Ketkä saivat kultaa, hopeaa ja pronssia ? Ketkä nousevat palkintokorokkeelle tällä kertaa ? Sen jälkeen kun huomattiin, että mitään kilpailua ei ollutkaan, korokkeelle nousseet kaksi nolostuivat ja tulivat alas.
Laskettuaan kätensä nämä kaksi parasta eivät tienneet pitääkö niitä edessä vai takana. He pitivät käsiään ensin rennosti lanteilla, sujauttivat ne sitten selän taakse, kunnes asettivat ne sitten eteen haarovälin kohdalle ja punastuivat. Nyt he eivät tienneet minne katsoa, ei ainakaan ylös, ehkä alas tai sivulle.
Odotettiin vielä hetki, kunnes kolmaskin oli maan tasalla ja palkintokoroke oli tyhjä. Oliko tässä koko touhun tarkoitus: kukin vuorollaan laskeutuu korokkeelta niin, että lopulta on vain tyhjä podium.
Mutta kuka on tuo neljäs, jonka rinnalla kaikki muut nyt seisovat ?
Jeesuslapsi hän ei ole, ei se joka pinkoi pakoon kesken kaiken. Emme tiedä kuka, mutta ehkä se paljastuu sen jäljeen kun hän on kätellyt kolme muuta.
Saksalaisessa joulkuusen historiasta läytyy jo enteitä nykyisestä luonnonmetsien västymisestä talousmetsien tieltä. Joulukuusi – Tannebaum – on peräisin etelä-saksalaisista ikimetsistä. 1700-luvun lopulla aatelisto arvosti tätä tannekuusta, otti sen joulupuukseen, eli liitti vanhan puurituaalin kristilliseen juhlaan. Aiemmin kuusen tuominen pihaan – tai jopa sisälle – oli metsän palvonnan merkki, ja sellaisena joulukuusi toimii yhä.
Kun 1800-luvulla joulukuusi omaksuttiin saksalaisen porvariston jouluperinteeseen, aivan kuin huomaamatta Tannebaum, tannekuusi, korvautui toisen lajin kuusella. Se oli nykyinen, pohjoinen kuusi, Fichte. Siinä on terävät neulaset varrattuna tannekuusen pehmeämpiin, litteämpiin neulasiin. Porvariston hyvin lämmitetyissä asunnoissa nämä terävät neulaset putosivat aiemmin, tarttuivat ja pistelivät sukissa. Tannepuu ei pudottanut neulasiaan lainkaan.
Sattumalta samaan aikaan joulu lyheni, ja jos joulukuusen jalkaa ei osattu kastella eikä kuuselle annettu vettä, se oli heitettävä ulos jo ennen vuodenvaihdetta.
Nuorena, joulukuusen ikäisenä tannekuusi oli oksiltaan tanakampi kuin kuusi. Ja jos tannepuussa oli käpyjä, niin sen sijaan, että kävyt roikkuisivat oksilta, ne ovat pystyssä, muistuttaen kynttilöitä.
Caspar David Friedrich, tunetuimpia romantiikan ajan taiteilijoita, onnistui liittämään syviä uskonnollisia tunteita kuuseen. Tässä talvimaisema -nimisessä maalauksessa on joulun elementit, kevyt lumisade, kuuset ja kirkko. Taustalla olevan katedraalin tornit rinnastuvat etualan kuusiin, ne kertovat samaa sanomaa.
Maalauksessa korostuu kuusen ”ikivihreys”, se on symbolinen viesti, joka on antiikin ajoista lähtien liitetty nimenomaan kuuseen. Kuusen ikivihreys on keskiajalta lähtien ollut kuoleman voiton symboli: vaikka kaikki muu luonnossa kuolee talveksi, niin havupuu kestää vihreänä. Kuusi on niistä tärkein, koska sen oksat ja neulaset muodostavat ristin ornamenttia.
Friedrich itse oli kotoisin Saksan pohjoispuolelta. Hän siis tiesi hyvin, että kuusi on ristin kaltainen puu siksi, että ristin ornamentti toistuu siinä, aina rungosta oksiin ja neulasiin asti.
