Neljäs adventti ja villisian loppu

ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.

Kari, ystäväni Kaakonkulmalta kertoo, että itärajalta tulevia villisikoja pyritään mestästämään mahdollisimman paljon. Hänen veljensä on ampunut niitä kuulemma viisi kappaletta.

Villisika on vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.

En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.

Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.

Tämä on hirvittävää, mutta niin on pakko tehdä.

III adventti – sorkan jäljet, ehkä kolme peuraa

Kolme peuraa pysähtyi mustikanvarpuja aterioimaan, tänä aamuna ehkä. Ne olivat tulleet suolta ja nousseet kankaalle, vanhan havumetsän suojaan. En nähnyt niitä, mutta uskon että ne ovat terveitä ja vastustuskykyisiä talven virustauteja vastaan. Jos ne vaan ovat saaneet vitamiininsa, ja sairastaneet pois syysflunssansa.

Olin tullut paikalle sattumalta, useiden kävelijää ilahduttavien löytöjen myötä: niitä oli täsmälleen kolme.

Hupelinmäen ulkoilualueen takaa hakeuduin lumipolulle, joka eteni suoraan Ihakkisuolle. Lunta oli vain nilkkaan asti, mutta avatun polun löytyminen ilahdutti. Jalanjäljet, ja seurallisen koiran kiertely, olivat uusimmat lumipolkuun piirtyneet merkinnät. Samalla polulla oli myös hiihdetty, ja sukset jättivät luettavaksi määräyksen: Älä tule ladulleni. Niinpä jalanjäljet välttelivät latua, mutta latu ei koskaan vältelleyt jalkapolkua.

Ladun auiheuttama motkotusaskellukseni loppui, kun huomasin reitin poikki kulkevat peuran jäljet ja sain muuta ajateltavaa. Kiitos, peura, aina sinä yllätät, siroissa korkokengissäsi. Yleensä tällä lumipolulla suositaan pehmeitä tossuja tai tassuja: jäniksen jälkiä on, kettukin näyttää uskaltaneen hetkeksi polulle, vaikka yleensä sen harkittu askellus näkyy kauempana. Ja tällaisten jälkien poikki askeltaa pienen sorkkaeläimen terävät korot.

Se oli ensimmäinen löytö: mielessäni kehittelin jo korkoja maastokenkiin, ja ehkäpä uutta metsään sopivaa kävelytapaa.

Olin iloinen, että eläinten jälkiä oli niin paljon, ja ne kaikki poikkesivat sivuun samassa kohtaa. Tätä sivupolkua kulkiessani huomaan, että myös peura on kulkenut sitä pitkin, eikä vain polun poikki. Polku oli tuttu, se on ollut siinä aina, ehkä ulkoilureitti syntyi myöhemmin sen päälle, traktorin renkaan jälkiin. Nyt vain suksillaan liikkuva hiihtäjä sai seurata traktorin reittiä, me muut oikaisimme suolla mutkittelevaa hirvipolkua pitkin.

Tämä oli toinen löytö: miksi peura seuraa tätä kapeaa, vain jalan levyisenä mutkittelevaa polkua, mutta ei lähde leveälle reitille, mutta sipsuttaa tätä kapeaa pitkin ? Ihminen, ulkoilija tai liikuntasihteeri, miksi et valinnut hirvipolkua vaan traktorin tekemän uran.

Hirvipolku on kapea, jalan levyinen, niin että saan tasapainotella askeleissani. Olen kömpelö, olen poikennut kömpelöille ihmisille muokatulta tieltä, loikkasin toisin liikkumisen maailmaan. Ja myöhemmin, kun tämän polun poikki menivät leveäsorkkaisen hirven jäljet, en ajatellut enää kenkiä ja jalkoja, vaan kuvitelmiini nousi vipuvarsimaisesti polviaan suolla nosteleva laite.

Sitten on aika astua kankaalle, siellä on kolmas löytöni: peurat ovat laiduntaneet siellä mustikan varpua. Sitä voi sanoa jopa apteekiksi, koska siellä on paljon terveellistä purtavaa. Peurojen apteekki on siisti, ulosteita ja virtsaa ei näy kohdissa, joissa ne ovat ruokailleet.

On syytä olla iloinen, pakkanen desinfioi ja lumi on niin antiseptista. Tarkkailijat tietävät, että pahin peuroja vaivaava virus ei ole noussut vielä näin pohjoiseen. Tosin Bluetongue -viruksen tuloon ollaan Suomessakin jo varautumassa, koska Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa sitä on jo tavattu.

Tuo virus voi tarttua moniin eläimiin, ainakin kaikkiin niihin, joiden jälkiä olen polullani tavannut (peuraan. hiveen, jänikseen, kettuun, koiraan). Niillä on turkki, johon virusta levittävä hyönteinen voi asettua. Peura nääntyy siihen alle viikossa, tai jos se selviää, niin valppaus, uteliaisuus ja herkkyys puuttuu peuralta vielä pitkään.

Ehkä ainoa, joka ei ole liian varma ja kömpelö suhteessaan peuroihin ja hirviin on skottirunoilija Gerry Loose. Hän on ”slow-moving nomad and poet” hän ei kuvaa peuroja – ei valokuvaa eikä kuvaile verbaalisti, vaan pikemminkin jäljestää niitä. Kävelyretkirunoutta häneltä on mm. ”the deer path to my door” (2009). Mitähän hänen päivittäiset kävelyretkensä ovat, runoutta tietenkin, mutta millaista?

On aivan mahdollista, että Bluentongue -virus viimeistelee Skotlannin ylämaiden antroposeenin. Hitaasti liikkuva nomadi-runoilija Loose kirjoittaa nopeasti kaikkialle ehtivistä ihmisistä ja samalla polttaishyönteisten leviämisestä. Pohjoisessa myös olosuhteet ja talvien lämpeneminen saattaa ennen pitkää tuoda nuo hyönteiset pohjoiseen, ja eläimet joilla on sininen kieli kuollessaan.

Kaksi korvaa, kaksi jänistä, kaksi virusta. II adventti.

