Hämärä – Risto Niemi-Pynttäri

Jos valot on päällä, hirviöt eivät olekaan poissa

VALON VALETURVA Enemmän valoa ei tarkoita enemmän turvallisuutta, tämä on hyvä tietää vuoden pimeimpään aikaan.

Pihavalo herättää turvallisen vaikutelman, mutta kun valon häikäisy peitetään niin varjosta löytyy hahmo.

On yksinkertaisesti väärin ajatella, että enemmän valoa olisi lisää turvallisuutta. Kriminologi Dunja Storp, joka on kiinnostunut pelottavista tiloista.

Valaistu metroasema tai tyhjä supermarketin parkkipaikka pitäisi valaista entistä voimakkaammin, että ne koettaisiin turvallisiksi. Riittääkö mikään valo ?

”Ihmiset tarvitsevat erilaista valoa vuorokaudesta ja vuodenajasta riippuen. Talviyönä kello kolme sinivoittoinen valo, on ihmisille yhtä häiritsevää ihmisille kuin linnuille – eikä se lisää turvallisuutta, vaan vahvistaa pelkoa.”

Vaikka suunta on löytynyt, energian säästämiseksi monet pienet kaupungit sammuttavat valonsa aikaisemmin tänä syksynä ja talvena, myös isoja nähtävyyksiä, maamerkkejä valaistaan vähemmän. Länsimaat ovat vasta oppimassa, että pimeydestä ei ole vain haittaa. On valaistuja alueita jotka pelottavat ihmisiä jo yhtä lailla kuin pimeä.

Halusimme valaista kaupunkimme, mutta miten on käynyt?

”Me vain kasvatamme varjoalueita ”, sanoo tutkija Christopher Kyba ”Me emme ymmärrä valoa tarpeeksi. Tunnemme olomme epämukavaksi, kun emme näe, ja uskomme, että valo auttaa.” Kyba tutkii, miten keinovalaistus vaikuttaa meihin.

”Jos haluat nähdä hyvin, et tarvitse enemmän valoa, vaan vähemmän kontrastia.”

”Kaupungissa taas on paljon valoa jopa pimeissä nurkissa, mutta jostain tulee vielä kirkkaampi valo, ja siksi emme näe mitään hämärään jäävällä takapihallamme”

Jos keinotekoisia valonlähteitä ei ole, asiat, jotka ovat olleet siellä koko ajan, tulevat yhtäkkiä näkyviin. On paikkoja, jotka ovat kuuluisia pilkkopimeydestään: Namibiassa tai Chilen Atacaman autiomaassa. Ne, jotka haluavat matkustaa vähemmän kauas, voivat löytää pimeän ja tähdet planetaariossa. Kun taivas pimenee, tähtitaivaan äärettömyys ilmestyy.

Harva enää elää alueilla jossa on pimeyttä niin paljon että voisivat nähdä edes tuhat tähteä galaksistamme. Itse asiassa 99 prosenttia Euroopan ihmisistä elää olosuhteissa, joissa taivas ei enää pimene kunnolla, maailmanlaajuisestikin vastaava luku on 80 prosenttia (Science: Falchi et al., 2016). Vain joissakin paikoissa maailmassa on niin vähän keinotekoista valoa, että ihmiset

Laita valo päälle – ja hirviöt ovat poissa. Lapset voivat kokea näin, mutta yhteiskuntiemme tulisi aikuistua, koska joka vuosi maapallo tulee noin kaksi prosenttia kirkkaammaksi.

Referaatti Die Zeit artikkelista

https://www.zeit.de/wissen/umwelt/2022-10/licht-verschmutzung-dunkelheit-energiekosten-natur

Varjojen ja pimeyden eleganssi

ks. Pimeästä pimeään -miniesseet

Kiiltävän valkoiset sairaalan seinät lisäävät potilaan ahdistusta. Kirurgisesti valaistujen huoneiden sijaan parempi olisi levätä maanvärisessä huoneessa, jossa on tatami lattialla.

Kirjailija Junichiro Tanizaki tarkasteli vuonna 1933 kirjoittamassaan esseessä Varjojen ylistys aiheenaan jo silloin kadonnut varjojen kulttuuri Japanissa. Kromattujen haarukoiden sijaan varjoihin sopii posliiniastioiden sijaan mustat puuastiat. Nainen, jolla on mustat huulet, tarjoilee vieraalle aterian. Tämä auringonvalolta suojattu, sisätiloissa elänyt, alistettu olento on kohtelias ja pidättyväinen, hänellä on mustatut hampaat.

Varjojen ylistys -esseessään Tanizaki puolustaa naisten oikeuksia, mutta syyttää länsimaista valistusta johdonmukaisesta varjojen poistamisesta, täysvalaistuksen ihanteesta, joka on aiheuttanut valtavaa tuhoa varjojen kulttuureille idässä.