Miten ”ikivihreyden” symboli näkyy Friedrichin maalauksessa? Tarkemmin katsottuna kuvasta löytyy vammainen, joka on jättänyt kainalosauvansa ja edennyt kuusen suojiin, lähes kadonnut tuohon ikivihreään. Kuusen suojista voi myös havaita krusifiksin, jota vammainen rukoilee.
Molemmat hahmot, sekä vammainen että krusifiksi ovat huomattavan näkymättömiä kuusen vihreydessä, lähes kadonneita. Ikiviheys, eli se että kuusi yhteyttää yhä, hitaasti, vaikka kaikki muu on kuollutta ja jäätynyttä. Näin siis elvyttävä voima tuntuu tulevan pikemminkin kuusesta kuin taivaalta. Toki lumisade taivaalta laskeutuu hiljalleen, armollisena.
Caspar David Friedrichin Tetchener altar (1807/8) on alttaritaulu, jossa Golgata onkin kuusivaltaisella kukkulalla. Friedrich itse luonnehti maalaustaan:
”Ikivihreänä, ajan kulua vastustaen, kuuset seisovat ristin luona kuin ihmisen toivo, tämä puista ristinkaltaisin.”
Jostain syystä Friedrich kirjoittaa tannekuusesta, vaikka maalauksessa on ilmiselvästi tavallinen kuusi. Siinä on terävät latvat, hieman ristiä muistuttavat. Tannekuusen latvat pyöristyvät vanhemmiten, vain nuori tannekuusi on terävälatvainen.
Maalauksen kuuset nousevat taivasta vasten, rinne on jyrkkä ja tulevaisuus heittää dramaattiset säteensä keskellä olevaan ristiinnaulittuun. Näkökulma on niin jyrkästi alhaalta ylös kurkottava. Joku huomautti tuohon aikaan, että maalaus rikkoo perspektiivin lakeja, luonnollinen etäisyys järkkyy. Maalaus tuntuu sisältävän itseesnsä rukouksen asetelman.
Toki alhaalta päin katsottuna kuuset ovat hyvän näköisiä.
Sattumalta 1800- luvun alussa syntyi metsän talouskäyttö. Käytännössä se merkitsi tannekuusen syrjäytymistä kuusen tieltä, koska tavallinen kuusi kasvoi nopeammin. Tannekuusi oli luonteeltaan ikipuu, tammien, pyökkien ja jalavien tavoin se kesti aikaa. Tannekuusen erottaa kuusesta parhaitan kaukaa, koska se on pyöreälatvainen.
Toki tavallinen kuusikin kasvaa moninkertaisesti vanhemmaksi kuin tukkina käytetty talouskuusi. Mutta valistus ja niin sanottu hyödyn aikakausi merkitsi istutusmetsiä ja kuusen voittokulkua. Friedrichin maisemamaalauksissa nykyihmisen simään pistää se, että metsiköitä hallitsee vanhat puut: ne ovat kallistuneita, katkeilleita ja lahoavia. Tätä lahopuiden runsasta kuvaamista ihmeteltiin aikanaan, Friedrich maalasi niitä luonnon omina raunioina.
Näin siis jo 1800-luvulla huomio kiinnittyi toisaalta hyödylliseen metsään ja toisaalta romanttiseen mersään. Tätä, esimerkiksi Friedrichin romantisoimia kuusia, on erheellisesti luonnehdittu nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi kaipuuksi vanhoihin metsiin. Hyödyn aikakausi ja valistus onnistui samaistamaan realistiset metsät talousmetsiin.
On pitkään uskottu, että 1700 luvun lopulla alkanut modernisoituminen oli dynaamista siksi, että tiede ja tekniikka loivat hyödyn aikakauden. Esille siis nousee hyvin yksipuolinen moderni, joka ei ole luovassa mielessä kovinkaan dynaaminen enää. Monet filosofit ovat jo pitkään väittäneet, että modernisoituminen oli niin dynaamista koska sen ytimessä vaikutti romantiikan ja valistuksen välinden jännite.
Nykyään ymmärretään, että romantiikka merkitsi erittäin terävänäköistä hyödyn ja valistuksen epäilyä. Romanttinen intohimo ikimetsiin, vanhoihin ekosysteemeihin, leimattiin toki nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi.