Tuleeko valkoinen joulu, ehkä koska valkoinen jänis liikkui hämärässä, kun katselin järvelle mökin ikkunasta. Se oli toisen adventin ilmestys – kaksi korvaa penkan takaa, enempää en nähnyt. Samassa jänis tuli esiin, valkoisena se tuskin näkyi lunta vasten. Se eteni rauhallisesti aivan rannan tuntumassa ja katosi.

Mitäs kahdesta jäniksen korvasta voisi sanoa muuta kuin, että ne näyttivät terveiltä, niin kuin tuo pieni metsäjäniskin.

Toinen adventti, kaksi lajia, on metsäjänis ja peltojänis eli rusakko. Tuo alkutalven lumettomiin peltoihin sopeutunut rusakko runsastuu vauhdilla, samalla kun se sympaattisempi, talven valkoinen jänis hiipuu. Etelä-Suomesta, se on lähes kadonnut, ja maan keskiosista kovasti vähentynyt. Metsäjänisten kannasta on jäljellä enää kolmasosa siitä, mitä niitä oli 1980-luvulla.

Aina marraskuussa metsäjänikselle tulee valkoinen turkki, oli maassa lunta tai ei. Sanotaan, että lumettomassa maastossa metsäjänis tietää olevansa huomiota herättävän valkoinen. Tämä näkyy siinä, miten se yrittää hakeutua minkä tahansa maassa olevan valkoisen luo, se hakee vaikka jäkälää tai koivunrunkoa suojakseen.

Toisaalta sanotaan, että jäniskannat vaihtelevat paljon: on runsaita jänisvuosia ja sitten iskee rutto tai jokin virus niin että kanta vähenee. Pelkään että tämä turvallisena pidetty vaihtelu voi muuttua.

Tilastosta näen, että rusakkokanta on runsastunut huimasti: se on kymmenkertaistunut 30 vuoden aikana. Rusakko pitää lumettomista jaksoista, ja kun maa on paljas, purtavaa löytyy yllin kyllin. Mutta samassa ajassa lumen suojaa tarvitsevien metsäjänisten kannasta 2/3 on kadonnut.

Marraskuu on tappava kuukausi jänikselle, joka on vitivalkoinen mustassa maisemassa.

Hakeutukaa koivun runkojen lähettyville, haluaisin sanoa niille, mutta kyllä ne tietävät sen itsekin. Vaan viruksilta ne eivät osaa suojautua. Nyt jäniksiä uhkaa kaksi virusmuotoa aiemman yhden asemasta. Kuka tietää, mitä tämä tulee tekemään turvallisena pidetylle jäniskannan vaihtelulle.

Ehkä tuo pitkään tunnettu jänisrutto kuuluu vielä tuohon tavanomaisena pidettyyn jäniskatoon, ja ehkä myksomatoosikin asettuu tähän kiertoon. Sen oireita ovat paukamat, turvonneet silmäluomet ja jopa turvonnut pää. Se on virus, joka aiheuttaa hermostollisiakin muutoksia, niin että sairastunut jänis on huomattavan apaattinen ja istuskelee pitkään liikkumattomana paikallaan.

Mutta horjuttaako uusi virus jäniskantaa? Nyttemmin jäniksille uutta kärsimystä tuo RHD-virus, eli veriripuli. Aiemmin se on tarttunut vain kaneihin, mutta sen vaarallisempi muunnos tarttuu jäniksiinkin. Se löytyi ranskalaiselta kanifarmilta 2010, ja on levinnyt villikaneihin mm. Englannissa. Vuonna 2020 tämän RHD2 viruksen huomattiin tarttuvan myös metsä- ja peltojäniksiin, sekä Ruotsista että Suomesta sitä on jo näytteitä.

Nämä virukset, hermovirus sekä veriripuli tarttuvat jäniksiin keskinäisistä kontakteista, ruuasta ja pesistä. Tartuntoja ei vielä ole paljoa, mutta monien muiden jänistä uhkaavien muutosten lisäksi voi tullakin epidemia joka vähentää jänisten määrää pysyvästi.

I adventti – tien yli vilahtava susi

Ensimmäinen adventti, ja tavaksi tullut leikki – nostaa esille ensimmäisen, ainoan, yhden ja yksinäisen mielikuvia. Ja taas joulukuussa se jatkuu aina neljänteen mielikuvaan asti.

Tien yli vilahtaa susi, en ole koskaan ennen nähnyt sutta, nyt näen sen metsätiellä, ja huomaan miten väärin olisi tehdä siitä millään tavalla merkityksellistä. Se ei oikeastaan vilahda, vaan livahtaa, ja se vaikuttaa sudeksi hieman väsyneeltä ja sairaan oloiselta.

Nyt kun ensimmäinen viesti uudesta virusmuunnoksesta kuulutettiin ilmoille, oli pakko sanoa ”adventum!” Se on tulossa, se saapuu – tuo ilosanoman vastakohta. Virusjoulu. Samalla näin ei ole mitään syytä ajatella, eikä tehdä kohtalokkaaksi. Olisi ehkä parempi antaa tämän ajan vain mennä ohi, antaa sen livahtaa kuin suden, kuvittelematta sitä raivohulluna kimppuun käyväsi pedoksi.

Raivotautinen, rabies -viruksen valtaama susi yrittää purra. Siksi se hätistetään pois laumasta, eristetään ettei tauti leviä. Sen raivo asutuksen tienoilla on ollut kuulemma niin näkyvää, että se on helppo ampua. Aivan kuin se itse hakisikin armonlaukausta.

Kuva ihmisten kimppuun käyvästä, raivoisasti purevasta sudesta, tuntuu yhä vaivaavan yleistä alitajuntaa. Sitä ei sanota ääneen esimerkiksi verkon susivaroitussivuilla, mutta se on läsnä. Tätä mielikuvien sutta ei tässä maassa ole tavattu yhtäkään enää sotien jälkeen.

Yksinäinen susi, jonka näin Petäjäveden pohjoisrajalla, tuulilasin takaa, vaikutti heikkokuntoiselta. Sen liikkeet eivät ilmentäneet sellaista voimaa tai hyvinvointia, mitä koirissa näkee. Se vaikutti hieman sairaalta, olennolta, joka ei ehkä selviä talven yli. On outoa, että huolestuneiden kansalaisten susikuvista välittyy usein tuo sama voimattomuus, mutta kuvat esitetään todistuksina uhan leviämisestä.

