Kategoria: Kesä

Pöytäbasilika kasvaa puheensorinassa

Basilikat ruukuissa ovat pieniä, ne eivät ole kasvaneet korkeaksi, paitsi yksi. Siinä ei ole tarpeeksi lehtiä, mutta onneksi pienet kasveista ovat lehteviä. Ruukullinen basilikaa riittää yhteen kattaukseen kahdelle hengelle, kahdelle lehtien napsijalle. Sitten siirrän tuon saviruukun pois kasvamaan, kertomaan lehtiä, sillä yhdestä kasvaa vähintään kaksi.

Kerro lehtesi, basilika.

Italiassa levisi joskus ennen uskomus, että basilika pitää äänekkäästä puheesta. Luin myytistä, jonka mukaan basilika tuodaan ruokapöytään tarkoituksella, käsillään elehtivien italialaisten lähettyville. Kovaäänistä puhetta rytmittää silloin tällöin ojentuva käsi, ja kohta on basilikan lehti sormien välissä.

Mielikuva italalialaisesta pöytäseurustelusta: spagettia, joka on kuin puheensorinaa, ja väliin tomaattikastiketta. Ajoittain joku imaisee juonenpätkän.

Sen, joka haluaa hyvää ja aromikasta basilikaa kannattaa kasvattaa sitä itse. Kannattaa kokeilla, kuinka se viihtyy puheensoronassa. Tosin olennaisempaa on käsillä elehtiminen on lehtien nyppiminen. Siitä basilika aivan hullaantuu.

En tiedä, joskus aamuisin minä olen puhumaton ja samoin puoliso. Emme mykkinä, sillä aina joskus hiljaisuus katkeaa, kun käsi napsaa basilikaa. Puolisolla on tapana katkaista latva. Minä puolestani poimin lehtiä varresta,

Pöytäbasilikaa hoidettaessa lehtiä olisi napsittava oikein. Jos kasvi on pieni, se kärsii kun latva sydään pois liian aikaisin. Silti puoliso, huomaamattaan, puhellessaan, nappaa basilikan latvalehdet. Minä huudahdan: ei, kasvu tyrehtyy.

Useimmiten olen väärässä, basilika haarottuu ja kasvu tuuhettuu. Ohjeissa kehotetaakin napsimaan latvoja. Arvelen, että kyse on kaupan basilikoista, jotka ovat täydessä mitassa, niiden ei enää saa kasvaa pituutta.

Minä napsin sivulehtiä, siksi että vielä kasvava basilika saisi korkeutta. Pöydän topiselta puolen arvellaan, etten malta. Katkaise nyt vaan basilikan latva, muuten kasvi venyy liikaa. Mutta hän ei tiedä, että yritän kasvattaa ennätysbasilikaa, en voi sanoa sitä, koska aion yllättää hänet.

Kun ilta on tulossa, ja ruoka katettu, puhelemme päivän juttuja. Asioita tulee mieleen, ja kun astiat kootaan pöydästä, balsilika on kaluttu.

Sitten alkaa basilika itse puhumaan – omissa oloissaan – kasvihuoneessa, jonne se on siirretty. Se kertoo lehtiään. Ne ovat pieniä lehden alkuja, kuin puhekuplia joita nousee aina kaksi yhden pois katkaistun sijaan.

Voi siis olla, että italialainen tapa on paras. Ehkä puhekuplia nousisi basilikasta vieläkin enemmän, jos pöydässä olisi paljon lehden nyppijöitä. Niinpä sitten, pitkän aterian jälkeen, kun iso mutta rangaksi kaluttu balsilika siirretään sivuun, vähitellen sen sadat pienet lehdet alkavat kasvaa kaikkialla sen oksissa.

Tällainen on siis pöytäbasilikan kasvatusohje.

Kun otat yhden, saat yhden uuden, mutta kun te otatte yhdessä kaksi saatte neljä, ja sitten kahdeksan ja sitten viisitoista. Loogisesti on mahdollista, että mitä enemmän on ruokailijoita, sitä enemmän basilikat haarottuvat ja tekevät uusia lehtiä syötäväksi.

Tappavien helteiden sininen vastakuva

Maalauksessa on väkeä uima-altaalla: naisia ja lapsia aivan ruuhkaksi asti, mutta ahtaudesta huolimatta tunnelma on kesäisen miellyttävä. Linkin takana on kokonaisena tämä amerikkalaisen Zooey Frankin Pool Party (2021) maalaus. Minulle se tuo mieleen sen, mitä puuttuu hirvittävien helteiden aikana.

