyllä vaikka hän työskenteli ulkona. Bentley kokeili monia keinoja ja huomasi, että jopa hengitys vaikuttaa lumikiteeseen. Niinpä hän työskenteli hetken kerrallaan: järjestelyvaiheessa minuutista viiteen minuuttiinennen kuin jääkide sulaa alustalleen. Ja sitten kuvan ottamisen aikaan – niin kauan kuin jaksoi pidättää hengitystään.

Vähitellen Bentley omistautui täysin lumi- ja jääkiteiden kuvaukselle, perehtyi niiden kauneuteen. Silti hän toimi alkuperäisen intohimonsa mukaan, meteorologian näkökulmasta. Tutkijana häntä ei kiinnostanut pelkkä yksittäisen kiteen taskastelu, ei vaikka valokuvaajana hän teki pelkästään sitä.

Bentleyn intohimonsa olivat lumisäät, sateet ja tuulet. Tutkijana hän asetti kysymyksensä aina sään näkökulmasta. Hän kysyi, mitä ovat lumisateet. Hän oletti, että ainoat ratkaisevat tekijät ovat ilmassa: lämpötila ja sen vaihtelu, kosteus ja happipitoisuus. Kiteisiin vaikutti myös korkeus ja ilmanpaine, sekä niiden vaihtelu. Bentely kirjasi tarkasti tämän kaiken, ja liitti tiedot lumikiteistä ottamiensa kuvien yhteyteen.

Vähitellen Bentley alkoi epäillä, että sään lisäksi pelkkä ihmisen läsnäolo vaikutti lumikiteisiin. Kyse ei ehkä ollut pelkästään lämmöstä, vaan myös ihmisen katseesta ja kamerasta tallennusvälineenä.

Jääkiteiden rakenne kertoi Bentleylle jotakin ilman luonteesta, teki näkyväksi eri kylmyysasteet ja tallensi ne symmetriseen muotoon, jäätäviin ilmakanaviin, joita voitiin tarkastella mikroskoopilla.

Ehkä lumikide siis itsekin oli eräänlainen vedos ?

”Koska vesi on magneettinen aine ja altis polaariselle hylkimiselle, sillä on oletettavasti taipumus järjestäytyä siten, että se asettuu sähkömagneettisten napojen väliin ja niihin nähden suorassa kulmassa. Tämä kasvulinjojen asettuminen vastakkain suuremman magneettisen voiman linjoihin nähden pakottaa lumikiteet kasvamaan pääasiassa ulospäin niiden ekvatoriaalisten halkaisijoiden ja sekundaaristen napojen suuntiin.”
Näin Bentley kirjoitti näyttelyluettelossa, nimeltään Snow Beauties, 1916.

Voin kuvitella, miten varovaisesti kuvaajan tulee toimia, että hän saa tuon kimaltelevan kaunottaren kuvauslevylle. Bentley kokeili monia keinoja, mutta päätyi lopulta käyttämään sulkaa. Se oli hellävaraisempi kuin pinsetti, tai kynän kärki. Kuvittelen, että hän valitsi oman sulkakynänsä, ehkä 1910 luvulla niitä löytyi vielä kirjoittajien työhuoneista. Hän tarttui kynäsulkaan väärinpäin ja siirteli höyhenkärjellä lumikiteitä kimalteleviin asentoihin. Bentley oli selvästikin runoilija.

Miten helppoa olisi hyväksyä hieman sulanut ja uudelleenjäätynyt kide, varsinkin jos se olisi kauniimpi kuin jyrkän geometrinen alkuperäiskide. Ehkä Bentley näki jäisissä kiteissä jotain, mitä muut eivät nähneet, sillä hän omisti koko elämänsä lumikiteille. Jollekin tavoittamattomalle omistautuminen on aina ollut yleistä, silloin kyse on ollut jostain äärettömän arvokkaasta. Benley löysi kuitenkin jotain mikä oli tavallista, vähäpätöistä, mutta tavoittamatonta.

Toisaalta, miksi pysäyttää lumihiutale valokuvaan, kun voiosi katsella sen sulamista, ajatella hetkeä ja katoamista. Sen sijaan, että ikuistaisi parhaan muotoisen lumikiteen, voisi antaa lumihiutaleen laskeutua, hakea kuvattavaksi sitä kohtaa iholla, mikä olisi paras vastaanottamaan lumihiutaleen,

Voin kuvitella että Bentley ei erityisesti odottanut kevättä, vetiseksi muuttuva lumi on surkeuden perikuva. Loska on mahdollisimman kaukana siitä hiljalleen leijuvien lumikiteiden alueesta, josta Bentley löysi kylmän päivänvalon ja vangitsi jääkiteitä kuviin.