Lännessä haamutkaan eivät ole varjoja, vaan ne hehkuvat valoa. Japanilainen kuvittelu ”viihtyy pimeydessä ei niinkuin länsimainen henki, joka on kirkkaisa kuin lasi” kirjoittaa Tanizaki.

”Jos on totta, että ”eleganssi on jääkylmää”, on toisaalta niin, että ”eleganssi on likaista”. Onhan eleganssi, josta löydämme iloa, jossain määrin epäpuhdasta, ja kieltämättä siinä on jotain epähygieenistä. Toisin kuin länsimaalaiset, jotka pyrkivät poistamaan pienimmänkin tahran, idän ihmiset näyttävät pitävän tahran säilyttämisestä ja haluavat – jollain tavalla – kaunistaa sitä.”

”Meillä perinteisten esineidenkin värit ovat pimeyden sekoitusta, kun taas lännessä suositaan värejä, jotka ovat auringon säteiden kerrostumia. Me rakastamme hopea- ja kupariastioita, koska niihin on taipumus tulla patinaa, kun taas lännessä tällaisia pintoja pidetään epähygieenisinä, siksi he kiillottavat ne.”

Lännessä suositaan avaria nurmikoita, idässä puita ja pensaita jotka luovat varjoisia alueita. Lännessä vältetään varjoisia nurkkia, huoneiden katot ja seinät maalataan pastelliväreillä, he suosivat täysvalaistusta ilman varjoja.

Miksi tämä taipumus etsiä kauneutta varjoista on niin voimakas itämaalaisten keskuudessa ? Eihän lännessäkään sähkö, kaasu ja öljy ole vallinneet sen kauempaa. ”Silti, rajallisen tietämykseni mukaan heidän kulttuurissaan ei ole lainkaan taipumusta kauneuteen, joka tulee pimeästä eikä iloon, joka löytyy varjoista”.

”Mistä nämä makuerot sitten johtuvat? Ehkäpä me idän ihmiset haluamme olla tyytyväisiä siinä ympäristössä, jossa olemme, me haluamme näyttää olevamme tyytyväisiä. Pimeys ei saa meitä tyytymättömiksi, vaan me sopeudumme siihen. Jos valoa on vähän, niin valoa on vähän – niinpä me käännymme pimeyden äärelle ja löydämme sieltä kauneuden”.

”Länsimaalaiset eivät tyydy nykyisyyteen vaan haluavat jatkuvasti kehittää ympäristöään. Kynttilöistä lamppuihin, lampuista kaasuvaloihin, kaasuvaloista sähköön. Länsimaalainen etsii kirkkautta lakkaamatta ja pyrkii eroon vähäisistäkin varjoista.”

Vanhat japanilaiset elokuvat ovat epämiellyttävän pimeitä länsimaiselle katsojalle.

Samoin niukasti valaistut, hiljaiset juhlatilat, koetaan epämiellyttävän pimeinä. Ne ovat kadonneet modernisoitumisen myötä Japanistakin. Näin siis se juhlallisena koettu tila, joka hahmottuu pimeän ja hämärän välille, koetaan häiritsevän pimeinä – ei rauhallisina vaan epämiellyttävän pimeinä. Samoin täyspimeässä nukkuminen herättää levottomuutta, ja vasta yövalo antaa rauhallisen unen.

Tanizaki kertoo Kiotossa aikoinaan tunnetusta ravintola Waranjiyasta, joka oli kuuluisa siitä, että siellä käytettiin perinteisiä kynttilöitä sähkövalojen sijaan. Käydessään siellä Tanizaki sai todeta,että kynttilät oli korvattu sähkölampuilla. Muutosta perusteltiin sillä, että asiakkaat olivat valittaneet huonosta valaistuksesta. Tanizakille tuotiin kuitenkin kynttilä, koska hän halusi nauttia vanhasta varjojen perinteestä.

”Silloin aloin ymmärtää, että puisen lakatun astian kauneus tulee todellakin esiin vain hämärässä puolivalossa.

Waranjiyan huone oli vain neljän ja puolen tatamimaton teehuone, ja tokonoma-alkovin musta katto ja musta pylväs kiilsivät, joten tila olisi tuntunut hämärältä, vaikka sitä olisi valaistu hehkulampuilla. Kynttilän valossa se oli kuitenkin erityisen pimeä, ja tuijottaessani varjoihin joissa tarjottimet ja kulhot hohtivat, huomasin kuinka rikasta ja lumoavaa oli tuo lakkapintaisten astioiden hämäryys.

Nuo lakatut esineet ovat perinteisesti olleet mustia, ruskeita tai punaisia, niiden tumma pinta on saatu aikaan monella maalauskerralla, ja se on tehty pimeän ympäristön vuoksi.