Nyt elokuussa, kun Eurooppa kärsii kuumuudesta, kuivuudesta ja metsäpaloista tämä maalaus voi tuntua loukkaukselta tosiasioita vastaan. Aivan kuin maalauksen säätila olisi noin 28 astetta, vaikka tosiasiat ovat 40 astetta. Mitä tapahtuu, kun lämpö nousee: hiki ja lasten ärtyisyys, toisista tulee sietämättömiä.

Suuri osa eurooppalaisista hikoilee nyt pätseissään, eikä ole kauaakaan kun korona eristi ihmiset. Pool Partyn leppoisa tiiviys tuntuu aivan utopialta tämän ajan oireisiin verrattuna – utopialta, jossa ihmiset viihtyvät lähellä toisiaan ja siten, että toinen ei rajoita eikä vie tilaa toiselta.

Maalauksessa ahtaus jää vain alkuvaikutelmaksi – sommitelma on tiheä, se kertoo ihmisistä asennoin – ja vaikka vettä näkyy vain vilahdus kuvan alareunassa, sen läsnäolo tuntuu virkistävän kaikkia.

Ihmisten jaettu keskinäisyys on heidän asennoissaan. Hannah Arendt kutsui näin saatua ja annettua tilaa maailmaksi. Meidän tulee mahtua samaan maailmaan, hän sanoi, sen sijaan että viemme tilan toisiltamme.

Pool Party maalaus tuntuu utopialta: vaikka se ei julista että ei koskaan enää tappavia helteitä, elollisten olentojen sietokykyä ei saa uhata – toisaalta ei koskaan enää kahden vuoden eritysaikaa.

Tässä eurooppalaisessa utopiassani välimerellinen seurallisuus yhdistyy pohjoiseen kesävaloon. Vaikka Pool Partyn säätila vaikuttaa helteiseltä, sen valo ei ole kuumaa vaan sinisävyistä.

Tänään olin metsässä, mustikoita poimimassa eräällä mäellä, oli helteinen 28 astetta, metsän reunasta avautui näkymä etäisyyksiin – huomasin, että se oli samaa sinerrystä, mikä tässä maalauksessa nousee vedestä.

Ehkä veden valo on maalauksen juju: sinisen ujuttaminen helteeseen. Tosin kuvan oikeassa laidassa näkyy siniset suonikohjut naisen reisissä, ikään kuin muistuttaen sinisen vaaroista. Kylmähkö valo paljastaa etualalla keskustelevien naisten ihon kalpeuden.

Myös klassiset utopiat maalattiin sinisellä: ilmaan siveltiin etäisyys, horisontissa siinsi sininen pikkukylä, ja sen siniset ihmiset. Siitä katsoja tunnisti utopian. Nyt utopia on varpaiden uittaminen viileässä vedessä, siitä nousee sininen valo ja uudet tuulet.

Jonkin aikaa villikasvit päästävät ihmisen lähelleen

Monet villiyrteistä ovat parhaimmillaan vain lyhyen aikaa. Kuusenkerkkäviikko oli alkukesästä, juhannukseen mennessä tuoreet kasvustot ovat jo puutuneet. Villiyrtit opettavat oikea-aikaisuutta, ja juhannus on luonnonajan käännekohta. Aika huipentuu ja kesäkasvien luonne muuttuu.

Pelkkä koivun lehtikin on kylpenyt valossa ja syventää nyt vihreäänsä. Ollut auringossa minäkin, vain kasvoissa rusketusta, niskassa ja käsivarsissa. Ihmettelen koivuja, miten tasaisesti vihreä syvenee, se tapahtuu jokapuolelta yhtä paljon, kauttaaltaan.

Villiyrtit poistuvat, kuten Jeanne Simonsin kuvassa

Villiruokaa, kuten nokkosta ja vuohenjuuren lehteä kokkailen paljon näin alkukesästä. Keitän ja paistan, niin villi kitkeryys taittuu. Olennaista on kokemus luonnosta syötynä, ja on aika jolloin villiyrtit ovat sallivia maistajalle.

Villiyrteissä vitamiinien, antioksidanttien ja muiden kitkerien ainesten määrä on laimentamaton. Puutarhavihannekset ovat vetisiä ja makeahkoja niihin verrattuna, helpoksi syötäväksi jalostettuja. Me sileäihoiset ja laiskavatsaiset syömme laimeaa vihreää villieläimiin verrattuna. Niiden ruoka on villiä.