Kaikesta välittyi, miten Bentely aivan villiintyi: hän toi jääkiteet tutkimukseen, samalla hän toi jääkiteet taidemuseoihin ja tavallisen kansalle hän järjesti diaesityksiä. Mitä hän tahtoi sanoa, heijastaessaan jääkiteen kuvia seinälle ? Katsokaa, tavallinen lumihiutale näyttää tällaiselta, eikö olekin ihmeellistä.

On aivan johdonmukaista, että Bentley sekosi lumikiteisiin. Hän oli näyttänyt maailmalle mikroskooppikameran paljastamia ihmeitä. Mutta yksittäisten lumikiteen kuvien jälkeen hän yritti siirtyä useamman lumikiteen ryhmäkuviin. Mutta koska toisiinsa tarttuvien lumikiteiden kuvaaminen ei tuolloin ollut mahdollista, hän teki sommitelmia joissa yhdisteli erillisiä kuvia. Tutkijat menettivät heti mielenkiintonsa, Bentleyn katsottiin siirtyneen valokuvataiteen puolelle, mutta tuloksia ei pidetty ertyisen mielenkiintoisena.

Bentely oli tarkastellut lumikiteitä niin kauan, ja kehittynyt koko ajan niin, että hän saattoi jo väittää osaavansa lukea lumikiteiden muodostamia merkkejä. On mahdollista, että tässä vaiheessa Bentley tarkasteli lumikiteitä jo suurentavien silmälasien läpi. Ne näyttivät hieroklyfeiltä, tai kiinalaisilta kirjainmerkeiltä. Ne olivat hyvin kauniita, hyvin kiinnostavia, eikä häntä tuntunut haittaavan lainkaan se, että lumikiteiden kielestä ei löytynyt minkäänlaisia merkityksiä.

rniemi@gmail.com

Luonnon kopiokoneet

Syksy, runsauden sarvi tuuttaa satoa. Jumalatar Cornucopia on taas tehnyt ihmetekonsa: murtanut pässin sarven ja katso, sarvesta tulee loppumaton virta vihannesta, hedelmää, sientä, papua, marjaa ja pähkinää.

Aivan kuin kasvimaa olisi kopiokone: kylvän papuja ja syksyllä huomaan jokaisen pavun monistuneen viisikymmenkertaiseksi. Mutta cornucopia ei ole kopiokone, jossa syötetään originaali laitteeseen ja maksetaan monistettavan lukumäärän mukaan. Luonto ei rahasta, se jakaa runsaudestaan: jokainen siemen on kopiokone, originaali ja jäljennös samassa.

Tosin agribisnes on vauhdilla menossa siihen suuntaan, jossa suurfirmoilla on hallussaan omat originaaliporkkanansa, omat kurkkunsa ja tomaattinsa. Niistä kylväjä saa vain kerran käytettäviä kopioita.

Kasvimaiden kylväjät tietävät, että siemenpusseissa yleistynyt merkintä F1 tarkoittaa sitä, että siemen on hybridi, jonka ominaisuudet eivät periydy. Tällaisesta tomaatista otettu siemen ei ole sama kuin emokasvissaan, vaan sen heikkoa sekundaa.

Toistaiseksi kyse on vain pelloista ja kasvimaista, mutta metsänjalostus etenee kammottavin harppauksin. Metsäplantaaseilla nousee jo hämmästyttävän nopeakasvuista kuusta. Ovatkohan niistä levinneet siemenet yhtä tehokkaita ?

Vallitsevana periaatteena ei saa olla se, että siemenet on ostettava aina uudestaan firmalta. Tosin se ei harrastelijaa haittaa, koska keväisestä siemenpussien ostamisesta on tehty elämys. Viljelijöillä on vaikeampaa, he voivat syyllistyä piratismiin, jos käyttävät siemenenä edellisen syksyn perunoita.

Kerrotaan, että joissain perunoissa on jo copyright merkintä. Ainakin maailmanjätti Monsanton geeninikkarit ovat kirjoneet sellaisen perunalajikkeeseensa. Perunapiraatit saavat sakkoja, jos muulta kuin sopimusviljelijältä löytyy perunan geeneistä Monsanton tunniste

Yltäkylläisyys kuuluu kaikille, siksi Cornucopia -jumalatar suosii piratismia ja monistamisen vapautta. Metsän puilla on copyright siemeniinsä, ja merten kaloilla kutuunsa.