Kun näen lakatun laatikon, pienen työpöydän tai hyllyjä, jotka on koristeltu makien kiiltävillä kulta- tai hopeapilkuilla, ne näyttävät aivan liian räikeiltä ja häiritseviltä, jopa vulgaareilta; mutta kun ne asetetaan pilkkopimeään tyhjyyteen ja valaistaan auringon tai sähkövalon sijaan yksinäisen kynttilän valolla, niin räikeästä esineestä tulee syvällinen, hienostunut ja arvokas.

Muinaisista ajoista lähtien käsityöläiset ovat aina pitäneet pimeää ympäristöä mielessään, kun he ovat levittäneet kerros kerrokselta lakkaa esineiden pintaan… Heidän ylenpalttisessa kultalakan käytössä otettiin aina huomioon se, miten teos nousisi esiin hämärästä ja miten lampunvalo heijastuisi sen pinnasta. Toisin sanoen kultalakkaesineitä ei ollut tarkoitus katsella suorassa valossa, vaan vähän kerrallaan, ikään kuin pehmeästi sisältäpäin tulevassa valossa.

Upeimmat kuviot oli tarkoituskin kätkeä pimeyteen, jotta ne toisivat mieleen ilmaisematta jäävät tunteet ja tiedostamattomina pysyvät emootiot. Kynttilänvalossa hämärässä huoneessa myös kärsimättömän ihmisen voi houkutella meditatiiviseen tilaan, kun lakkapintaan heijastuva valo välkkyy jokaisen satunnaisen tuulenvireen saapuessa.

Näin valo näkyy yksilöllisesti, herkästi värähtelevänä täällä ja siellä kuin ohuet nestevirrat, jotka virtaavat tatamilla, tyhjeten hiljaisiin lammikoihin, kutoen kuvion, joka maalaa lakalla itse yön. ”

Junichiro Tanizaki: The Praise of Snadows, 1933, englanniksi 1997.

Tanizakin varjojen ylistys on vaikuttanut esim. Tokioon. Rppongi Hillsin kaupunginosasta sammutettiin katuvalot ensin kokonaan, myöhemmin valosuunnittelijat toivat alueelle erityisen himmennetyn valaistuksen. (Johann Ekelöf: Maailma ilman pimeää, s.189)

Jos silmäni näkevät pimeässä

Hetki sitten valo sattui silmiin, niin että pitkään oli mahdotonta hahmottaa, missä vajan ovi on. Pimeässä valo pistää silmiin, ja vaikka se olisi vain pieni pisto tappisluissa, se sokaisee niin, että hämärään piirtyneet reitit katoavat. Metsätie katoaa, vajan luo kaartuva polku katoaa.

Talojen ja valojen ohi kulkeminen aiheuttaa jatkuvaa vaihtelua, kun vähittäinen hämärään sopeutuminen katkeaa jokaisen valon tuikkiessa ja pistellessä silmiin. (Liikuta kursoria kuvan päällä niin näet) Pihavalot eivät koskaan ole lisänneet turvallisuutta. On käynyt niin, että satunnaiset valot pimentävät ympäristön, ja tekee varjoon vetäytymisen helpoksi. Olen seisonut naapurin pihatien vieressä, ollut hiljaa hämärässä, ja naapurin mies on kulkenut ohitse niin läheltä, että olisin voinut ojentaa jalkani ja kampata hänet. Ilman pihavaloa hän olisi nähnyt minut hämärässä, näkökentän reunalla olevien sauvasolujen ansiosta, ja olisimme vaihtaneet muutaman sanan.

En halua otsalamppua, se tekisi iltakävelystäni kokonaan valaistun. Tällä pimeäkävelyllä, joka ajoittain vaihtuu hämäräkävelyksi, kuljen varjoissa niin, että valo ei paljasta minua. Vaikka se ei ole tarkoitus, vaan se että pupillit silmissäni saavat laajentua

Näen oven aitan seinässä, hahmotan tien ja renkaiden raiteet, jota kävellessäni en kompastu siihen kiveen joka on tien vasemmassa reunassa, en astu ojaan joka kulkee tien oikeaa reunaa. Kun kuljen hämärässä, koetan myös kääntää pääni niin, että yksikään valo ei osu näkökenttään. Kaukaakin pilkottavat valot haittaavat näkemistä.

Sikäli kun hämäryys hallitsee, pupillit laajenevat. Yleensä minulla on pistävä katse, mutta hämärässä se on pehmeä, lähes hellä. Kun katse saa levätä, fotonien pommitus hiipuu, ja hämärä laskeutuu silmien verkkokalvoille. Toiset aaltopituudet vallitsevat, niin että värit vähenevät ja taittuvat tummiksi, kaikki pehmenee, asumusten nurkat ja puiden siluetit, maa jaloissa.