Onhan se alkuperäisin ja vanhin tapa kohdata kasvikunta, syödä suoraan luonnosta. Syömällä tulen luoksesi villi luonto, ohitan antroposeenin ja syömällä sinä, villi kasvi, tulet osaksi minua.

Mutta villikasvit täytyy kerätä ja syödä oikeaan aikaan: silloin kun ne päästävät lähelleen. Juhannuksen jälkeen ne voimistuvat, lähtevät syötävän piiristä. Ne lopettavat tämän otollisen jakson, jolloin ne olivat vielä suhteellisen helposti syötävää.

Toisin sanoen, tähän asti villikasvit ovat antautuneet syötäväksi. Tämän jälkeen niiden ne sitkistyvät, maku vahvenee, ja meidän mielenkiintomme vähenee. Samaan aikaan kasvimaalta alkaa irtoamaan vihreää salaattia, pinaattia ja punajuuren tai retiisin lehteä.

Vadelmia kertyy kämmenelle

Olen varsin nopea ja rutinoitunut vadelmanpoimija. Puutarhavadelma koulutti minut sellaiseksi. Kerään marjat ensin kouraan ennenkuin kumoan ne astiaan. Villivadelmienkin kerääminen kämmenelle toimii, koska vadelmat ovat pieniä.

Arkisen, nopean ja ehkä ahneen poimimisen ohella olen huomannut, että marjojen kertyminen kämmenelle tekee minut jostain syystää hyvin tyytyväiseksi. Se on välitöntä tyytyväisyyttä, eikä sitä että saan paljon vadelmia.

Kun olen poimija, en näe vadelman läsnäoloa. Asetelmamaalauksissa se nähdään: aineena vadelma on aina ollut suosittu marja, sen punaisuudessa on jotain ruusumaista, sen pinta on erityisen herkkä ja ilmaiseva. Taiteilija – meditoidessaan vadelmia – tuntuu tuovan esille juuri sitä, mikä arkipoimijalta katoaa keräämiseen.

Asetelmat ovat yleensä pysähtymisen kuvia; niiden still-life tilanne, katoava hetki, sopii mainiosti vadelman hetkeen. Siihen on tartuttava tuoreena ! Vadelmassa on runsaasti mesimarjaisia aromeja, jotka katoavat pian poimimisen jälkeen.

Luin taide-artikkelin, jossa aiheena oli vadelma ja suojahanska. Hämmästyin huomatessani George Henry Hallin maalauksesta Raspberries and the Gauntlet (1868) kuinka vadelmat olivat ritarin suojahanskassa kuin kämmenellä.

Aggresiivinen sotahanska oli kääntynyt palvelemaan vadelman keruun asiaa. Tulkinnassa Hallin maalaus liitettiinkin pasifistiseen linjaan, jossa aseet taotaan auroiksi. Rautanyrkki on maalauksessa muuttunut kämmeneksi, kääntänyt pehmeän puolensa esiin ja lepää metsän sammalella tuoreita, tuoksuvia vadelmia varten.

Asetelmasta voi lukea tarinan ritarista, joka on kääntynyt hurmeiselta verikentältä vattupusikkoon ja löytänyt sieltä onnen. Mutta aivan kuin haamukuvana, vadelmissa on vastapulppuavan veren tuore puna. Ja miten helposti vadelmat murskautuvat, jos hanska puristetaan nyrkkiin.

Vadelmapensaan lypsäminen

Vadelmien poiminta muistuttaa eräänlaista marjapensaan lypsämistä. Tämä lypsäminen on nyppimistä, parhaimmillaan koskettelua. Herkästi putoavien marjojen poimiminen ei onnistu kovin ottein, ei pensaaseen tunkeutumalla eikä oksia heiluttelemalla, siten marjat vain putoavat maahan.

Toisaalta kokemattomat poimijat- he seisovat pensaan äärellä ja keräävät marjoja astiaansa yksitellen – huomaavat vain ne vadelmat, jotka nähdään ylhäältä päin. He eivät huomaa, miten paljon pensaalla on annettavanaan.

Kokenut vadelman poimija kumartaa ja kättelee, taipuu lähes suutelemaan oksan kärkiä. Näin ritari toimisi vadelmia poimiessaan. Tällaista kuvausta majesteettisen pensaan luokse tulevan ritarin kuvausta voisi jatkaa, kertoa kuinka poimija polvistuu, luo katseen ylös sekä ottaa vastaan runsaat lahjat. Saajan koura täyttyy marjoista, jotka hän kumoaa suojahanskaansa. Mutta ojentaako hän kouransa heti uudestaan ?