Susi juoksi tien yli sillä tietyllä tavalla, hieman matalana, huomiota herättämättä. Ilman muuta se tunnisti lähestyvän auton, siksi tuo matalana eteneminen. Ällistyin tietysti, enkä vielä ymmärtänyt tuohon hetkeen liittyvää kieltoa. Vasta kun kirjoitin siitä, se sanoi: älä tee tästä numeroa. Älä kohota tätä ällistykseksi. Älä kirjaa tätä erikoistapaukseksi, ei mitään susibongausta enää, tämä on vain ohimeno, eräs adventum.

Susi menee ohi ja katoaa maahan jota ei ole. Se livahtaa jonnekin, minne ei ole pääsyä.

En ole aikaisemmin nähnyt sutta luonnossa, mutta huomasin että tämä hetki itse ei halunnut olla mitään. Susi kielsi sen hiipimiseleellään. Halu olla ihmiselle näkymätön oli niin ilmeinen, että kuinka siinä voi nähdä uhkaa. Voiko siitä edes tehdä markityksellistä? Edustavan ja suuremmoisen eläimen kuvaa en siitä tekisi.

Jos siitä puhuu hetkien kielellä, se on ohimeno, ei isoa ihmettä, ei kohtaamista, vain aavistus tuonpuoleisesta, joka on täysin maallinen ja koko ajan tuolla jossain.

Lucia neidon turvattomuus

Kun Lucia-neidon hahmot ilmaantuvat sähköiseen mediaan, ajattelen kaunotarta ja hirviötä. Luciaksi valittu nuori nainen etenee juhlakulkueessa varsin eristettynä. Hänet on valittu nuorten naisten joukosta, ja asetettu erilleen kuin uhri. Jos en tietäisi, että kyse on valolle omistetusta pimeän vuodenajan juhlasta, uskoisin että kyse on jostain päinvastaisesta. Uhrattavaksi valitaan johdonmukaisesti tälläkin kertaa jokin viaton: lammas, lapsi tai neitsyt.

Lucian kerrotaan puhuneen itsestään uhrina. ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa, kuin uhrata itseni kaikkivaltiaalle Jumalalle.”

Lucian päivä on hänen kuolinpäivänsä. Mitä siis tapahtui 13.12. vuonna 304 Syrakusassa, kun Lucia –neito siirtyi ikuiseen valoon ?

Luciaan liittyvissä tarinoissa korostetaan hänen turvattomuuttaan, mikä tarkoitti sitä, että hänellä ei ollut miespuolista suojelijaa. Koska hänen isänsä oli kuollut, Lucia otti kasteen ja hakeutui silloin kapinallisten kristittyjen suojaan.

Mutta äiti oli huolissaan käytännöstä: kuka ottaisi Lucian suojelukseensa, omistukseensa ? Erään legendan mukaan Lucian kihlannut nuori mies oli sanonut kosiessaan, kuinka hän palvoo Lucian ihania silmiä. Mutta Lucia oli jo valinnut Jeesuksen suojelijakseen. Ehkä hän ei halunnut yhdenkään miehen alaiseksi, ja hakeutui siksi Jumalan turvaan.

Mutta nuori mies koki menettäneensä hänelle luvatun puolison. Hän teki ilmiannon Luciasta, että tämä palvoi kiellettyä kristillistä kulttia. Ennen pidätystä Lucia ehti vastaamaan kihlaajalleen samalla mitalla: hän repi silmänsä ja lähetti ne lahjaksi miehelle: ”Tässä se mitä haluat niin omaksesi.”

Tässä eleessä se, mitä Lucian silmät symboloivat, muuttuu lihaksi. Ja kuten yleensä: lihan taustalla on halu. Se minkä nuori mies ilmaisee symbolisesti, palautetaan hänelle kirjaimellisesti. Boccaccion Decameronessa on paljon vastaavalla tavalla palautettuja palvonnan kohteita, sydämiä ja ihmispäitä.

Mutta, että Luciakin. Ehkä tuo nykyään niin aneemisen näköinen, vaalea ja vaaleaan pukeutunut Lucia, kynttiläkruunu päässään, kätkee itseensä tämän saman. Nuori nainen on usein turvaton.

Toisen legendan mukaan Lucian äiti oli järjestänyt avioliiton, niin että isätön ja suojaton tytär saisi turvakseen puolison. Kun Lucia joutui kuulusteluihin, hän ei kumartanut keisarin kuvalle; näin hän osoitti uskollisuuttaan kielletylle uskonnolle.

Oikeudessa Lucia tuomittiin bordellikuolemaan, johon tulisi liittymään raiskauksia. Rangaistus on kuvaava tässä Lucia -legendan lihallisessa versiossa. Kenelle kuuluu naisen ruumis? Pelkkä ajatuskin hänen ruumiiseensa kajoamisesta aiheutti Luciassa ihmeenomaisen muutoksen, eikä häntä saatu siirrettyä bordelliin.

Se mitä tapahtui on ehkä ruumiillisinta, mitä Pyhä Henki on koskaan tehnyt, ja hyvin loogista. Lucian ruumis muuttui niin painavaksi, että mitkään voimat eivät saaneet käännettyä häntä.

Nimenomaan Lucia saaminen selälleen oli mahdotonta. Näin siis legendan keskeiseksi seikaksi nousee viimeiseen asti puolustautuva – raiskaajaa, omistajaa, keisaria vastustava naisen ruumis. Tämän jälkeen myöskään tuli ei polttanut häntä, lopulta vain teloittajat miekkoineen saivat Lucian hengiltä.

Nyt Lucia kantaa valoa hiuksissaan kynttiläkruunun muodossa. Voin kuvitella, miten kovin tuo tyttö pelkäsi pimeää ja hakeutui valonlähteiden luo. Niin kaikki tekivät pimeänä vuodenaikana, jolloin elävä tuli oli ainoa valon lähde. Mutta erityisesti nuori nainen sai pelätä hirviöitä ja väkivaltaa, joka väijyi pimeässä. Voin kuvitella, miten Syrakusassa tuolloin naisen liikkumatilaa jäsensi pimeän pelko.