Ympäristö ei piirry tarkasti, mutta mikään ei katoa, aallonpituudet vain muuttuvat, ja näkö avautuu toisenlaisena. Sitä varten kuljen hämärässä, on syksy, se tarjoaa pehmeää pimeää. Muutos tapahtuu näköalueen reunoilta käsin, turhaan olen yrittänyt tarkentaa katsettani pimeään aitan seinään ja sen oveen. Siellä, minne ei kukaan voi katsoa suoraan, aitasta vasemmalle, tiestä oikealle, sieltä avautuu hämäränherkkää näkökykyä.

Minulla on eläimen silmät, verkkokalvon yllä on toinen kalvo, tai jäänne siitä. Annan pimeänäön levitä silmiini, omaan vähäistä valonkajoa keräävät silmät, ja voi olla että näen kuin kissa. Kirkkaassa valossa iiris suojautuu ja pupilli supistuu, mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaiseksi.

Kyse on silmien rentoutumisesta, en saa kuvitella näkeväni mitään, silloin katse tarkentaa ja aavistus, ei pysyttele enää näkökentän reunamilla. Minä en nyt ole se, joka näkee, annan eläimen katsoa. Silmissä avautuvat silmät, pupillit laajenevat. Sopeudun hämärään.

Kuljen kärrytien päähän ja käännyn oikealle, siellä on kissa pimeässä. Ja vaikka minun silmäni eivät hehkuisi niin kuin sen, voi olla että silti se näkee silmieni hehkuvan pimeässä. Toinen ihminen ehkä näkisi silmien välähdyksen, mutta kissa huomaisi silmieni pysyvän hehkun.

Näkökyky paranee pimeässä

Hyvää pimeää, toivotan, laajalti hyvää ja häiriötöntä hämärää vuodenaikaa

Tasainen hämärä on parasta, luen aiheesta näkökykyyn liittivän perustelun. Jos silmiin sattuu paljon valoja, on vaikea hahmottaa eteensä. Ja vaikka valo ei pistäisi suoraan silmiin, niin ympäristössä voimakkaat erot kirkkaan ja hämärän välillä haittaavat näkemistä. Katuvalojen alla kulkeminen merkitsee jatkuvaa vaihtelua hämärän ja valaistun välillä. Tästä johtuu, että katuvalojen välillä näet oikeastaan huonommin kuin ilman valoja. Usein siis tasainen pimeä on parempi, kuin valon ja pimeän vaihtelu.

Miksi pimeässä näkee paremmin ? Jos silmä saa sopeutua rauhassa hämärään, se itseasiassa avautuu. Jos kuljet hämärässä, niin kaukanakin olevat valot haittaavat silmän sopeutumista. Vaikka ne eivät valaise, ne aiheuttavat kontrasteja ja häiritsevät.

Toinen syy, miksi pimeässä näkee paremmin, liittyy silmien rentoutumiseen. Kun siirryt pimeään, silmä laajenee ja avautuu. Se sopeutuu niin, että pimeässäkin ympäristössä näet hyvin.

Ihmissilmällä on kyky sopeutua hämärään, vaikka se ei ole läheskään sitä, mitä yöllä tai hämärässä liikkuvan eläimen näkökyky on. Kun iiris suojautuu ja pienenee valossa, sen pupilli supistuu. Mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaisemmaksi. Näin tapahtuu, kun katseen annetaan rauhassa sopeutua hämärään, jota valopisteet eivät haittaa. Pimeässä näemme itse asiassa melko hyvin, ja se onkin hämärää.

Paul Bogard: The End of night -referaattia

Ratsastaja käy yössä

Olisinpa ratsastaja, joka kiitää yössä ja luottaa hevoseen niin täydellisesti että voi sulkea silmänsä. En näe missä kohtaa tiellä mennään, mutta en silti koe olevani sokea, koska olen yhtä ratsun kanssa. Minä olen osa hevosta, osa parempaa näköä ja kuuloa. Kaikki huolehtiminen ja yritys nähdä itse olisi vaarallista tällaisessa vauhdissa.

Velasquezin Valkoinen hevonen (1635) oli aikanaan outo maalaus: ratastaja puuttui satuloidun hevosen selästä. Tyhjä paikka pakottaa katsojan tuijottamaan kohtaa jossa ei ole mitään, vain hämärä tausta.

Pillastunut hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut. Onko ori ehkä haistanut pimeässä jotain, pysähtynyt äkkiä tai juossut oksan alta? Tämä arvoitus on maalauksen pimeässä taustassa, se aivan kaikuu vastausta.