Seuraavaksi tämä majesteetti puhdistetaan rutiköyhäksi, siksi lypsäminen tuntuu osuvalta vadelman poiminnan kuvaukselta. Ja voihan olla, että tuo majesteetin edessä kumartumisen elekin tehdään nimenomaan lypsäminen mielessä.

Kun vadelmapensasta lypsetään, peukalon-etusormi-otteella poimija tarttuu vadelmaan. Pensas pudottelee nännejään. Se pitää kiinni vain kypsymättömistä marjoista, mutta kypsät irtoavat pelkästä kosketuksesta. Marjat ovat vieneet kaikki vadelmapensaan voimat, ja heti kun vadelmat irtoavat kiinnikkeistään, pensas alkaa vahvistua. Vadelmien lypsäminen helpottaa pensasta.

Arkinen kuvaus siitä, miten paljon marjoja on, miten ahkerasti poimija työskentelee, kadottaa läsnäolonsa vadelman suhteen -sen, mitä maalauksesta välittyy. Ahkera poimija kohtaa vadelmapensaan tuloksen ja työpanoksen kannalta. Ja vaikka poimijan koura täyttyy yhä uudestaan; ja vaikka hän vie lähes kaiken, silti talouslaskelma ei tavoita sitä täyttyvien kourallisten kokemusta.

Ansaintalogiikan sijaan vadelmapensasta ja kukkuraista kämmentä tuleekin kuvata ihmetellen ja tietämättömänä, samalla kokeneesti ja kaikkea tietoa käyttäen.

Huomaavaisuus on marjan poimintaan sopiva tapa, siihen kuuluu huomaaminen: kaikki mikä edistää marjojen huomaamista lehtien joukosta. Siihen kuuluu marjan värille tarkentunut katse, ja pensasmarjojen kohdalla varovainen oksien liikuttelu. Erityisen antoisaa on kuitenkin marjapensaan alle kumartuminen ja polvistuminen, sillä huomaavainen näkee parhaiten.

Poimija on paikallaan ja vain kädet liikkuvat. Lapset ja nuoret tunnistavat tämän liikkumattomuuden ja inhoavat marjanpomintaa. Mutta poimija on keskittyneenä toimeensa, taipuneena vadelmapensaan puoleen aivan kuin hyväilisi ja koskettelisi jotain, jonka oksat jännittyvät ajoittain, mutta joka muuten on täysin rento.

Kun marjat vierähtävät kämmenelle, ja niitä kertyy kourallinen … niin, se on seikka, jota haluaisin kuvata yhä uudelleen … kun marjoja kertyy kämmenelle.

Nancy Strow Sheley: Taking Up the Gountelet: George Henry Hall’s Raspberries.
American Art.Vol 19. No3 (Fall2005) pp. 82-91.
https://www.jstor.org/stable/10.1086/500233

Julkinen oleminen uimarannalla

Helle pysäyttää ajan. Tiesit sen heti aamulla, kun avasit parvekkeen oven, eikä tuuli ollut vielä herännyt ja ilmassa oli lupausta. Ei suunnitelmaa, olihan rantaviltti, juomista, uikkarit ja pyyhe jo valmiina. Arvelit, että iltapäivällä saattaisit löytää itsesi uimarannalta. Loikoillen antaisit helteen, liikkumattoman taivaan ja horisontin pysäyttää ajan. Voisit antaa päivän pysähtyä ja nyt-hetken olla nyt.

Niin, olla yleisellä uimarannalla, olla osa rantayhteisöä, joka kestää vain tämän iltapäivän. Löydät tontin ja asutat sen muutaman tunnin ajaksi, sen jälkeen paikan voi ottaa jokin toinen, eikä se haittaa. Vai vievätkö ihmiset toisiltaan tilan ? Onko ilmapiiri muuttunut, eivätkö ihmiset mahdu enää samaan maailmaan?

Pelkkä ajatuskin on naurettava, ja outoa olisi, että kaikki eivät muka olekaan tervetulleita yhteisille uimarannoille. Et voi jättää lepotuolia ja auringonvarjoa hietikolle odottamaan huomista. Sellainen kuuluu vain yksityisille rantapaikoille. Niissä taas on se huono puoli, että siellä ei ole toisia eikä tuntemattomia ihmisiä. Tämä viittaa siihen, että me emme vie toisiltamme tilaa, vaan luomme maailmaa toisillemme.