Maalaus St Lucian hautaamisesta korostaa haudankaivajien maskuliinista voimaa ja Lucian levollisuutta sen vastakohtana. Caravaggio 1608, St Lucian hautaus.

Jouluaika ja pähkinöitä paahtuu

On varsin osuvaa, että pähkinäpensaan siemenet itävät parhaiten jos ne ovat kylmässä joulusta kevääseen, siis koko talven. Joulun alla sain kirjeen Mustilan arboretumista ja siinä niitä oli, euroopanpähkinäpensaan siemeniä. Siis ihan syötäviä pähkinöitä; sillä erotuksella, että ne ovat kasvaneet Suomen kylmissä oloissa ja otollisia kasvatettavia.

Pähkinät ovat aina kuuluneet jouluun, sitä edeltäneeseen Yuleen ja Saturnaliaan. Pähkinöiden murtaminen pähkinänsärkijällä, paahtaminen ja pureskelu on joulun ytimessä enemmän kuin kinkku. Pähkinät kuuluvat sekä aterioille että lahjojen joukkoon.

Vanha tapa ”nakata” joululahjoja periytyy ehkä pähkinöistä. Ruotsin ”julklapp” sai nimensä siitä, että heitettiin lahjapaketti kuin kalikka. Se lensi ovanraosta ja mätkähti tuvan lattialle; heittäjät pakenivat kuin pahainen tonttulauma. Tämän edeltäjänä arvellaan olevan tapa heittää ovenraosta kouralliset pähkinöitä joulutervehdyksenä. Näin tehtiin ainakin pähkinäpensasalueilla Saksassa ja Eteläruotsissa.

Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa puolestaan mätkittiin kepillä pässiä muistuttava pussi tai pässi rikki, että sieltä valui pähkinöitä ja karkkeja. Luonnollisesti karkit oli kääritty suojapaperiin, kuin pähkinänkuoreen. Niitä saattoi myös heitellä ja varistella lapsille karnevaaleissa sekä muissa juhlissa.

Pähkinöiden varistaminen puusta – niiden murtaminen ja paahtaminen – on ollut iso asia talvikauden alussa. On pakkanen, on nälkä, ja silloin pähkinäpuuta varistamalla saattoi saada niskaansa lupaavaan ropinan. Sitä seuraa pähkinöiden paahtaminen nuotiolla, ja se tuttu popsiminen jota ei voi lopettaa.

Tämä on helppo kuvitella. Tosin Richard Powers on kuvannut tällaisen pähkinäkiihkon The Overstory -romaaninsa alussa. Ollaan Amerikan länsipuolella, siirtolaisaalto vyöryy karavaaneina sisämaata kohti, jossa on vapaata maata farmareille. Ja silloin, jos sattui olemaan alkutalvi, kohdattiin pähkinälehtoja, jotka eivät kuuluneet kenellekään, ja joissa kulkijat löysivät sitä parasta ja ravitsevinta – ja he joutuvat pähkinäkiihkon valtaan.

Powers kuvaa, kuika miehet heittää jysäyttävät isoja kiviä päin puun runkoa niin, että pähkinät varisevat. Myös H.D. Thoreau koki myös tämän kiihkon. Tosin hän kammoksui sitä, että puita kivitettiin: ”puut ovat meidän isovanhempiemme vanhempia. Jos tuntisitte Luonnon salaisuudet paremmin, olisitte inhimillisempiä niitä kohtaan.” Vaurioituneet puunrungot olivat kivityksen jälkeen alttiita kaikenlaisille taudeille. Mutta vielä kesti yli puoli vuosisataa, ennen kuin Amerikan mantereelle kulkeutui virustauti, joka hävitti lähes kaikki silloiset pähkinäpuut.

The Overstory -romaanissa seurataan puita. Pähkinäkiihkon aikaan syntyy myös norjalais-espanjalainen avioliitto, ja suku jonka vaiheita Powers kuvaa niin pitkään, kuin suvun toteemi – pähkinäpuu – on voimissaan. Norjasta lähtenyt nuorukainen toi länsirannikolta kourallisen pähkinöitä Iowan tienoille ja niistä kasvoi puut talo luokse.

Pähkinäpuilla on ollut merkityksensä Pohjois-Amerikan demokraattiselle historialle. Powersin romaanin lisäksi tämä välittyy, esimerkiksi Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla -romaanista, ja retkestä metsään joulun alla, pekaanipähkinöitä keräämään. Truman kertoo, kuinka hän keräsi mummonsa kanssa työntökärryllisen pähkinöitä hedelmäkakkuja varten: jouluna kakkuja jaettiin kaikille, tutuille ja tuntemattomille.

Myös Walt Disneyllä olisi ollut mahdollista kunnioittaa pähkinäpuuta Tuhkimo-animaatiossa. Grimmin sadussa Tuhkimo nimittäin seitoi pähkinäpuun alla, kun hänen ylleen varisi jotain, joka osoittautui tanssiais-asuksi. Disney suosi hyvää haltijatarta ja taikasauvaa. Pähkinän ystävät saavat hyvityksen vasta paljon myöhemmin, kun Hessu Hopo muuttuu taikapähkinän avulla superhessuksi.

Pähkinäpuun alla seisoessa hänen ylleen varisee se hieno tanssiaisasu, joka tuo hänelle onnen.

Tavallaan pähkinäpuun alla kaikki ovat vertaisia, kuten Tuhkimo tanssiaisissa, kuten mielin määrin paahdettuja suolapähkinöitä nauttineet siirtolaiset amerikkalaisessa pähkinälehdossa. Tai kuten jouluna, kun kuusi varistaa lahjat oksiensa alle. Onkin sanottu, että pähkinät olivat syötävien joululahjojen vanhimmat edeltäjät.


Kirves numero yksi (adventti)

Iso kirves, kirves numero yksi, on käsivarsilleni liian vaativa; voimat eivät riitä kuusikossa huitomiseen, ja muutaman minuutin jälkeen pitää levätä. Joulun alla kaikki vaatimukset tuntuvat liian isoilta.

Miten olla kirveen veroinen ? Sillä isketään tarkasti ja olan takaa.  Liike näyttäisi komealta: se alkaisi hitaalla ja raskaalla heilautuksella ja kiihtyen iskuun niin, että kuusi tärähtää ja keikahtaa. Miten olla tehtävän veroinen, ja vastata kirveessä piilevään haasteeseen ?