III adventti – sorkan jäljet, ehkä kolme peuraa

Kolme peuraa pysähtyi mustikanvarpuja aterioimaan, tänä aamuna ehkä. Ne olivat tulleet suolta ja nousseet kankaalle, vanhan havumetsän suojaan. En nähnyt niitä, mutta uskon että ne ovat terveitä ja vastustuskykyisiä talven virustauteja vastaan. Jos ne vaan ovat saaneet vitamiininsa, ja sairastaneet pois syysflunssansa.

Olin tullut paikalle sattumalta, useiden kävelijää ilahduttavien löytöjen myötä: niitä oli täsmälleen kolme.

Hupelinmäen ulkoilualueen takaa hakeuduin lumipolulle, joka eteni suoraan Ihakkisuolle. Lunta oli vain nilkkaan asti, mutta avatun polun löytyminen ilahdutti. Jalanjäljet, ja seurallisen koiran kiertely, olivat uusimmat lumipolkuun piirtyneet merkinnät. Samalla polulla oli myös hiihdetty, ja sukset jättivät luettavaksi määräyksen: Älä tule ladulleni. Niinpä jalanjäljet välttelivät latua, mutta latu ei koskaan vältelleyt jalkapolkua.

Ladun auiheuttama motkotusaskellukseni loppui, kun huomasin reitin poikki kulkevat peuran jäljet ja sain muuta ajateltavaa. Kiitos, peura, aina sinä yllätät, siroissa korkokengissäsi. Yleensä tällä lumipolulla suositaan pehmeitä tossuja tai tassuja: jäniksen jälkiä on, kettukin näyttää uskaltaneen hetkeksi polulle, vaikka yleensä sen harkittu askellus näkyy kauempana. Ja tällaisten jälkien poikki askeltaa pienen sorkkaeläimen terävät korot.

Se oli ensimmäinen löytö: mielessäni kehittelin jo korkoja maastokenkiin, ja ehkäpä uutta metsään sopivaa kävelytapaa.

Olin iloinen, että eläinten jälkiä oli niin paljon, ja ne kaikki poikkesivat sivuun samassa kohtaa. Tätä sivupolkua kulkiessani huomaan, että myös peura on kulkenut sitä pitkin, eikä vain polun poikki. Polku oli tuttu, se on ollut siinä aina, ehkä ulkoilureitti syntyi myöhemmin sen päälle, traktorin renkaan jälkiin. Nyt vain suksillaan liikkuva hiihtäjä sai seurata traktorin reittiä, me muut oikaisimme suolla mutkittelevaa hirvipolkua pitkin.

Tämä oli toinen löytö: miksi peura seuraa tätä kapeaa, vain jalan levyisenä mutkittelevaa polkua, mutta ei lähde leveälle reitille, mutta sipsuttaa tätä kapeaa pitkin ? Ihminen, ulkoilija tai liikuntasihteeri, miksi et valinnut hirvipolkua vaan traktorin tekemän uran.

Hirvipolku on kapea, jalan levyinen, niin että saan tasapainotella askeleissani. Olen kömpelö, olen poikennut kömpelöille ihmisille muokatulta tieltä, loikkasin toisin liikkumisen maailmaan. Ja myöhemmin, kun tämän polun poikki menivät leveäsorkkaisen hirven jäljet, en ajatellut enää kenkiä ja jalkoja, vaan kuvitelmiini nousi vipuvarsimaisesti polviaan suolla nosteleva laite.

Sitten on aika astua kankaalle, siellä on kolmas löytöni: peurat ovat laiduntaneet siellä mustikan varpua. Sitä voi sanoa jopa apteekiksi, koska siellä on paljon terveellistä purtavaa. Peurojen apteekki on siisti, ulosteita ja virtsaa ei näy kohdissa, joissa ne ovat ruokailleet.

On syytä olla iloinen, pakkanen desinfioi ja lumi on niin antiseptista. Tarkkailijat tietävät, että pahin peuroja vaivaava virus ei ole noussut vielä näin pohjoiseen. Tosin Bluetongue -viruksen tuloon ollaan Suomessakin jo varautumassa, koska Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa sitä on jo tavattu.

Tuo virus voi tarttua moniin eläimiin, ainakin kaikkiin niihin, joiden jälkiä olen polullani tavannut (peuraan. hiveen, jänikseen, kettuun, koiraan). Niillä on turkki, johon virusta levittävä hyönteinen voi asettua. Peura nääntyy siihen alle viikossa, tai jos se selviää, niin valppaus, uteliaisuus ja herkkyys puuttuu peuralta vielä pitkään.