Yleinen uimaranta on niin demokraattinen, kaikenlaiset kehot esiintyvät siellä lähes alastomina. Vaikuttaa siltä, että edes täydelliset kropat eivät olisi toisia arvokkaampia, noteerattuja toki, mutta pakostakin vain osana laajaa kehopositiivisuutta. Hyväksyvä suhtautuminen ihmisruumiiseen sellaisenaan on yleisten uimarantojen lähtökohta. Se tuntuisi vallitsevan niin hyvänä, ja niin syvällä mieltymyksen perustassa, että mikään ei uhkaisi sitä.

Tosin tästä ollaan eri mieltä. Puhe rantakuntoon laittautumisesta sisältää nykyään ehkä vaativampia äänenpainoja kuin aiemmin. Viikonvaihteen (19.6.21) Der Standardin uimaranta-aukeama keskittyi ruumiillisen rantakunnon kysymyksiin. Kyse oli erityisesti naisruumiiseen kohdistuvista vaatimuksista uimarannoilla, joita tuossa artikkelissa käsiteltiin. Tosiaan artikkelissa erotellaan ja kritisoidaan näitä vaatimuksia, mutta kumman tarkasti eroja tunnistavalla silmällä. Vaikutti siltä, että kehopositiivisuus, johon yksi teoksista keskittyi, ei esiintynyt ollenkaan niin itsestäänselvänä ja myönteisenä, kuin mitä se tuntuisi rannoilla vallitsevan.

Ilman muuta yleiset uimarannat ovat julkisen näyttäytymisen tiloja, ja sellaisena ne kuuluvat jokaiselle. On hauskaa, että uimaranta näyttämönä keskittyy yleensä veden rajaan. Ei ole ehkä sattumaa se, että kuivan hiekan ja matalan veden kohtauspaikka on muodostunut näyttämöksi. Siinä ihmisruumis kohtaa elementin.

Ja voi tuota veden kohtaamisen herättämien eleiden määrää, kiljahduksia, säpsähdyksiä, roiskuttelua, eleetöntä laskeutumista. Ja voi tuota kastumista, tuota vedestä nousemisen, kahlaamisen, hyppelyn määrää – kukin elehtii omalla tavallaan. Yleisellä rannalla tapahtuva julkinen uimaan meno sisältää aina viattomuutta. Koskaan se ei ole pelkkä esitys, sillä vesi on elementti, joka värähdyttää aina.

Rantajulkisuus on lyhyttä, hetkittäistä ja usein anonyymiä ruumiillisuutta. Ad hoc –rantayhteisöt, ja niiden näyttämöt, syntyvät päiväksi kerrallaan. Öisin ranta on lähes tyhjä, ja seuraavana iltapäivänä sinne taas syntyy uusi näyttämö. Me olemme olentoja, jotka haluamme tulla nähdyksi.

Lähes klassinen uimarantatutkielma liittyy Marc Augen ei-paikkojen antropologiaan: ”Ort den wichtigen Nichtigkeit” 1995 esseen nimi viittaa yleiseen uimarantaan tilana, jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja merta. Uimaranta on hänelle ei-paikka, kuten surpemarketti, lentokenttä. huoltoasema, moottoritie ym.

Auge löytää rannalta lukuisan määrän statuseroja, joita pystytetään rantanäyttämölle. Aurinkotuolilla ja varjolla voi ehkäpä tehdä paljon, rantakuntoisella kropalla vielä enemmän, jos se on osa varakkuutta. Samalla tavoin myös ”biitsin historia” kertoo statuseroista. Mutta onko se asian ydin?

Tutkijan tarkka silmä varallisuuseroille ei minua kiinnosta niin kuin tuo hetken yhteisö – siinä ei ole mitään pysyvää, mihin varallisuutta rakentaisi. Ad hoc – yhteisössä kaikki nuo erot ovat naurettavan pieniä suureen elementtiin verrattuna.

Marc Auge kuitenkin näkee toisin, ja sanoo: ”Mitä lähempänä luontoa, sitä jyrkemmät erot ihmisten välillä.” Kuitenkin hänen mukaansa aurinko ja luonnon elementit luovat uimarannalle olennaisen alueen, jossa ei ole varsinaisesti mitään. Vaikka rannalla oleskelija näyttäisi palvovan aurinkoa, vettä ja kehoaan, Auge ei usko että se olisi todellista. Onko tosiaan niin, että veden ja auringon sijaan ihminen arvostelee vaan toisia ja hakee statuseroja ?