Raivaussahan kanssa liikkuja näyttää herralta: takakenossa ja pidättyväisesti kääntyilevänä tuo sahaan valjastettu hahmo poseeraa kuin promenadilla liian pitkän kävelykeppinsä kanssa.  Polttomoottori toisi kärynsä, hurinansa ja tärinänsä, mutta olisi toki tehokas. Raivaussahamme on kuitenkin rikki, niin että miksi en koettaisi kirveellä tätä joulun alla ilmenevää haastetta: kaada koivikon aluskuusikkoa. Käsivarteni tarvitsevat toimintaa, hartiat töitä; mieli on aggressiivinen mutta valmis tyyntymään.

Kaada kuusia, sanon, kuusikko on valtaamassa alaa lehtipuilta.  Kutsun paikkaa kuninkaanlehdoksi, teen siitä kuninkaanlehtoa kuusia kaatamalla. Lehtipuut eivät pärjää noille vahvasti varjostaville ja rivakasti nouseville kuusille. Kasvakoot toisaalla, metsäteollisuus suosii kuusta aivan tarpeeksi; sitä koneet istuttavat hakkuuaukkoihin, ja muutenkin kuusi nostaa varjojaan myös ilmavien männiköidenkin alla.

Herkkää lehtolajistoa on suojeltava luontaisesti vahvemmalta kuuselta.  Kuusi lisää happamuutta maaperässä, ja lehdon monipuolinen kasvisto tarvitsee lämmintä pienilmastoa sekä emäksistä maapohjaa. Koivut ovat hyviä; ne varjostavat vähän, niitten lehdet poistavat happamuutta, ne edistävät monipuolista lehtomaisuutta.

Epäilin itseäni, sillä kirves tuntui raskaalta, eivätkä iskuni olleet tarkkoja. Mutta pian muistin tekniikan: ensin käsien leveä ote varresta ja kun kirves on noussut korkealle, sitten kädet vedetään yhteen ja isketään. Tarkkuus ratkaisee kaiken: isku menee helpolla ohi, koska kirveen terä ei ole leveä. Joskus sattuu myös liian loiva isku, eikä terä uppoa vaan kimpoaa rungosta.  Työ ei edisty ja on iskettävä uudestaan. Kuusen alaoksat yltävät usein alas asti, eikä runkoon pääse iskemään tai iskukulmasta tulee liian jyrkkä. Rungon vastus pysäyttää voiman, eikä puu katkea. Silloin on iskettävä vielä kerran, toiselle puolen runkoa ja toivottava parasta.

Tottunut puunhakkaaja osaa iskeä sopivasti viiltävässä kulmassa niin, että liike ei pääse pysähtymään vaan jatkuu rungon läpi ja kuusi kaatuu. Se on vaihe, jolloin kirves läpäisee vastuksen ja aika ikään kuin hidastuu; puunhakkaaja tuntee yhteyttä kirveeseen ja muistaa ylpeänä ikivanhan nimensä.

Onnistun siinä ajoittain, kun tunnen olevani kirveen veroinen haluan heti uusia onnistuneen iskun.

Oikeastaan se on viilto. Ja siinä missä sahuri hinkkaa puun syyt poikki, tai asettaa sahanterän poikkiteloin ja päräyttää moottorilla, siinä puunhakkaajan kirves iskee ja viiltää eikä revi. Aivan kuin nämä kuusetkin olisivat tämän äänettömän, viiltävän iskun kannalla.

Kuusi on vallannut kuninkaanlehdosta kaksi kolmannesta, ja nyt haluan harventaa metsikköä niin, että kuusikkoa olisi vain yksi kolmasosa. Seuraavaksi tulen tänne moottorisahan kanssa kaatamaan isompia kuusia.

Tiheiköt tarjoavat suojaisia pusikoita hirville, oksaisia pesimäpaikkoja monille linnuille, niin että sellaisia komeroita on ilman muuta tarkoitus jättää jonnekin tuonne lehdon länsipäätyyn.

Katselen kuinka lehdon itäreunassa kasvavat pajut ja pihlajan varvut ovat latvoistaan syötyjä, ne ovat maistuneet hirville. Tämä on rauhallinen paikka, jossa ihmistä ei useinkaan näy, siksi ajattelen kuninkaanlehdossa hirveä kuninkaana.

Tästä alkaa adventtijutut, vähemmän allegorisina kuin edelliset, tai ei aivan niin vertauskuvallisina.

Allegoriset adventit ovat täällä.

Ääretön tyhjyys, jouluyö ja Schleiermacher

 

Äärettömyys, jouluyön avara taivas metsien keskellä täysikuun aikaan ennakoi hyvää tyhjyyden kokemusta. Joulun tyhjä ydin on talvisessa yössä: se ei ole mitään tai sitten se on hyvin paljon.  Haluaisin siis sanoa, hyvää jouluyötä – tyhjää tai täyttä – avaruuden äärellä!

Heilige Weihnacht! Jouluaatto on joskus ollut yöhön valmistautumista, lupauksen elementit olivat tarjolla, ilta oli 1806 Schleirermacherille valmistettu, yö voi tulla. Hän kirjoitti Weihnacht Feier, dialogit jossa tarinoitiin ja filosofoitiin joulun olemuksesta. Työ tuli valmiiksi aattona, ja hänellä oli kiire saada ne samantien anonyymeiksi lahjoiksi ystävilleen.

Puhun hieman liian romanttisesti, koska nämä äärettömyysjutut ovat sellaisia. Saksalaisen romantiikan – ja idealismin vuosikymmenenä 1790 avautuneita asioita. Osaan kuvitella, miten mullistavaa oli kokea luonnon äärettömyys hyvänä ja onnelliseksi tekevänä.

Romantikot, nuo intuition ammattilaiset. Aivan kuin nuo öisin liikkuvat romantikot olisivat jo aavistaneet että kohta keksitään sähkövalo, mutta vielä on mahdollisuus paeta todelliseen yöhön. Aivan kuin yössä palellessaan he olisivat aavistaneet, että keveät untuvatakit tulevat vielä tekemään helpoksi tämän mikä heille on raskasta. Aivan kuin heillä olisi ollut suunta jo tiedossa – muttei mahdollisuuksia.  Sitä tarkoitti enthusiasmi, he säntäsivät tulevaisuuteen jo ennen kuin se oli tullut mahdolliseksi.