Ehkä ainoa, joka ei ole liian varma ja kömpelö suhteessaan peuroihin ja hirviin on skottirunoilija Gerry Loose. Hän on ”slow-moving nomad and poet” hän ei kuvaa peuroja – ei valokuvaa eikä kuvaile verbaalisti, vaan pikemminkin jäljestää niitä. Kävelyretkirunoutta häneltä on mm. ”the deer path to my door” (2009). Mitähän hänen päivittäiset kävelyretkensä ovat, runoutta tietenkin, mutta millaista?

On aivan mahdollista, että Bluentongue -virus viimeistelee Skotlannin ylämaiden antroposeenin. Hitaasti liikkuva nomadi-runoilija Loose kirjoittaa nopeasti kaikkialle ehtivistä ihmisistä ja samalla polttaishyönteisten leviämisestä. Pohjoisessa myös olosuhteet ja talvien lämpeneminen saattaa ennen pitkää tuoda nuo hyönteiset pohjoiseen, ja eläimet joilla on sininen kieli kuollessaan.

Julkinen oleminen uimarannalla

Helle pysäyttää ajan. Tiesit sen heti aamulla, kun avasit parvekkeen oven, eikä tuuli ollut vielä herännyt ja ilmassa oli lupausta. Ei suunnitelmaa, olihan rantaviltti, juomista, uikkarit ja pyyhe jo valmiina. Arvelit, että iltapäivällä saattaisit löytää itsesi uimarannalta. Loikoillen antaisit helteen, liikkumattoman taivaan ja horisontin pysäyttää ajan. Voisit antaa päivän pysähtyä ja nyt-hetken olla nyt.

Niin, olla yleisellä uimarannalla, olla osa rantayhteisöä, joka kestää vain tämän iltapäivän. Löydät tontin ja asutat sen muutaman tunnin ajaksi, sen jälkeen paikan voi ottaa jokin toinen, eikä se haittaa. Vai vievätkö ihmiset toisiltaan tilan ? Onko ilmapiiri muuttunut, eivätkö ihmiset mahdu enää samaan maailmaan?

Pelkkä ajatuskin on naurettava, ja outoa olisi, että kaikki eivät muka olekaan tervetulleita yhteisille uimarannoille. Et voi jättää lepotuolia ja auringonvarjoa hietikolle odottamaan huomista. Sellainen kuuluu vain yksityisille rantapaikoille. Niissä taas on se huono puoli, että siellä ei ole toisia eikä tuntemattomia ihmisiä. Tämä viittaa siihen, että me emme vie toisiltamme tilaa, vaan luomme maailmaa toisillemme.

Yleinen uimaranta on niin demokraattinen, kaikenlaiset kehot esiintyvät siellä lähes alastomina. Vaikuttaa siltä, että edes täydelliset kropat eivät olisi toisia arvokkaampia, noteerattuja toki, mutta pakostakin vain osana laajaa kehopositiivisuutta. Hyväksyvä suhtautuminen ihmisruumiiseen sellaisenaan on yleisten uimarantojen lähtökohta. Se tuntuisi vallitsevan niin hyvänä, ja niin syvällä mieltymyksen perustassa, että mikään ei uhkaisi sitä.

Tosin tästä ollaan eri mieltä. Puhe rantakuntoon laittautumisesta sisältää nykyään ehkä vaativampia äänenpainoja kuin aiemmin. Viikonvaihteen (19.6.21) Der Standardin uimaranta-aukeama keskittyi ruumiillisen rantakunnon kysymyksiin. Kyse oli erityisesti naisruumiiseen kohdistuvista vaatimuksista uimarannoilla, joita tuossa artikkelissa käsiteltiin. Tosiaan artikkelissa erotellaan ja kritisoidaan näitä vaatimuksia, mutta kumman tarkasti eroja tunnistavalla silmällä. Vaikutti siltä, että kehopositiivisuus, johon yksi teoksista keskittyi, ei esiintynyt ollenkaan niin itsestäänselvänä ja myönteisenä, kuin mitä se tuntuisi rannoilla vallitsevan.

Ilman muuta yleiset uimarannat ovat julkisen näyttäytymisen tiloja, ja sellaisena ne kuuluvat jokaiselle. On hauskaa, että uimaranta näyttämönä keskittyy yleensä veden rajaan. Ei ole ehkä sattumaa se, että kuivan hiekan ja matalan veden kohtauspaikka on muodostunut näyttämöksi. Siinä ihmisruumis kohtaa elementin.