Kun puhutaan raunioromantiikasta ja romanttisen villiintyneistä puutarhoista, jäädään vielä urbaanien kliseiden piiriin. Mutta parhaat romantikoista olivat jo vuoristoissa ja alueilla, jotka kiinnostivat valistusrationalisteja vasta sata vuotta myöhemmin.
pystyyn kuolleet tai maahan lahonneet puut, olivat jonkun kummallisen kauneuden monumentteja. Kun tämä nostalgisena pidetty hyödyön tunne on vähitellen paljastunutkin järkeväksi, vanhat metsät korvaamattomia, lahopuut ovat hyödyllisiä – ekologisen talouden kannalta.
Samalla me olemme pahasti myöhässä, ja se romanttiseksi nostalgiaksi leimattu terävänäköisyys oli päinvastoin, edellä aikaansa. On osoitettu, että kiinnostus ikimetsiin ja jopa luhistuneisiin lahopuista heräsi aivan samaan aikaan kun keksittiin suunnitelmallinen metsätalous. Tämä romantiikka ei siis ollut pelkkää reaktiota kaikkien vanhojen puiden kaatamista vastaan. Puunhakkaajan työ on pientä verrattuna suureen metsään.
Seuraava Friedrichin maalaus on metsän sisältä 1814. Tarkkaan katsottuna ruskean ja vihreän sävyisten vanhojen kuusien ääriviivat hämärtyvät. Se oli Friedrichin temppu jonka avulla hän toi näköismaalauksiinsa lumoa. Vaikka myöhemmin sama keino on levinnyt kaikkialle: Walt Disneyn Bambista aina fotoshoppaajien ”sivellintoimintoon”. Tällä tempulla, Friedrich yhdisti konkreettisen luonnon ja lumoutuneen katseen.
Jostain syystä Friedrich on maalannut mielellään selin olevia hahmoja, tunnetuin niistä on maailmankuulu Vaeltaja – romantiikan ikoni. Tässä puolestaan metsästäjä on poistumassa pimeään kuusikkoon.
Samaan aikaan kun metsätalouden idea syntyi, niin romantiikan myötä syntyi villin luonnon idea. Sitä ennen vuoret ja muut etäiset olivat rauhassa, ihmiset pitivät niitä luotaantyöntävinä alueina.
Mutta romantikot kysyivät, että ehkäpä nuo ihmisen koskemattomat alueet ovat arvokkaita sellaisenaan. Saattaa olla, he ajattelivat, että ihminen on nujertanut kaikki lähialueensa. Romantikot huomasivat että luonnon hyödyntämisen rinnalle voidaan nostaa toinen kysymys: pitääkö luonto nujertaa vai voiko sen antaa olla villinä.
Kaksi metsäkaurista lumisella pellolla, myös ne turvautuvat toisiinsa, siskokset samasta pesueesta. Sen jälkeen kun emo on ne vieroittanut, ne ovat hakeneet turvaa toisistaan. Ne ovat saaneet myös rohkeutta. Yhdessä ne ovat uskaltautuneet tähän asti. Silloin kun vaaraa ei ole,toisen rauhoittuminen ja rentoutuminen siirtyy toiseen, saa vahvistusta toisesta.
Näin tulee joulurauha, kuin kaksi kaurista. Levottomuuteen ei ole aihetta: lumessa ei jälkeäkään, korviin ei tule ääntäkään.
Säpsähdys, kauriin pakeneminen, se ei tarvitse vahvistusta. On pako, kauriin säikky luonne. Pakoeläimen arkuus.
Mutta nyt ne ovat uskaltaneet tien luona olevalle pellolle, kaaputtamaan ruohoa lumen alta. Yhteinen päätös, kun rauha todetaan. Auton ohimeno saa ne nostamaan korvansa. Älä säpsähdä, en minäkään, ne vain nyökkäävät. Näin rauha vahvistetaan.
Kun Lucia-neidon hahmot ilmaantuvat sähköiseen mediaan, ajattelen kaunotarta ja hirviötä. Luciaksi valittu nuori nainen etenee juhlakulkueessa varsin eristettynä. Hänet on valittu nuorten naisten joukosta, ja asetettu erilleen kuin uhri. Jos en tietäisi, että kyse on valolle omistetusta pimeän vuodenajan juhlasta, uskoisin että kyse on jostain päinvastaisesta. Uhrattavaksi valitaan johdonmukaisesti tälläkin kertaa jokin viaton: lammas, lapsi tai neitsyt.