Toisaalta ajan hidastuminen uimarannalla. Tapa kuinka Auge puhuu siitä, ei tunnu sopivan statuserojen havainnointiin. Se, miten arkinen ajankulu liukenee ja lähes pysähtyy rannalla, sanoo Auge. Pitkälleen asettuminen, taivaan alle, veden äärelle, mitään erityistä tekemättä hidastaa ajan tuntua. Tästä eteenpäin aika sovittautuu vähitellen kunkin temperamenttiin, uneliaisuuteen tai toimeliaisuuteen. Aikaa on runsaasti, mutta se on harha koska pian aika on mennyt.

Yleisille uimarannoille siis ! Siellä jokainen voi viettää kiireetöntä aikaansa ja elää päivää tarpeidensa mukaan mutta kartuttamatta omaisuuttaan. Jokaisella on rantaviltin kokoinen alueensa. Ympärillä satunnainen yhteisö, jossa vain ollaan, vaatimatta sen kummempaa yhteistöllisyyttä, edellyttämättä yhteishenkeä. Yhteisiä arvoja ei vaadita – korkeintaan hyväntuulisuutta ja ystävällisisiä eleitä.

YÖKESÄ

Nyt, kun kesä on vielä lämmin muttei enää helottavan valoisa, päivän varjopuolelle kasvaa yökesä. Krysanteemit ja muut lyhyen päivän kukat eivät tarvitse päivää vaan yötä: pitkää, lämmintä ja keskeytymätöntä yötä, vasta sitten ne alkavat kukkia.

Olen ihmetellyt ja pyöritellyt mielessäni sitä tietoa, että kasvien kukkimiselle olennaista on yö. Miksi siis yö? Kukkimisen herättää j0ko keväinen lyhyenevä yö, tai syksyinen pitenevä yö: kasvin luonteesta riippuen. Päivällä ei ole väliä, valoisuudella on merkitystä vain lehdille, mutta kukkiminen tarvitsee yötä. Kun siis istun puutarhassa ja on elokuun yö, pimeä ja lämmin, tiedän että parasta aikaa tapahtuu jotain ei pelkästään nuppujen vähittäistä esiin tuloa, vaan myös ihmisiä, jotka asettuvat ulos hämärään. Pelkästään mielihalu – että voisimme istua ulkona hämärässä – kertoo nupullaan olevasta mahdollisuudesta.

Raparperi

Olga Tokarzcuk: RAPARPERI

Marta kasvatti talonsa takana raparperia. Peltoläntti vietti alaspäin ja raparperien rivistöt olivat kiemuraiset – ne kaarsivat kivenmurikoiden ympäri yhtyäkseen jälleen epämääräisen muotoiseksi penkiksi. Kun talvi tuli, raparperi katosi maan alle, kääri kokoon lihaiset vartensa ja kasvoi toiseen suuntaan, taaksepäin, omaan ituunsa, omiin nukkuviin juuriinsa päin. Maaliskuun lopussa maa pullistui ja raparperi syntyi uudelleen. Se oli jälleen pieni ja valkovihreä, herkkä kuin ruumis ilman ihoa, kuin vauva. Se kasvoi öisin, saatoimme kuulla sen rutinan ruohikosta. Pienenpienet ääniallot herättivät muut kasvit. Seuraavana päivänä penkit olivat taas järjestyksessä. Marta katseli niitä posket punoittaen – oli kuin nukkunut armeija olisi herännyt ja sotilaat olisivat kasvaneet maasta suoraan taistelurivistöihin. Ensin päälaet, sitten leveät hartiat, jäntevät ruumiit aina valmiina – hetken päästä niistä aukeaisi aaltoileva, vihreä teltta.

Toukokuussa Marta leikkasi terävällä veitsellä sotilaansa poikki, aivan kuin olisi sanonut niille ”lepo”. Niiden täytyi nähdä hänet alhaalta päin, iso ja mahtava nainen veitsi kädessään. Veitsi narisi leikatessaan jäntevää vartta, hapan mehu kiilteli metalliterällä.

Tasapitkiksi leikatut puntit Marta vei Nowa Rudan vihannestorille ja möi ne siellä kevään ensimmäistä kompottia varten ja talvisaikaan ikävöidyn raparperipiirakan täytteeksi.