Ja voi tuota veden kohtaamisen herättämien eleiden määrää, kiljahduksia, säpsähdyksiä, roiskuttelua, eleetöntä laskeutumista. Ja voi tuota kastumista, tuota vedestä nousemisen, kahlaamisen, hyppelyn määrää – kukin elehtii omalla tavallaan. Yleisellä rannalla tapahtuva julkinen uimaan meno sisältää aina viattomuutta. Koskaan se ei ole pelkkä esitys, sillä vesi on elementti, joka värähdyttää aina.

Rantajulkisuus on lyhyttä, hetkittäistä ja usein anonyymiä ruumiillisuutta. Ad hoc –rantayhteisöt, ja niiden näyttämöt, syntyvät päiväksi kerrallaan. Öisin ranta on lähes tyhjä, ja seuraavana iltapäivänä sinne taas syntyy uusi näyttämö. Me olemme olentoja, jotka haluamme tulla nähdyksi.

Lähes klassinen uimarantatutkielma liittyy Marc Augen ei-paikkojen antropologiaan: ”Ort den wichtigen Nichtigkeit” 1995 esseen nimi viittaa yleiseen uimarantaan tilana, jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja merta. Uimaranta on hänelle ei-paikka, kuten surpemarketti, lentokenttä. huoltoasema, moottoritie ym.

Auge löytää rannalta lukuisan määrän statuseroja, joita pystytetään rantanäyttämölle. Aurinkotuolilla ja varjolla voi ehkäpä tehdä paljon, rantakuntoisella kropalla vielä enemmän, jos se on osa varakkuutta. Samalla tavoin myös ”biitsin historia” kertoo statuseroista. Mutta onko se asian ydin?

Tutkijan tarkka silmä varallisuuseroille ei minua kiinnosta niin kuin tuo hetken yhteisö – siinä ei ole mitään pysyvää, mihin varallisuutta rakentaisi. Ad hoc – yhteisössä kaikki nuo erot ovat naurettavan pieniä suureen elementtiin verrattuna.

Marc Auge kuitenkin näkee toisin, ja sanoo: ”Mitä lähempänä luontoa, sitä jyrkemmät erot ihmisten välillä.” Kuitenkin hänen mukaansa aurinko ja luonnon elementit luovat uimarannalle olennaisen alueen, jossa ei ole varsinaisesti mitään. Vaikka rannalla oleskelija näyttäisi palvovan aurinkoa, vettä ja kehoaan, Auge ei usko että se olisi todellista. Onko tosiaan niin, että veden ja auringon sijaan ihminen arvostelee vaan toisia ja hakee statuseroja ?

Toisaalta ajan hidastuminen uimarannalla. Tapa kuinka Auge puhuu siitä, ei tunnu sopivan statuserojen havainnointiin. Se, miten arkinen ajankulu liukenee ja lähes pysähtyy rannalla, sanoo Auge. Pitkälleen asettuminen, taivaan alle, veden äärelle, mitään erityistä tekemättä hidastaa ajan tuntua. Tästä eteenpäin aika sovittautuu vähitellen kunkin temperamenttiin, uneliaisuuteen tai toimeliaisuuteen. Aikaa on runsaasti, mutta se on harha koska pian aika on mennyt.

Yleisille uimarannoille siis ! Siellä jokainen voi viettää kiireetöntä aikaansa ja elää päivää tarpeidensa mukaan mutta kartuttamatta omaisuuttaan. Jokaisella on rantaviltin kokoinen alueensa. Ympärillä satunnainen yhteisö, jossa vain ollaan, vaatimatta sen kummempaa yhteistöllisyyttä, edellyttämättä yhteishenkeä. Yhteisiä arvoja ei vaadita – korkeintaan hyväntuulisuutta ja ystävällisisiä eleitä.

On totta, että hakkuuaukioilla kummittelee

Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.

Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.

”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).

Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.

Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.

Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.

En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.

Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.

Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.

Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.

Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.

Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.

Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.

Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.

Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.

Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.

Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.

Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.

Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?

Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.

Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.

Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.

Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.

Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.

Pääskyt nukkuvat ja uusiutuvat lentäessään

Joskus pääskyset kohoavat korkealle taivaan ilmakerrosten päälle, pilvien yläpuolelle ja palaavat sieltä maahan vasta aamulla. Lintujen tarkkailijat havaitsivat tämän jo 1800-luvulla, ja päättelivät että pääskyt nukkuvat siellä. Ilmiölle annettiin nimeksi vesper-lento, illan viimeisiin toimiin viitaten.