Lucian kerrotaan puhuneen itsestään uhrina. ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa, kuin uhrata itseni kaikkivaltiaalle Jumalalle.”
Lucian päivä on hänen kuolinpäivänsä. Mitä siis tapahtui 13.12. vuonna 304 Syrakusassa, kun Lucia –neito siirtyi ikuiseen valoon ?
Luciaan liittyvissä tarinoissa korostetaan hänen turvattomuuttaan, mikä tarkoitti sitä, että hänellä ei ollut miespuolista suojelijaa. Koska hänen isänsä oli kuollut, Lucia otti kasteen ja hakeutui silloin kapinallisten kristittyjen suojaan.
Mutta äiti oli huolissaan käytännöstä: kuka ottaisi Lucian suojelukseensa, omistukseensa ? Erään legendan mukaan Lucian kihlannut nuori mies oli sanonut kosiessaan, kuinka hän palvoo Lucian ihania silmiä. Mutta Lucia oli jo valinnut Jeesuksen suojelijakseen. Ehkä hän ei halunnut yhdenkään miehen alaiseksi, ja hakeutui siksi Jumalan turvaan.
Mutta nuori mies koki menettäneensä hänelle luvatun puolison. Hän teki ilmiannon Luciasta, että tämä palvoi kiellettyä kristillistä kulttia. Ennen pidätystä Lucia ehti vastaamaan kihlaajalleen samalla mitalla: hän repi silmänsä ja lähetti ne lahjaksi miehelle: ”Tässä se mitä haluat niin omaksesi.”
Tässä eleessä se, mitä Lucian silmät symboloivat, muuttuu lihaksi. Ja kuten yleensä: lihan taustalla on halu. Se minkä nuori mies ilmaisee symbolisesti, palautetaan hänelle kirjaimellisesti. Boccaccion Decameronessa on paljon vastaavalla tavalla palautettuja palvonnan kohteita, sydämiä ja ihmispäitä.
Mutta, että Luciakin. Ehkä tuo nykyään niin aneemisen näköinen, vaalea ja vaaleaan pukeutunut Lucia, kynttiläkruunu päässään, kätkee itseensä tämän saman. Nuori nainen on usein turvaton.
Toisen legendan mukaan Lucian äiti oli järjestänyt avioliiton, niin että isätön ja suojaton tytär saisi turvakseen puolison. Kun Lucia joutui kuulusteluihin, hän ei kumartanut keisarin kuvalle; näin hän osoitti uskollisuuttaan kielletylle uskonnolle.
Oikeudessa Lucia tuomittiin bordellikuolemaan, johon tulisi liittymään raiskauksia. Rangaistus on kuvaava tässä Lucia -legendan lihallisessa versiossa. Kenelle kuuluu naisen ruumis? Pelkkä ajatuskin hänen ruumiiseensa kajoamisesta aiheutti Luciassa ihmeenomaisen muutoksen, eikä häntä saatu siirrettyä bordelliin.
Se mitä tapahtui on ehkä ruumiillisinta, mitä Pyhä Henki on koskaan tehnyt, ja hyvin loogista. Lucian ruumis muuttui niin painavaksi, että mitkään voimat eivät saaneet käännettyä häntä.
Nimenomaan Lucia saaminen selälleen oli mahdotonta. Näin siis legendan keskeiseksi seikaksi nousee viimeiseen asti puolustautuva – raiskaajaa, omistajaa, keisaria vastustava naisen ruumis. Tämän jälkeen myöskään tuli ei polttanut häntä, lopulta vain teloittajat miekkoineen saivat Lucian hengiltä.
Nyt Lucia kantaa valoa hiuksissaan kynttiläkruunun muodossa. Voin kuvitella, miten kovin tuo tyttö pelkäsi pimeää ja hakeutui valonlähteiden luo. Niin kaikki tekivät pimeänä vuodenaikana, jolloin elävä tuli oli ainoa valon lähde. Mutta erityisesti nuori nainen sai pelätä hirviöitä ja väkivaltaa, joka väijyi pimeässä. Voin kuvitella, miten Syrakusassa tuolloin naisen liikkumatilaa jäsensi pimeän pelko.