Jotain on tapahtunut, mutta vain hevonen tietää mitä. Tuo tarkasti vaistoava eläin ilmaisee periaatteessa kaiken mistä on kyse: me vain emme voi nähdä sitä. Kun katselen maalausta, tunnen itse olevani sokea. Se jokin on tuolla pimeässä. Ja kun hevonen pakenee, se tietää suunnan ja saavuttaa kohta entisen varmuutensa. Katson valkoista hevosta ja oivallan, että se on jo valinnut pakosuuntansa. Aavistan, että se jokin mitä hevonen pakenee onkin takanani.

Seuraavassa David Barlettin maalauksessa (2014) puolestaan tuntuu, että kaikki se levottomuus mistä edellisessä vaiettiin, on tuotu esille. Hevonen talloo maahan suistunutta miestä jalkoihinsa, toinen mies on tullut apuun ja hän pakottaa hevosta painamaan päänsä. Koko maalaus velloo, mutta jostain syystä mustavalkoisena.

Mustavalkoinen teos on uudestaan mallattu versio Caravaggion teoksesta Pyhän Paavalin lankeemus (1601). Maalauksen komposito on sama, siveltimen käyttö puolestaan on täysin erilaista. Ja värit on poistettu – aivan kuin työ olisi maalattu vanhasta kirjasta löytyneen mustavalkoisen kuvan pohjalta. Tai ehkä tämä kaikki tapahtuu kuin elokuvaa varten valaistulla harmaan sinertävällä yönäyttämöllä.

Mikä on tämä lankeemus, johon Caravaggion maalauksen nimi viittaa ? Se ei ole ehkä pelkkä hevosen selästä putoaminen, koska on selvää että hevonen ei pidä Paavalista. Kuvittelen, että pitkän ratsastusmatkan aikana heidän välillään vallinnut antipatia on koko ajan kasvanut. Lopulta hevosen mitta on täysi, ja siksi se tieten tahtoen tallaa kavioillaan maahan pudonnutta Paavalia. Ehkä kyse on arvokkuudesta ja arvon kieltämisestä, tyypillisesti siis: ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Aivan kuin uudessa versiossa tapahtuma olisi palautettu pimeään, Caravaggion tarvitsema ulkoinen valonlähde on poissa. Toki hän saa uhrin punaisen viitan vaikuttamaan verilammikolta. Mutta nyt Caravaggiolle tyypilliset, hallitut ääriviivat ovat poissa. Hevosen jalkojen ja miehen käsien kamppailu on epätoivoista, siveltimen nopea jälki tekee tapahtuman hahmottamisesta haasteen katsojalle. Hevosen teutarointi, jalkoihin tallautuminen, repeyviä, murskautuvia pintoja pimeässä.

Itseasiassa myös Valkoinen hevonen on uudelleenmaalaus, Velasquez on tehnyt sen itse omasta työstään, jossa arvokkaalta näyttävä mies on asettunut valkoisen hevosen selkään. Valkoinen hevonen on muuten samanlainen maalaus, vain mies puuttuu.

Voin kuvitella, että molemminpuolinen luottamus oli keskeistä aikana, jolloin pimeässä oli pakko ratsastaa.

Viimeisessä kuvassa nuorukainen ratsastaa hämärtyvässä illassa. Hän on viaton, kuten on hevonenkin eikä heidän välillään näy minkäänlaista tahtojen ristiriitaa. Nuorukainen näyttää auringonlaskun yllättämältä, kuin olisi tullut puiden varjosta esiin ja katoaisi taas hämärtyvään iltaan.

Antonio Munoz Molina Öinen ratsumies (Suom, Tarja Härkönen):

“Kapeissa kehyksissä oleva tummasävyinen grafiikanlehti ratsastajasta ei ole herättänyt kenenkään mielenkiintoa ja olen tyytyväinen siihen. Tuntematon ratsastaja, vuosisatojen takaa, nuolet ja satulapussi lanteillaan pitää vasemmalla kädellä ohjaksia, hän ei katso tietä vaan on kääntynyt katsomaan minuun päin, tavoitellen jotain pääni takaa aivan kuin minua ei olisikaan, pysähtyneenä hetkeksi ennen kuin iskee kantapäät hevosen kupeisiin ja sitten he jatkavat matkaa pimenevällä tiellä.”

Torstai-iltojen rituaali, muutuimme tontuiksi

Onkohan totta, että neljän adventtisunnuntain rinnalla kulkee kolme adventtitorstaita. Thor-jumalan iltaa ? Ehkä minäkin lapsena osallistuin tietämättäni Thorin henkien loitolla pitämiseen. Ja toisaalta noitten henkien avustamiseen, koska osallistuin ulkona juoksenteluun. Meidän kaikkialle ehtivä ja kaikkialle kurkisteleva, joka paikkaan tunkeva uteliaisuutemme hätisti ne pois.