Nyttemmin on huomattu, että pääskyt nukkuvat vain toinen silmä kiinni. Se on linnuille tyypillinen tapa levätä ja valvoa samanaikaisesti. Pääskyt sulkevat ilmeisesti vain vasemman silmänsä kun ovat yölennollaan, koska oikeaa silmäänsä se tarvitsee suunnistamiseen. Tähtien asennot ja maan magneettikentät ovat kuulemma pääskyllä niin hyvin tiedossa, että se ei eksy.

Vesper-lentoa on verrattu siihen, miten monenlaiset korkean henkisyyden, korkeakulttuurin, korkealentoisuuden tilat ovat ihmiselle tarpeellisia. Helen Macdonald ei lähde suoraan tällaisiin rinnastuksiin esseessään ”Vesper Flights”.

Hän aloittaa siitä, miten hän lohdutti itseään silloin kun lapsena oli vaikeaa. Häntä kiusattiin koulussa, ja vanhemmat tuntuivat riitelevän alinomaa. Nukkumaan mennessä hän saattoi aloittaa ajattelemalla maan keskipistettä, sitten maan vaippaa ja sitten maan kuorta. Tämän jälkeen hän alkoi kohota ensin toposfääriin, sitten stratosfääriin, mesosfääriin, termosfääriin ja eksosfääriin.

Hän koki olonsa turvalliseksi ajatellessaan itseään lämpimän peitteen alla, näiden tasojen eräässä laskoksessa.

Tiettävästi ensimmäinen pääskyjen vesper-lennon taivaalla nähnyt oli eräs lentäjä II Maailmansodassa. Öisellä vakoilulennolla hän oli noussut pilvien yläpuolelle, ja sammuttanut moottorin, niin että koneen ääntä ei kuulla. Samalla hän oli tähystäjänsä kanssa nähnyt pääskyset. Valkoista pilveä vasten ne piirtyivät kuin joukko mustia ristejä, eivätkä ne liikuttaneet siipiään vaan näyttivät olevan unessa.

Kuva pääskyjen vesper-lennosta tarkentui 1979, kun Luit Buurma -niminen lentäjä ja tutkija seurasi systemaattisesti koko yön, illasta aamuun, kuinka Amsterdamin tienoon pääskyt toimivat. Iltayhdeksän aikoihin ne lensivät meren pinnan tuntumassa hyönteisiä pyydystäen. Kymmenen aikoihin ne alkoivat kohota ja olivat pian näkymättömissä.

Lentokoneestaan käsin Buurma huomasi, että pääskyt lentävät niin, että pysyvät maahan nähden paikoillaan, niin että pääsevät samaan paikkaan laskeutuessaan. Välillä ne etenevät ja välillä ajautuvat tuulessa taaksepäin. 

Buurma huomasi myös, että pääskyt käyvät puolen yön jälkeen alhaalla meren pinnassa pyydystämässä hyönteisiä, mutta palaavat sitten korkeuksiin. Hämmästyksekseen Buurma huomasi myös, että pääskyt nousevat illalla ja laskeutuvat aamulla alas täsmälleen saman valaistuksen aikaan. Kyseessä on siis tietty iltavalon ja aamuvalon hetki.

Buurmanin havainnot ja pääskyjen aivojen tutkimus on poikinut uutta tietoa ja spekulaatiota. Miksi ne nousevat maasta nousevien, hyvin kantavien, lämpimien ilmavirtausten yläpuolelle? Syyksi on arveltu sään ennustamista: tietoa suursäätilasta ja tulevista ilmavirtauksista saa sillä tavoin.

Pääskyt saavat näin myös tarkan tiedon sijainnistaan maapallolla. Ne käyvät ikään kuin säätämässä paikallistietonsa osaksi globaalia kokonaisuutta. Tämä kaikki tapahtuu valveilla olevan oikean silmän ansiosta.

On selvää, että myös nukkuvalla silmällä on tehtävänsä. Jotkut tutkijat arvelevat, että myös pääskyjen uni ja REM -tasolle asettuva aivotoiminta mahdollistaa uuden orientoitumisen, lennon aikana hankittu tieto sisäistetään.

Helen Macdonald ei enää paikanna itseään maapallolle samalla tavoin kuin lapsena. Vaikeina aikoina hän kertoo kuunnelleensa äänikirjoja ennen nukahtamista.