Maalaus St Lucian hautaamisesta korostaa haudankaivajien maskuliinista voimaa ja Lucian levollisuutta sen vastakohtana. Caravaggio 1608, St Lucian hautaus.
On varsin osuvaa, että pähkinäpensaan siemenet itävät parhaiten jos ne ovat kylmässä joulusta kevääseen, siis koko talven. Joulun alla sain kirjeen Mustilan arboretumista ja siinä niitä oli, euroopanpähkinäpensaan siemeniä. Siis ihan syötäviä pähkinöitä; sillä erotuksella, että ne ovat kasvaneet Suomen kylmissä oloissa ja otollisia kasvatettavia.
Pähkinät ovat aina kuuluneet jouluun, sitä edeltäneeseen Yuleen ja Saturnaliaan. Pähkinöiden murtaminen pähkinänsärkijällä, paahtaminen ja pureskelu on joulun ytimessä enemmän kuin kinkku. Pähkinät kuuluvat sekä aterioille että lahjojen joukkoon.
Vanha tapa ”nakata” joululahjoja periytyy ehkä pähkinöistä. Ruotsin ”julklapp” sai nimensä siitä, että heitettiin lahjapaketti kuin kalikka. Se lensi ovanraosta ja mätkähti tuvan lattialle; heittäjät pakenivat kuin pahainen tonttulauma. Tämän edeltäjänä arvellaan olevan tapa heittää ovenraosta kouralliset pähkinöitä joulutervehdyksenä. Näin tehtiin ainakin pähkinäpensasalueilla Saksassa ja Eteläruotsissa.
Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa puolestaan mätkittiin kepillä pässiä muistuttava pussi tai pässi rikki, että sieltä valui pähkinöitä ja karkkeja. Luonnollisesti karkit oli kääritty suojapaperiin, kuin pähkinänkuoreen. Niitä saattoi myös heitellä ja varistella lapsille karnevaaleissa sekä muissa juhlissa.
Pähkinöiden varistaminen puusta – niiden murtaminen ja paahtaminen – on ollut iso asia talvikauden alussa. On pakkanen, on nälkä, ja silloin pähkinäpuuta varistamalla saattoi saada niskaansa lupaavaan ropinan. Sitä seuraa pähkinöiden paahtaminen nuotiolla, ja se tuttu popsiminen jota ei voi lopettaa.
Tämä on helppo kuvitella. Tosin Richard Powers on kuvannut tällaisen pähkinäkiihkon The Overstory -romaaninsa alussa. Ollaan Amerikan länsipuolella, siirtolaisaalto vyöryy karavaaneina sisämaata kohti, jossa on vapaata maata farmareille. Ja silloin, jos sattui olemaan alkutalvi, kohdattiin pähkinälehtoja, jotka eivät kuuluneet kenellekään, ja joissa kulkijat löysivät sitä parasta ja ravitsevinta – ja he joutuvat pähkinäkiihkon valtaan.
Powers kuvaa, kuika miehet heittää jysäyttävät isoja kiviä päin puun runkoa niin, että pähkinät varisevat. Myös H.D. Thoreau koki myös tämän kiihkon. Tosin hän kammoksui sitä, että puita kivitettiin: ”puut ovat meidän isovanhempiemme vanhempia. Jos tuntisitte Luonnon salaisuudet paremmin, olisitte inhimillisempiä niitä kohtaan.” Vaurioituneet puunrungot olivat kivityksen jälkeen alttiita kaikenlaisille taudeille. Mutta vielä kesti yli puoli vuosisataa, ennen kuin Amerikan mantereelle kulkeutui virustauti, joka hävitti lähes kaikki silloiset pähkinäpuut.
The Overstory -romaanissa seurataan puita. Pähkinäkiihkon aikaan syntyy myös norjalais-espanjalainen avioliitto, ja suku jonka vaiheita Powers kuvaa niin pitkään, kuin suvun toteemi – pähkinäpuu – on voimissaan. Norjasta lähtenyt nuorukainen toi länsirannikolta kourallisen pähkinöitä Iowan tienoille ja niistä kasvoi puut talo luokse.