Olisihan meidän pitänyt arvata, että samalla kun pelkäsimme niitä, niin ne pelkäsivät meitä.

Samantien me, lumisella maalaiskylällä telmivät lapset, saatoimme huomaamatta livahtaa heidän puolelleen, tonttujen ja Thorin puolelle. Kun koputtelimme naapuritalojen ikkunoihin, olimme tonttuja. Toistimme jotain ikivanhaa riittiä, olimme oppineet ottamaan tontun tehtävät itsellemme: tarkkailimme ihmisiä kodeissaan, heittelimme ovista sisään nimettöimä lahjoja ja joulukortteja. Niissä luki hyvää joulua, terveisin tontut.

Muistan, että silloin 60-luvulla, meillä oli tonttumainen olo, kun harrastimme tätä ”nakkaamiseksi” kutsuttua riittiä.

Muistan, että olimme tonttuja myös talojen isännille, sillä heidän tuli suuttua lahjan nakkaamisesta. Sellainen lahja voi olla vain pakanalahja – omena, pipari tai suklaakarkki – jonka vuoksi talon vanhojen miesten tuli juosta lasten perään ja antaa heille selkäsauna. Meidän tonttujen piirissä levisi myös huhu, että isännillä oli oikeus ampua haulikolla. Miehillä oli kuulemma kirpaisevia suolapanoksia aseissaan meitä varten.

Nyt ymmärrän, että olimme pakanoita, sillä pienen lahjan nakattuamme peräämme huudettiin sanat: Perhanan lapset!

Berthana tai Prechta oli muinainen jumalhahmo, rouvashahmo, joka tunnettiin kaukana Saksanmaalla. Varsinkin joulun alla torstaisin vallalla olivat Berthanan illat. Muinais-germaanisen päivärytmin mukaan vuorokausi aloitettiin aina illalla eikä aamulla, ja niinpä silloin kun kristillinen päivä oli pimenemässä, niin jokin toisen ajan vuorokausi oli alkamassa. Alkoi Thorin ilta, perjantain aatto – pakanoiden sunnuntaita edeltävä Friday, Frigga-jumalan päivä. Niinpä joulun alla torstait olivat aattoja, pakanallisen Yulen lähestymisestä muistuttavia aattoja.

Saksassa, varsinkin Alppien alueella, lapsilaumat saattoivat innostua Berthanan apulaisiksi. Heidän tehtävänään oli muistuttaa Yulen tulemisesta: tämä oli siis eräänlaisen adventin ilmoittamista ihmisille, jotka olivat liikaa rutiineihinsa uponneita. Nämä lapsi-apulaiset hiippailivat kylissä talojen nurkilla ja heittivät ikkunoihin jyviä, papuja, pähkinöitä – hyvän satovuoden merkkejä – mutta sielläkin talon isännän tuli suuttua tällaisesta onnen toivotuksesta ja ajaa lapsia takaa.

Ehkä myös me edustimme hedelmällisyyttä, kun joulun alla iltaisin muutuimme lapsilaumaksi, Perhanan lapsiksi, heittelimme ovenraoista taloihin hyvää, jota talonväen tuli leikisti pitää pahana.

Visuaalisen ja optisen metafysikka

Valon metafysiikka, vanhassa muodossaan, perustui aurinko- ja jumalakeskeisiin analogioihin, joissa valo rinnastui totuuteen. Se, mikä loistaa kirkkaana ja selkeänä kuin aurinko, on totuus. Modernin ajan alussa painopiste siirtyi auringosta silmään. Valistus tukeutui ihmiseen ja löysi silmän: järjen ja silmävalon analogiat – näin siirryttiin optiikkaan.

Optinen idealismi, kuten Peter Sloterdjik sanoo, yhdistää ideat, totuuden ja visuaalisen. Sen perusta on Platonissa ja luolavertauksen kehotuksessa luopua varjojen vallasta ja suuntautua todelliseen, joka löytyy sieltä missä on valoa. (Sloterdjik, Der Ästhetische Imperativ 2007,68.)

Silmin nähtävän ja todellisen rinnastaminen huipentuu valistuksen tieteessä, kun silmän valta syveni ja laajeni kiikarin ja mikroskoopin myötä. Valon metafysiikka oli näin noussut toiseen potenssiin. Vaikka aurinko ei enää ole se mikä paljastaa totuuden, silti valo on yhä totuuden paljastaja.

Tätä voi pitää optisuuden voittokulkuna. Tieteen historia kertoo uudesta ajasta, jolloin tiede löysi todellisuuden ja edistyi kaukoputken, mikroskoopin avulla. Näin totuuteen pyrkiminen muuttui samaksi kuin optisten havaintojen empiria. Tieteen usko visuaaliseen tietoon oli niin vahvaa, että Sloterdjikin mukaan voidaan puhua optisen metaysiikasta. Tämä tuntuu perustellulta, ratkaisevaksi seikaksi oli noussut auringon sijaan silmä apuvälineineen.