Ja sitten hän sanoo suoraan, miten hyvä on päästä masennuksesta välillä jonkin todella korkean kokemuksen piiriin. Sitten hän viittaa korkeakulttuuriin.

Hän ei rinnasta vesper-lentoa henkisiin korkeuksiin, vaan hän puhuu kohoamisen ja vaipumisen vaihtelusta, niitten seurailusta. Miten äänikirjan puhetta seuratessa mieli lähtee mukaan, irtoaa ahdistuksesta sekä huolestuttavista asioista.

Vaikka pääskyset tarvitsevat yläilmoja, suurimman osan ajastaan ne ovat kuitenkin raskaan ilman alueella ja paikallisissa oloissa hyönteisiä pyydystämässä.

Helen Macdonald: Vesper Flights (202o)

https://www.ts.fi/teemat/1074217448/Linnut+voivat+nukkua+lentaessaan

Kombuchaa mahaan

Miksi juoda varhaiskeväällä mahlaa ? Koska pihassa on koivu ja nojallaan tikkaat, sekä ylhäällä sanko, johon tippuu mahlaa katkaistusta oksasta. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa. Se on puun maitoa,sillä se ravitsee silmujaan ja tekee hyvää myös minulle.

Mahla, siihen ollaan menossa! Nyt kun sokerilimsatkin ovat kehittyneet huimasti ja vain vettä lisäämällä. Voin hyvin kuvitella, että kehityksen huippu tulee olemaan lähes pelkkää vettä, mutta ei aivan.

Olen halunnut, ehkä pelkän snobismin vuoksi, lisätä mahlaan vivahteen juomakulttuuria, hieman hiilihappoisuutta. Taannoin löysin maakellariin unohtuneen mahlajuoman, jossa oli jopa rutikuivan kuoharin piirteitä. Täysin sokeritonta ja sitruunatonta mahlasimaa! Juoma, jonka malhavivahteen tunnistaa vain tarkka maistelija.

Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Olen jo kolmena keväänä tehnyt löytöjä mahlan äärellä, linkit viittaavat niihin elämyksiin.

Tänä keväänä olen edennyt hapatettuun suuntaan kombucha-sienen avulla. Nyt kyse ei ole pelkästä päähän pälkähdyksestä, vaan huomiosta että venäläiset ovat käyttäneet hapatettua mahlaa jossain kylmän raikkaassa keitossa. Ilmeisesti hapanleivän palasen avulla juomaan on levinnyt hieno aromi.

Sitten huomasin, että Eestissä joku virvoitusjuoman valmistaja tarjoaa nimenomaan hieman hapatettua koivunmahlaa. Kaikesta tästä aloin aavistella, että olen todella vanhan juoman äärellä. On monta syytä sanoa, että kyse on käyneen tammanmaidon kevytversiosta.

Nyt loikoilee kombuchasieni 3 l. purkin pohjalla, mutta vapuksi on tulossa kuitenkin mintutteen maustama kymmenlitrainen. Kun maistoin sitä, niin kevyt minttuisuus ja kombuchan tuoma pieni kirpeys lupaavat hyvää.

Mahla on mahhaa varten.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.

Lumen kimallus ja molekyyli

Lumen ihmettelyä sekä pilvisellä että aurinkoisella säällä ! En vielä tiedä kumpi vie pitemmälle, tämä maidonvalkoisen himmeä hehku vai kimaltelevan hangen säteet. Pilvisäällä valonsäteet uppoavat lumen kuohkeuteen, ja ne hajoavat niin syvälle, että syntyy lumivalkoinen. Aurinkoisella säällä on tarjolla kiteitä ja kontrasteja mutta myös lumoutumista, mikä saattaa tehdä ihmettelystä tolkutonta. Maailmankaikkeus piilee lumenkimalluksessa.

Lumikiteet, jään läpinäkyvyys, jääkiteiden prismat, niiden symmetriset pienmuodot! Oli tutkijoita, jotka pitivät näitä kidemuotoja todistuksena siitä, että maailmankaikkeus on matemaattinen. Oli toisia, jotka muistuttivat: jää on kylmyyttä, elottomuutta: siellä minne jää leviää, mikään siellä ei kasva eikä elä. Kiteisyys on kaunista mutta kuollutta, sen heijastuksissa valo ei muutu vihreydeksi, kimpoilee vain peilipinnasta toiseen.

Mutta miksi lumi tekee muodostelmia, jotka ovat kuin elävää kasvillisuutta? Vastasatanut lumi puitten oksilla saa ajattelemaan kukkimista, valkoista kukkien ryöppyä. Ja samalla tyhjää, kukkimisen näköistä mutta hedelmätöntä loistoa. Kukkien haamuja.