Ääretön tyhjyys ja kylmä yö on jotain niin hyvää ja raikasta. Tähtiyö on rikas ja avara, ja jokaisen on mahdollista kehittää itselleen sisäavaruus, löytää kosketus uniin ja äärettömään alitajuntaan, sisäisyyteen.

Romantikkojen löytämät äärikokemukset avaruuksien äärellä ovat psyykisiä uudestisyntymisiä merkitseviä kokemuksia.  Ihmisen pienikokoisuus ja vaatimattoman mittaiset asiat valtavien luonnonvoimien rinnalla eivät tuhoa ihmistä, vaan pikemminkin tuulettavat sielua, jossa uinuu samankaltaiset energiat.

Tällaiset valtamerikokemukset olivat romantikkojen löytämiä järkyttävän kauniita, yksin koettavia asioita, ja niitä alettiin kutsua yleviksi.  Samaan henkeen tajuttiin myös, että kaikki mikä oli käsittämätöntä, ei olekaan ahdistavaa.  Käsittämätön voi olla äärettömän rikasta – sanomaton on aistittavissa ja läsnä sanotussa.

***

Huomaan kuitenkin olevani kahta mieltä Schleiermacherin romanttisesta kristillisyydestä: hän oli filosofi, joka teki romantiikan ja idealismin löydöistä teologiset tulkinnat.  Huimaavasta tähtirikkaasta jouluyöstä hän teki teologiaa.

Luonnon ääretön kauneus, ihmisen mittaa suuremman mittakaavan kohtaaminen, oli hänelle Jumalan skaalaa ihmiselle näytettynä, ei tyhjyyttä.

Kaunis sielu, romantikkojen ylistämä ihminen, joka voi olla täysin spontaani ja vailla mitään pahaa, muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi ja uskon ihanteena lapsenuskoiseksi olennoksi.

Samoin musiikki, Schleiermacherin rakastama klassinen musiikki, harmonioineen on tulkittavissa Jumalan ylistykseksi. Samalla musiikki toi avaran jouluyön kokemukset sisätiloihin.

Sivistys, tuo ihmeellinen bildung, oli Schleirermacherille ihmisen henkistä kasvua parhaimmillaan ja teologiaan sovitettavissa. Mutta eihän se niin käy, kaikki ei taivu yhteen, filosofia otti sivistysyliopiston eikä antanut sitä teologialle. Schleiermacherin ylitys kääntyi polemiiksiksi hänen pääteoksessaan: Puheita uskonnosta: sen sivistyneille halveksijoille (suom.1920).

***

Äärettömyys on hyvä, siinä suunnassa on myös tulevaisuus.  Hyväksyn sen teologiset versiot, en kannata, mutta hyväksyn, koska Schleiermacherin kautta teologiaan tuli aivan uudenlaiset ilon rekisterit.  Hän näytti kristityille korkean ilon skaaloja nimenomaan romantiikan innostamana ja jouluyön kautta.

Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä on romanttinen kristinusko, on syytä huomata tunnekokemus: Kristuksen syntymän herättämä ilo. Se edellyttää mielikuvitusta, joka elävöittää evankeliumin koko romanttisella tunteella. Se edellyttää mimeettistä ja Raamatun kertomusta jäljittelevää luovuutta. Evankeliumi toimii luovana rajoitteena, niin että koko mentaalinen kyky suuntautuI Kristuksen syntymän ihmeeseen.

Näin Schleiermacher: Kristus syntyy jokaisessa kodissa uudestaan, ja kodit ovat uuden kehtoja, säteillen hyvää tulevaisuutta.

Schleiermacheria on kritisoitu siitä, että hän aikanaan pyhitti ja privatisoi kodin ja yksityiselämän. Hän toi jopa jouluyön kodin piiriin, niin että ylevä järistys tapahtui vain symbolisesti kaiken kotoisen keskellä. Sanotaan, että lopultakin Schleiermacher jää katselemaan ikkunasta ulos siinä missä hänen ystävänsä ja esikuvansa Schelling on siellä ulkona yössä kaiken armoilla.

Jouluyön kokemus on myös koko maailman uudestisyntyminen vihan jälkeisenä rauhan maailmana. Luovan ja eläytyvän kuvittelukyvyn tehtävänä on iloita myös maailmanlaajuisesta emansipaatiosta, edistyksestä tai pelastuksesta. Jouluyössä on siis kuviteltavissa tämäkin ilo: maailman ahdistavuus ei ole vain tunne katastrofin äärellä, vaan kaikesta huolimatta uhka kääntyy iloksi, jossa maailman voi kuvitella syntyvän uudestaan.

Näin Schleiermacher toi romanttiseen ylevään myös jotain ratkaisevan uutta: uudestisyntymän mentaalisen prosessin. Mutta tuodessaan tämän kaiken Jumalan suojiin, Schleiermacher tuntuu kesyttäneen jotain kesyttämätöntä. Joulukuusen hitaasti kytevä raivo läpeensä kesyn kodin keskellä.

 

Eläinperäinen jouluateria (proosaa)

 

Kartanon keittiön emäntä, Hilta kantoi suurta kuparista perunakehloa kaksin käsin ja joutui siksi potkaisemaan oven auki. Kiehuvien lihapatojen höyry lehahti häntä vastaan samalla kun keittiöpiika Liisa pujahti hänen ohitseen: ohrasuurimot olivat jo pehmeitä, ne oli haettava, ja käristemakkaroiden teko alkaisi kohta.

Hilta nosti kehlon pöydälle,se oli kukkuroillaan keitettyjä ja kuorittuja perunoita.
-Lihaliemi kiehuu yli, siunaili Hilta.

Höyry nousi valtavan pitkältä valurautaliedeltä, jossa kiehui kuusi pyöreäpohjaista lihapataa. Hilta ryntäsi raottamaan padankansia. Yhdestä padasta nousi paha, pilaantuneen lihan tuoksu, hän laittoi kannen tiukasti kiinni eikä puhunut mitään.