Luonnossa eläimillä on monenlaisia havaitsemisen tapoja, jotka ovat tarkkoja mutta eivät kiikareita tai mikroskooppeja. Niiden optiset välineet ovat moninaiset ja lisäksi ovat tutkimattomat hajuaistien alueet. Näin siis huomataan, että optisten havaintojen tuoma tieto on vain yksi tapa tietää ja muutankin tietoa voi olla. Silmän ja käden yhteistyössä olemme neroja, mutta muiden aistien alueella olemme kömpelöitä eläimiin verrattuna.

Lucifer on valoa

Pimeys on lempeää ja ääretöntä syysmetsää.

Kuinka kammottavaksi tämä maailma on muuttumassa, kun se alkaa olla täysin valaistu. Lucifer oli enkeli nimeltään valo, lux, lusis. Se toi valon siunauksen ja sitten kirouksen. Lucifer on kreikaksi phosphoros, fosfori.

Ehkä kirous on se, että valo läpäisee kantajansa. Olet väsynyt ja valojen ärsyttämä, mietit tätä mielekästä työtäsi. Mitkään rajat eivät pitele sitä, vain kiinnostus ja sitoutuminen voi läpäistä ihmisen tällä tavalla.

Jos on valoa se tunkee sisällemme, jos on työtä se ei anna lepoa.

Yhdeksän astetta tähtipimeään

f319 Sen jälkeen kun olen käynyt pimeään sisälle, voin ajatella että taivaan alla on olemassa yhdeksän tasoa, vaihe vaiheelta syvenevää pimeyttä.

Syvin pimeys ei ole vielä silloin, kun etäisyyttä lähimpään valon kajoon on vähintään kaksikymmentä kilometriä. Ja vaikka silmäni ovat tyhjentyneet kaikesta valon heijastuksesta katseltuani tunnin ajan pimeyttä. Vaikka yhdenkään valonlähteen kajoakaan ei näy, silti on vielä jotain: tähdistä tuleva valo ja tuskin havaittavat heijastukset sekä kaislojen varjostumat järven pinnassa. Tähtien määrä on tuhansissa.

Tähdillä on myös oma magnitudinsa, kuuteen eri tasoon jaettu valovoimansa, joka tulee ilmi pudotuspelissä. Kun valosaasteen määrä taivaan alla lisääntyy aina heikoimmin säteilevät katoavat silmistä.

Se on avaran pimeyden syvin aste, avaruuspimeyden. Pilkkopimeään liittyy ahtauden tunne, pimeä seinä, mutta tässä ei. Olen joskus istunut järven rannassa tällaisessa pimeydessä, ja muistan kuinka avaran tilan tuntu välittyi hyvin vahvana, on avaraa vaikka sitä ei näekään.

Kahdeksas pimeyden taso on luontoretkillä ehkä yleisin. Pimeys olisi täysin vapaana ja valloillaan ellei horisontissa olisi linkkimastoa, yhtä ainutta valopistettä. Kuin sadan metrin päässä istuisi mies kannolla polttamassa sikariaan. Punahehkuisen tumpin läsnäolo poistaa suuren osan tähdistä, vaikka silti niitä on vielä satoja, ehkä yli tuhat.

Yritän kääntyä muualle, yritän poistaa sitä silmäkulmastani. Välillä onnistunkin, mutta silmien tyhjentäminen, valomuistumisen poistaminen on vaikeaa. Kynttilä, tulitikku, taskulamppu, nuoton hehkune kaikki estävät pääsemästä pimeään sisälle.

Seitsemäs pimeyden taso vastaa suunnilleen kilometrin päässä näkyvän talon valopiriä, joka ei kuitenkaan näy suoraan vaan kajastaa metsän takaa.Tähtimäärä taivaalla laskee viiteensataan.

Kuudennen tason pimeys onkin etäisen talon valo, järven takana kahden kilometrin päässä. Se on kieltämättä kaunis ja kutsuva, verrattuna linkkimaston ja taivaalla vilkkuvan lentokoneen valoon. Mutta pimeyden takia haluan tyhjentää silmäni, antaa reseptoreihin kerääntyneen valoenergian hiipua, silloin pelkkä vilkaisu valopisteeseen estää kokemasta enemmän kuin kolmensadan tähden läsnäoloa.