Autoin häntä punttien sitomisessa. Vialliset, vahingoittuneet tai liian lyhyet varret panimme syrjään paistaaksemme niistä kakun pienessä venäläisessä sähköuunissani.(130 -131)

Olga Tokarczuk: Yön ja päivän talo (suom.Tapani Kärkkäinen) 2004.

Lomailua tuulenpyörteiden äärellä

Puuskaiseen tuuleen on tottuminen, koviin syöksyvirtauksiin on tänä kesänä tottuminen. Jos ei kyse kuitenkaan ole pysyvämmästä muutoksesta – tuulisesta aikakaudesta, – eikä siitä että fennoskandiasta tulisi tuulten temmellysalue. Ehkä kyse on vaan uudenlaisesta lomasäästä.

Puuskainen tuuli tekee ulkona olemisestani hetkittäistä; on loma-aika, jonka tuuli tylsistyttää, lopettaa puuhailut ja ajaa sisään. On niin aurinkoista ja kesäistä, haluan siis ulos.

Jotain kiehtovaa on myös puissa ja pensaissa, kun ne humisevat ja taipuilevat tuulessa. Ne ovat eläimiä, tyynen hetken jälkeen ne havahtuvat ja hyppäävät paikaltaan, riehaantuvat ja tyyntyvät sitten. Viimeinkin nuo maahan juurtuneet näyttävät pääsevan liikkeelle. Istun talon seinustalla, nuori männikkö edessäni ja katselen, kuinka se ravaa täyttä laukkaa. Tuuli vinkuu ja suhisee niiden neulasissa.

Puille syntyy tuulessa lihasten liikkeen kaltaista jännittymisen, venymisen ja palautumisen kaltaista toimintaa. Kasvit vahvistuvat näin; ainakin tomaatit kehittyvät ulkona jäntevämmiksi kuin tuulettomassa kasvihuoneessa.

Itse suosin kuitenkin lekottelua tuulensuojaisessa paikassa. Talon kaakonpuoleiselle seinustalle ei pyörteileväkään tuuli tunnu löytävän. Istun seinän vierelle asetetulla tuolilla ja kuuntelen. Tuulenpyörteet kohahtelevat aikansa naapurin vanhoissa koivuissa, pienen tauon jälkeen pyörteet iskevat isoon haapaamme aivan toisesta suunnasta. Kohta aavistan jotain aivan muuta: syöksyvirtaus lähenee, kiihtyvä tuuli painaa puiston männikköä enemmän ja yhä enemmän. Vauhti voisi vieläkin kiihtyä, mutta tällä kertaa se hellittää ennen puiden murtumista.

Olen vähitellen oppinut seurailemaan näitä puuskia. Sen jälkeen kun huomasin keskittyä vain kuuntelemaan, tajusin olevani hallitsemattoman elementin äärellä. Oivalsin, että tässähän istun tuulen reunalla, kaikkine aisteineni, samoin kuin joku toinen lomailija istuu merenrannalla kallion suojassa, katsellen kuinka myrsky iskee rantakiviin.

Itse tosin olen täällä maalaiskunnan lähiössä, kaukana vedestä, harvennetun ja kaatumisvaarassa olevan nuoren männikön reunassa. Olen kuitenkin tunnistanut jo kohdat, joihin tuuli rysäyttää kuin aalto, kallioihin murtuva. Naapurin vanhat koivut humahtavat. Kohta kuuluu kuin lasi pirstoutuisi pihahaavassa ja heti tuuli tyyntyy. Jännitys kasvaa, puiston männyt heräävät, pehmeä männynneulasten metsä kiihtyy täyteen vauhtiin, kukaan ei kaadu, tuuli hellittää: puut laskevat vapaalle, huojuvat vielä hetken kuin verryttelisivät tauolla jäseniään.

Claude Simon kuvasi toisenlaisen tuulen, ei tällaista lomailijan tuulta, vaan tylsän mutta ikuisen. Tuuli -romaanissa tuntuu kuin itse aika puhaltaisi, aivan kuin nykyisyys vallitsisi juuri näin: hetki pysyy nyt, mutta aika puhaltaa tulevaisuudesta käsin. Simonin romaanissa ei ole kyse yhteen suuntaan puhaltavasta tuulesta, vaan juuri tällaisista tuulenpuuskista ja pyörteistä kuin täällä nyt.

Syreeni on sireeni

Kesäiltana tuoksuva syreeni kertoo, kuinka idylli voitetaan paniikilta. Syreenipensas on pysähtynyt pako, vain kukista huokuva tuoksu, hienhajun kaltainen, paljastaa sen raivoisan hetken mikä on takanapäin.