Huk-hak, huk-hak kuului rytmikkäästi kun kaksi renkiä teki häränlihasta hakkelusta. Räsymatot oli rullattu sivuun pois suuren puisen purtilon tieltä, jossa oli hakattavana kimpaleittain keittolihaa.

He iskivät vuorotahtiin lihakaukaloa seipäillä,joiden päissä oli terävät raudat. Tuoksu tuntui miehistä houkuttelevalta.

Kylmäkomeron suurista kivikulhoista oli haettu silavaa, piiat olivat pilkkoneet sen palasiksi ja levittäneet vadille niin, että se voitaisiin aikanaan sekoittaa häränlihaan. Kohta Hilta saisi koota ainekset yhteen ja aloittaa seoksen maustamisen käristemakkaroita varten. Sitten Sohvi neito tuli näyttämään punaisia sierettyneitä käsiään.

– Voi hyvä tyttö sentään, hiero nyt silavaa noihin käsiisi. Minä tulen neuvomaan miten lipeäkalaa tulee käsitellä ettei noin käy.

Sohvi, talon tytär, ei osannut huolehtia käsistään. Hän oli pessyt puuastian, johon laittoi turskanpalat. Hän oli hangannut astiaa hiekalla ja täyttänyt sen katajanoksavedellä, ja huuhtonut sen sitten taas kylmällä vedellä. Kädet olivat tulleet siitä aivan punaisiksi. Sitten Sohvi oli harjannut kalanpalat nahan puolelta juuriharjalla, ja kädet olivat alkaneet ärsyyntyä. Lopulta hän, kaadettuaan soodaliuosta varovaisesti kalojen päälle, oli työntänyt vielä kätensä liuokseen siirrelläkseen hieman kalanpaloja. Nyt kädet olivat paikoin myös valkoiset ja kipeät.

– Anna niiden nyt parantua rauhassa, sanoi Hilta ja laittoi kivet painoksi turskanpalojen päälle. Näin se saa olla neljä päivää. Laita kalat sitten taas kylmään veteen,vaihda vesi päivittäin, mutta varo nyt uittamasta käsiäsi tarpeettomasti kylmässä vedessä.

Kellarissa ollessaan Hilta kysyi vielä Sohvilta lihasta, jonka tämä oli pannut eilen suolaan. Hilta pelkäsi että suolaa ei ollut kunnollisesti joka välissä ja lihanpalat pääsevät koskettamaan toisiaan, silloin ne mätänevät. Sohvi lähti äkkiä kellarista, sillä hän oli heitelly vain lihat astiaan ja levitellyt suolan päälle. Eilen teurastuspäivän jälkeen hän oli niin väsynyt.

Hilta otti kellarista lähtiessään vielä kiviruukun,missä vasikanaivot ja kateenkorva olivat liossa. Kuvottava löyhkä lehahti hänen nenäänsä, kun hän avasi ruukun. Mitään sanomatta hän heitti vasikanaivot laskiämpäriin, mutta kateenkorvan hän sujautti kattilaan kiehumaan.

Kun talon pikkupoika Kaarlo tuli ulko-ovesta, koira livahti sisälle myös, rynnäten suoraan hakkuupurtilolle ahmimaan hakkelusta. Siitä syntyi aikamoinen hässäkkä eikä koiraa saatu ulos, Hilta heitti sille keittoluun jonka kanssa koira vetäytyi nurkkaan.

Vähin äänin Hilta kävi tarkistamassa pilaantuneelta lihalta tuoksuvan padan, kaatoi liemen pois, mutta huuhteli harmaat lihapalat kuumassa vedessä ja heitti ne purtiloon hakattavaksi. Pienimmän palan hän heitti koiralle nurkkaan. Nopein elein Hilta lisäsi purtiloon päällimmäiseksi tuoreet lihat ennen kuin miehet tulivat hakkaamaan niitä sauvoillaan. Varmuuden vuoksi Hilta ihmetteli ääneen, että tuoksahtaa siltä kuin koira olisi löytänyt ulkoa jotain haisevaa pureskeltavaksi.

Kaarlo -poika pyöri kärsimättömänä Hiltan helmoissa, kysellen milloin makkaroita alettaisiin täyttää. Ensin maustetaan seos ja sekoitetaan, jospa tunnin kuluttua. Hilta lähetti Kaarlon ulos kysymään, ovatko savustusuunit jo kunnossa. Käristemakkaroita palvataan sitten kahdeksan tuntia, muistuta, että varaavat riittävästi katajanlastuja.

Kun miehet olivat saaneet loputkin lihapalat hakattua, he ihmettelivät keskenään miksi tämä viimeinen oli harmaampaa kuin edellinen. Hilta otti purtilosta lopun lihahakkeluksen, pippuroi sen vahvemmin kuin tavallista ja sekoitti muun makkara-aineksen joukkoon. Sillaikaa miehet kantoivat puupurtilon ulos ja toivat korillisen pestyjä suolia keittiön pöydän luo.

Nyt alkaisi makkaran teko, jokainen näytti tietävän tehtävänsä.Seosta otettiin astioihin ja pursottimet sekä suolet otettiin käsiin. Suolten täyttäminen oli yksitoikkoista työtä, mutta sen aikana juteltiin vuolaasti kaikesta mitä joulun alla mieleen tulee.

– Isäntä on luvannut ampua lisää jäniksiä huomenna,ne ehtivät riippua sopivasti kolmanteen päivään.
– Miksi tarvitaan vielä yksi vasikka, eilen teurastimme jo kaksi ?
– Jestas,vastasi Hilta jokaisella vasikalla saisi olla kaksi päätä niin, että saisimme tarpeeksi kateenkorvaa. Kaikki haluavat joulupöytään kateenkorvapiiraita ja tartarletteja, kateenkorvaa munkkien täytteeksi, sitäpaitsi kateenkorvasimpukoita meillä on aina. Kylä, tarvitaan vielä yksi vasikka ja gratinoiotuja vasikanaivoja ja vasikankieltä voitaikinan kanssa, ja tietysti juottovasikkapaisti.
– Aivan kuin joulu olisi vain kaksipäiset vasikat. Entä kinkku ja possunsyltty?
– Kinkku on suolassa ja sylttyä varten porsaanpää kiehuu tuolla padassa!