Viidennen tason pimeys on minulle kuitenkin kakkein tutuin, lapsuudenkodin piha,ei valon pistettäkään mutta seitsemän kilometrin takana olevan katuvaloesiintymän takia taivaalla on juuri ja juuri havaittava valonkajo. Tähtitaivas on jo huomattavan tutun oloinen, arvattavasti sataviisikymmentä on ilman ponnistelua havaittavien tähtien määrä.

Neljäs pimeyden taso on jo varsin arkipäiväinen kun tuon taivaanrannan valonkajon lisäksi viidensadan metrin päässä olevan naapurin ikkuna vielä heijastelee silmänpohjassa. Laskemme alle sadan.

Kolmas pimeyden taso on kaksikymmentä kilometria kaupungista, kaupungin kajo vie siivun horisontista ja ohikulkutiellä parinkymmenen katuvalon tiivistymä himmentää taivaan. Mutta tarkkaan valitusta valokatveesta käsin voin katsella vaisua kuudenkymmenen tähden taivasta.

Toinen pimeyden taso on lähiössä, jossa toinen puoli taivaasta on läpitunkemattoman pimeä koska toisella puolen hehkuu kaupungin valot. Tähtien määrä romahtaa liki puoleen edellisestä, kolmekymmentä.

Ensimmäinen taso on kaupungilla yöllä, kun voin nähdä vain yksittäisiä tähtiä, ja pelkästään niiden välisistä etäisyyksistä voi tuntea kuinka ne ovat harvassa.

Tallenna

Hämärän kuvan pelko on syvässä

Valokuva tuntuu olevan sitkeästi nimensä vanki. Grafiikka tarttuu hämärään tarkemmin kuin kamera, ehkä kuivaneula on paras hämärän tutkija, koska se tuo valon mukaan tuskin havaittavana pisteenä, lähes digitaalisesti. Olen jo jonkin aikaa etsinyt hyviä hämäräkuvia, sitten löysin nämä Lorenzon Way North -kuvat, jotka eivät pelänneet pimeää.

lzo-fr-waynorth2

Se, missä vaiheessa kuva muuttuu katsojalle täysin pimeäksi, on mukana tässä kuvassa. Näin valokuva, se mikä joskus tuotiin esiin menemällä pimiöön ja valottamalla negatiivia, on jotenkin muuttunut kertomukseksi.

Herkät digikamerat pystyät tuomaan esiin kiinnostavaa hämärää, tosin Lorenzon kohteet ovat usein lumisia rinteitä. Silti ne ovat kiinnostavampia kuin ruumis pimeässä – dekkarin genre filmissä on jollain tavalla pilannut hyvän aiheen. Olen jonkin verran selannut you tubesta näitä ruumiin löytämisen esityksiä, etsinyt jotain, mikä todella tekisi oikeutta aiheelle – eli ruumiin löytämiselle pimeässä. Ei mitään tyydyttävää. Pääasia, eli se minne ruumis kuuluu eli pimeä ja tunne kun siihen törmätään, hukataan filmeissä parin minuutin jälkeen, kun aletaan selvittää rikosta. Joku on sanonutkin sen, että dekkari on sitkein valistuksen linnake tällä alueella.

Mutta kynällä saadaan luotua hienoa pimeyttä, sitä todellista missä ei ole ruumista. Käden avulla kerätään pimeyden ja hämärän rajalle kiinnostavaa materiaalia.

Ikivanha hiilipiirros kertoo nuotiotarinaa ja tuo mukaan paljon ilmaisevia varjoja. Varhaisesta kuvataiteesta löytyy chiaroscuo – asteittainen siirtymien hämärään. Grafiikasta löytyy niinkin mestarillisia hämärän työstämisen välineitä, kuten kuivaneula. Kieltämättä myös vahaliitu tuo hämäränharmaalle paperille, kuten Bilalilla seuraavassa kuvassa (tosin tuo hattu on ehkä lipsahdus, kuten myös pantteri). Mutta tumma pohja suorastaan kehottaa säästeliääseen vaalean käyttöön.

juoksijabilal

Toki tällaiseen hämärän voi löytää mestarillisesta valokuvastakin, jos kamera vaan tavoittaa taustan joka on tarpeeksi vivahteikas ja samalla tumma.

Tätä siis ihmettelen: mistä syystä valolla piirtäminen ja maalaaminen tekee paremmin oikeutta hämärälle kuin valokuva. Mestarit ovat erikseen, ja Lorenzon kuvat ovat jotain muuta – mutta kun olen selannut fotocommunity.de sivuston hämäräkuvia (dunkel) joita on nyt noin 28 000 kappaletta, ne ovat yleensä liian valoisia. Ehkä prosentin verran kuvista uskaltavat olla kunnolla pimeän, hämärän ja niukan valon piirissä.

Hämärän kuvan pelko on niin syvässä, kuvitellaan että kaikki mikä on kiinnostavaa vaatisi paljon valoa !

Tallenna