Pähkinäpuilla on ollut merkityksensä Pohjois-Amerikan demokraattiselle historialle. Powersin romaanin lisäksi tämä välittyy, esimerkiksi Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla -romaanista, ja retkestä metsään joulun alla, pekaanipähkinöitä keräämään. Truman kertoo, kuinka hän keräsi mummonsa kanssa työntökärryllisen pähkinöitä hedelmäkakkuja varten: jouluna kakkuja jaettiin kaikille, tutuille ja tuntemattomille.
Myös Walt Disneyllä olisi ollut mahdollista kunnioittaa pähkinäpuuta Tuhkimo-animaatiossa. Grimmin sadussa Tuhkimo nimittäin seitoi pähkinäpuun alla, kun hänen ylleen varisi jotain, joka osoittautui tanssiais-asuksi. Disney suosi hyvää haltijatarta ja taikasauvaa. Pähkinän ystävät saavat hyvityksen vasta paljon myöhemmin, kun Hessu Hopo muuttuu taikapähkinän avulla superhessuksi.
Pähkinäpuun alla seisoessa hänen ylleen varisee se hieno tanssiaisasu, joka tuo hänelle onnen.
Tavallaan pähkinäpuun alla kaikki ovat vertaisia, kuten Tuhkimo tanssiaisissa, kuten mielin määrin paahdettuja suolapähkinöitä nauttineet siirtolaiset amerikkalaisessa pähkinälehdossa. Tai kuten jouluna, kun kuusi varistaa lahjat oksiensa alle. Onkin sanottu, että pähkinät olivat syötävien joululahjojen vanhimmat edeltäjät.
Äärettömyys, jouluyön avara taivas metsien keskellä täysikuun aikaan ennakoi hyvää tyhjyyden kokemusta. Joulun tyhjä ydin on talvisessa yössä: se ei ole mitään tai sitten se on hyvin paljon. Haluaisin siis sanoa, hyvää jouluyötä – tyhjää tai täyttä – avaruuden äärellä!
Heilige Weihnacht! Jouluaatto on joskus ollut yöhön valmistautumista, lupauksen elementit olivat tarjolla, ilta oli 1806 Schleirermacherille valmistettu, yö voi tulla. Hän kirjoitti Weihnacht Feier, dialogit jossa tarinoitiin ja filosofoitiin joulun olemuksesta. Työ tuli valmiiksi aattona, ja hänellä oli kiire saada ne samantien anonyymeiksi lahjoiksi ystävilleen.
Puhun hieman liian romanttisesti, koska nämä äärettömyysjutut ovat sellaisia. Saksalaisen romantiikan – ja idealismin vuosikymmenenä 1790 avautuneita asioita. Osaan kuvitella, miten mullistavaa oli kokea luonnon äärettömyys hyvänä ja onnelliseksi tekevänä.
Romantikot, nuo intuition ammattilaiset. Aivan kuin nuo öisin liikkuvat romantikot olisivat jo aavistaneet että kohta keksitään sähkövalo, mutta vielä on mahdollisuus paeta todelliseen yöhön. Aivan kuin yössä palellessaan he olisivat aavistaneet, että keveät untuvatakit tulevat vielä tekemään helpoksi tämän mikä heille on raskasta. Aivan kuin heillä olisi ollut suunta jo tiedossa – muttei mahdollisuuksia. Sitä tarkoitti enthusiasmi, he säntäsivät tulevaisuuteen jo ennen kuin se oli tullut mahdolliseksi.
Ääretön tyhjyys ja kylmä yö on jotain niin hyvää ja raikasta. Tähtiyö on rikas ja avara, ja jokaisen on mahdollista kehittää itselleen sisäavaruus, löytää kosketus uniin ja äärettömään alitajuntaan, sisäisyyteen.
Romantikkojen löytämät äärikokemukset avaruuksien äärellä ovat psyykisiä uudestisyntymisiä merkitseviä kokemuksia. Ihmisen pienikokoisuus ja vaatimattoman mittaiset asiat valtavien luonnonvoimien rinnalla eivät tuhoa ihmistä, vaan pikemminkin tuulettavat sielua, jossa uinuu samankaltaiset energiat.
Tällaiset valtamerikokemukset olivat romantikkojen löytämiä järkyttävän kauniita, yksin koettavia asioita, ja niitä alettiin kutsua yleviksi. Samaan henkeen tajuttiin myös, että kaikki mikä oli käsittämätöntä, ei olekaan ahdistavaa. Käsittämätön voi olla äärettömän rikasta – sanomaton on aistittavissa ja läsnä sanotussa.