Alituinen luonnon ihmettelijä, Thoreau, hämmästyi huurteisen jään äärellä, ja sanoi: lehtien haamuja. Huurteen ornamentti, kuurankukat, eivät näytä kukilta vaan lehtien abstraktiolta. Huurrekuviot symmetrisesti haaroittuvan lehden kaavana – tai haamukuvana, kuin kuolleet ja maahan romahtaneet lehdet kummittelisivat, ilmestyisivät ikkunaan läpikuultavina ja vailla ulottuvuutta.

Minulle riittää kuusenneulasten kalanruotokuviot, ja vastaavat huurteen tekemät ornamentit. Ällistyin siis aikalailla, kun luin että esimoderni ajatus universumista kristallina ja kidemuotoina oli siirtynyt nykyisiin teorioihin atomeista ja molekyyleistä. Sitä on aines; se koostuu tietyllä tavalla, kiteen sukuisesti yhteen liittyneistä molekyyleistä. Kemiastaan aines tunnetaan, se on selvää, mutta alkemistien lähes hyödyttömältä vaikuttava kristallikiteiden pähkäily, ja niiden jäljentäminen sekä muotojen tutkiminen – siirtyi yllättäväksi molekyylijutuksi ihan oikeaan kemiaan.

Salaatti otetaan elinvoimaisena

Vihreän nauttiminen on parasta suoraan maalta. Kunhan maltat olla kiirehtimättä ja astahdat keittiöön vasta noin kymmenen minuutin kuluttua, silloin on parasta murtaa lehdet vihersalaatiksi. Tosin kiirehtimättä ja pöytää kattaen. Ja näin, kun on kulunut lähes puoli tuntia, kaikki ne prosessit ovat vielä voimissaan, jotka vihreässä kavahtavat hereille sillä hetkellä, kun lehti poimitaan.

Kun vihreä kasvinosa aloittaa kamppailunsa kuolemaa vastaan, sen suonet tulvahtavat täyteen antioksidantteja. Ja vielä kerran, kun murskaat lehdet salaattiin tapahtuu vielä toinen hyöky.

Kun syöt ja pureskelet tuoretta vihreää, elävää kasvikudosta saat suoraan sen elinvoiman, sen vastuskyvyn itsellesi. Pakattu salaattivihreä on jo luovuttanut, sen antioksidanttimäärät ovat aina yli puolet vähäisempiä. Toki se kituu suht siedettävän vihreänä, ja havahtaa vielä kerran, mutta väsyneesti verrattuna raivokkaassa kemiallisessa taistelussa olevaan elinvoimaiseen salaattiin.

Kasvikemisti Jo Robinson kehottaakin nauttimaan salaatit mahdollisimman elinvoimaisina. Kun ostat keräsalaatin, sinun kannattaa repiä lehdet erilleen, niin että prosessi alkaa. Jääkaapissa, kun lehdet viilenevät, ne samalla toipuvat ja jaksavat tuottaa antioksidantteja. Mutta jos ostat kaupasta salaatin irtolehtien pakkauksena, saat vain astetta väsyneempää vihreää, se on jo huokunut vahvimmat kemiansa.

Vihreä on elävää ravintoa, minua kiinnostaa mitä tästä elämästä tiedetään. Salaateista terveellisimpiä ovat jalostunutta kitkerää huokkuva rucola tai nuori voikukan lehti. Niissä se kitkeyys on terveellistä, se jonka oli tarkoitus tehdä niistä luotaantyöntäviä, onkin jalostunut terveelliseksi ja puoleensavetäväksi.

Salaatti on myös sitä terveellisempää, mitä tummempaa on sen vihreys. Minulle oli kuitenkin yllätys, että salaatit joiden lehdet tai ruodot ovat punaruskeita ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä johtuu siitä, että kasvit ovat taistelleet valoa vastaan. Fotosynteesin piirissä tehdyn työn lisäksi ne ovat taistelleet UV-säteilyä vastaan.

Kummallista tässä kokonaisuudessa on lopulta se, että villiin luontoon verrattuna puutarhakasveihinkin kertyy kovin vähän elinvoimaa. Meillekin tuo villeys on liian vahvaa, Jo Robinson kehottaakin hakemaan kotipuutarhoihin maatiaislajeja, sikäli kun niissä on vielä villeyttä syötävässä muodossa.

Jo Robinson: Eating on the Wild side (2013)