Kaarlo ryntäsi raottamaan padan kantta. Huh miten hirveltä se näyttää, se on Nasse, tunnen sen.

Uskonto, luksus ja talouselämä

 

Joulun värikoodissa kulta ja valkoinen on luksuksen merkki, se tarkoittaa että tämä on kaikkein kalleinta mitä on tarjolla.

Toisaalta voimakas punainen ja vihreä yhdistettynä kultaan ovat kuninkaallisen hovin suosimia aistillisia värejä. Taivaallinen luksus ja kuninkaallinen loisto ilmaantuvat näin tavallisen keski-luokkaisten kuluttajien koteihin. Vaikka kulta on muuttunut rihkamaksi, pintamaalatuiksi muovituotteiksi, loisto on samaa.

Tästä syystä voisin toistella fraaseja: omistaminen on pyhää, rahaa palvotaan, talous määrää kaikesta ja vaikuttaa kaikkivaltiaan voimalla.

Tai sitten voimme mennä pitemmälle, ja huomata kuinka kritstillis-puritaaninen alkuperä näkyy modernissa työkeskeisessä elämässä. Max Weber osoitti, kuinka uskonnollinen kilvoittelu on sekularisoitunut työnarkomaniaksi. Samaan henkeen on myös osoitettu, kuinka kristillisellä pelastuskertomuksessa on nykyaikainen muotonsa teknologisessa edistysuskossa.

Sekularisaatiossa tuntuu olevan jotain lohduttavaa ja nostalgista, aivan kuin se kuljettaisi uskonnollisia mielikuvia kuin pyhäinjäännöksiä palvottavaksi.

Nyt joululauluissa Jeesus-sanasto kätkeytyy mukavasti iskelmiin, siten voimme nauttia kristillisestä hartaushetkestä ilman  mitään kääntymisen tarvetta. Ehkä sekin on sekularisaatiota, nostalgiaa josta ei olisi syytä pitää kiinni, ja parempi termi olisi profanaatio.

Voimme siis yrittää tehdä kuten Agamben ja jatkaa profanaation kanssa pitemmälle. Jospa sekularisaatio tukee yhä pyhän logiikkaa, niin että me emme ikinä pääse vapaaksi työstä emmekä pilalle saastuneesta maailmasta. Profanaatio sen sijaan palauttaa yhteiseen käyttöön sen minkä valta on joskus pyhittänyt ja eristänyt ulottumattomiin.

Tämä kysymys koskee yksityistalouden, rikkauden ja kristinuskon suhdetta. Talouden ja gloorian yhteys on ilmeinen, mutta uskonnon osuus sen syntyyn on mystinen.

Mikä on se pitkä käsitehistoria, jonka seurauksena käytämme Jeesuksesta ilmaisua Herra?

Kyria (herra), sekä latinan domina ovat juuriltaan ekonomisia termejä ja Agambenin mukaan ne viittasivat Herran talonpitoon, talouteen. Tästä  se laajeni yksityistaloutena seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalla politiikka irtosi taloudesta ja suuntautui tuonpuoleiseen: Civitas Dei (Jumalan kaupunki) edusti suvereenia Jumalan valtaa sieluihin. Tämän seurauksena kävi niin, että politiikka etääntyi pyhimysten ja enkeleiden neuvonpidoksi Jumalan kanssa. Papisto suuntautui ihmisten paimentamiseen ja hallitsemiseen, sen edellyttämään ekonomiaan.

Agamben käsittelee kristinuskon ja talouden yhteyttä teoksessa Kingdom and the Glory, for a Theological Genealogy of Economy and Government. (2007).

Tuloerot ovat suuret, ne muistuttavat taivaallisen ja maallisen eroa. Rikkaat ovat käytännössä pyhiä olentoja:  heidän kulutuksensa volyymi on uskomattoman suuri, eikä sillä ole muuta merkitystä kuin se mitä keskiluokan kateus pitää yllä.  Suojatuissa linnoituksissaan heitä ei uhkaa mikään.

Uskonnollinen toiminta, religion, viittaa joko sidokseen Jumalan ja ihmisen välillä (religare) tai siitä huolehtimiseen, että Jumalan ja ihmisen maailmat pysyvät erillään (relegare). Uskonto on jompaa kumpaa tai molempia: pyhästä pidetään kiinni koska tarvitsemme sitä, ja samalla pyhää ylläpidetään erottamalla se aktiivisesti todellisesta elämästä.

Ehkä ne eri uskontojen lahkot ovat oikeassa, jotka ovat ilmoittaneet, että siunaus tarkoittaa varallisuutta ja Jumala palkitsee myös rahallisesti. Jos niin on, niin samalla on totta se, että kirkot ovat systeemejä, jotka rihkamalla palkitsevat kaikki taloudellisesti heikot ja tapauskovaiset. Ja saman päättelyketjun jatkoksi pyhä, ja sen taivasmielikuvat menevät saman tien. Ilman taivaallisesta ilosta ulos jääneitä ja kateellisia turhien rikkauksien arvo romahtaa: kaikki kullasta tehty paljastuu vain rihkamaksi – tosi kalliiksi.

Nykyaikainen rikkaus on yleensä näkymätöntä kuin pyhä henki, se ohjaa ja hallitsee suuria materiaalisia varantoja; teollisuutta, luonnonvaroja, automatisoitua tuotantoa. Siinä on enemmän volyymiä kuin näyttävyyttä, raha ei loista silloin kun se on työssä. Protestanttinen raha on aina työssä, ja niinpä se on suhteellisen syrjässä näistä rahan ja gloorian ja pyhän tilan esityksistä.

Rahan ja pyhyyden suhde ei siis ole satunnainen. On johdonmukaista, että usko yhteen kaikkivaltiaaseen Jumalaan rinnastuu upporikkaaseen kuninkaaseen. Pyhän hengen kolminaisuutta vastaa valtiovallan kolmijako. Maailma on tuhoamassa itseään, mutta arvoituksellinen on Jumalan tahto ja yhtä arvoituksellisia ovat rahavirtojen reitit.  Ekonomia on tämän arvoituksellisen tahdon toinen nimi.