Idyllien taiteilijan, Marc Chagallin maalauksissa syreeneihin liittyy aina makuullaan olevat ihmiset,  lepäilevät parit tai haaveilijat. Kuuluisin niistä on ”Lovers in the lilacs”, onnellinen Pariisi 1930, maalaus kukkavaasista, jossa syreenien keskellä loikoilee pari. Ne vaikuttavat naisilta. Toisen alaston yläruumis hehkuu vaaleana, ja hänen rintojaan hyväilevällä hahmolla on ja violetti asu: syreeninkukkien värit.

Ehkä Chagall tunsi syreenin liittyvän myytin ja maalasi siksi idyllisen parin. Kerrotaan, että Syreeni -niminen nuori neito oli kuljeskellut yksin metsässä, kun Pan -jumala oli havainnut hänet. Pan ja hänen panohalunsa ajoi Syreenin paniikin. Tästä nuo pan-pan homma kertoo: kiimainen ei kohtaa toista, saa aikaan vain silmittömän pelon, pakoreaktion.  Juuri kun Pan oli tarttumassa Syreeni -neitoon, tämä pelastutuu puuksi. Kuvittelen, että sillä hetkellä sireeni soi!

Hälyytyssireenin ääntä ei kertomuksessa ole. Se on tullut siihen Pohjanmaalta, jossa olen kuullut syreenin äännettävän sireeninä . Ehkä ”sy”-äänteen suuta suipistavaa elettä haluttiin leventää ja sattumalta päädyttiin myös sisällöllisesti täsmälliseen ilmaisuun. Syreenin idylli syntyy sillä hetkellä – siitä huutavasta hiljaisuudesta – kun hälyytyssireenin huuto lakkaa.

Tällä tavalla siis idylli saavutetaan; se on paniikilta voitettu tila. Luontoidylli on pelolta ja paniikilta voitettu levollinen aika. Se ei synny silmänräpäyksessä, vaan vähitellen  –  kun sydämen jyskytys rauhoittuu, ja koko ruumiin valtaa varmuus, että mitään pelättävää ei ole.

Toistaiseksi ei ole mitään pelättävää, koska Pan itsekin on muuttunut idylliseksi, ja hälyytysäänien torvet ovat muuttuneet huilunsoitoksi. Ilman muuta Chagallin syreenimaljakossa loikoilevat naiset ovat idyllisen katseen luomia: toinen maalauksen nainen on lanteikas ja toinen rintava. Myöhempi syreeninkukka-maalaus Chagallilta sijoittaakin kuvan etualalle haaveilevan miehen.

***

Kun luen Amy Lowellin amerikkalaisille lähes monumentiksi muodostunutta runoa Lilacs (syreenit, vuodelta 1928) tunnistan kuinka oivaltaen Lowell tarkentaa syreenin tarinaa.

 Lilacs -runossa syreenit tuovat idyllin pihaan, ovenpieleen – jo siitä on ehkä jo aavistettavissa, että on myös ilman turvaa jääneitä. Sellaiset syreenit tavataankin seuraavaksi. Ne ovat autiotalon liepeillä, tuulen vammauttamia ja pieksämiä pensaita – shokissa:

”Lilacs watching a deserted house
Settling sideways into the grass of an old road
Lilacs, wind-beaten, staggering under a lopsided shock of bloom
Above a cellar dug into a hill.”

Minulle syreenimaja – tuo idyllinen paikka – syntyy vasta, kun puutarhakalusteet tuodaan majaan ja kesävaatteisiin pukeutuneet ihmiset istahtavat sinne. Aivan kuin syreenit olisivat saaneet turvan puutarhakalusteista – ja ihmiset sen myötä idylinsä.

Lapset eivät kuitenkaan rauhoitu. Minä olen Pan ja kipitän pienillä jaloillani ympäri syreenipensaita, syöksähdellen niitten alta ja välistä, serkkutytöt juoksevat ja kiljahtelevat. Opin, että tytöt ovat olentoja joitten perässä juostaan.

Lowellin runossa syreenit kiitävät tietä pitkin juoksevan lapsen rinnalla. Olen yllättynyt miten syvälle kulttuurissamme on tämän Panin kaiku: kaiku tuosta väkivaltaisesta alkukuvasta jossa Pan ajaa takaa Syreeniä:
” And (lilacs) ran along the road beside the boy going to school. ”

Kerta kielon päälle


Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.

Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.

Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.

Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.

Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.