***
Huomaan kuitenkin olevani kahta mieltä Schleiermacherin romanttisesta kristillisyydestä: hän oli filosofi, joka teki romantiikan ja idealismin löydöistä teologiset tulkinnat. Huimaavasta tähtirikkaasta jouluyöstä hän teki teologiaa.
Luonnon ääretön kauneus, ihmisen mittaa suuremman mittakaavan kohtaaminen, oli hänelle Jumalan skaalaa ihmiselle näytettynä, ei tyhjyyttä.
Kaunis sielu, romantikkojen ylistämä ihminen, joka voi olla täysin spontaani ja vailla mitään pahaa, muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi ja uskon ihanteena lapsenuskoiseksi olennoksi.
Samoin musiikki, Schleiermacherin rakastama klassinen musiikki, harmonioineen on tulkittavissa Jumalan ylistykseksi. Samalla musiikki toi avaran jouluyön kokemukset sisätiloihin.
Sivistys, tuo ihmeellinen bildung, oli Schleirermacherille ihmisen henkistä kasvua parhaimmillaan ja teologiaan sovitettavissa. Mutta eihän se niin käy, kaikki ei taivu yhteen, filosofia otti sivistysyliopiston eikä antanut sitä teologialle. Schleiermacherin ylitys kääntyi polemiiksiksi hänen pääteoksessaan: Puheita uskonnosta: sen sivistyneille halveksijoille (suom.1920).
***
Äärettömyys on hyvä, siinä suunnassa on myös tulevaisuus. Hyväksyn sen teologiset versiot, en kannata, mutta hyväksyn, koska Schleiermacherin kautta teologiaan tuli aivan uudenlaiset ilon rekisterit. Hän näytti kristityille korkean ilon skaaloja nimenomaan romantiikan innostamana ja jouluyön kautta.
Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä on romanttinen kristinusko, on syytä huomata tunnekokemus: Kristuksen syntymän herättämä ilo. Se edellyttää mielikuvitusta, joka elävöittää evankeliumin koko romanttisella tunteella. Se edellyttää mimeettistä ja Raamatun kertomusta jäljittelevää luovuutta. Evankeliumi toimii luovana rajoitteena, niin että koko mentaalinen kyky suuntautuI Kristuksen syntymän ihmeeseen.
Näin Schleiermacher: Kristus syntyy jokaisessa kodissa uudestaan, ja kodit ovat uuden kehtoja, säteillen hyvää tulevaisuutta.
Schleiermacheria on kritisoitu siitä, että hän aikanaan pyhitti ja privatisoi kodin ja yksityiselämän. Hän toi jopa jouluyön kodin piiriin, niin että ylevä järistys tapahtui vain symbolisesti kaiken kotoisen keskellä. Sanotaan, että lopultakin Schleiermacher jää katselemaan ikkunasta ulos siinä missä hänen ystävänsä ja esikuvansa Schelling on siellä ulkona yössä kaiken armoilla.
Jouluyön kokemus on myös koko maailman uudestisyntyminen vihan jälkeisenä rauhan maailmana. Luovan ja eläytyvän kuvittelukyvyn tehtävänä on iloita myös maailmanlaajuisesta emansipaatiosta, edistyksestä tai pelastuksesta. Jouluyössä on siis kuviteltavissa tämäkin ilo: maailman ahdistavuus ei ole vain tunne katastrofin äärellä, vaan kaikesta huolimatta uhka kääntyy iloksi, jossa maailman voi kuvitella syntyvän uudestaan.
Näin Schleiermacher toi romanttiseen ylevään myös jotain ratkaisevan uutta: uudestisyntymän mentaalisen prosessin. Mutta tuodessaan tämän kaiken Jumalan suojiin, Schleiermacher tuntuu kesyttäneen jotain kesyttämätöntä. Joulukuusen hitaasti kytevä raivo läpeensä kesyn kodin keskellä.
Kartanon keittiön emäntä, Hilta kantoi suurta kuparista perunakehloa kaksin käsin ja joutui siksi potkaisemaan oven auki. Kiehuvien lihapatojen höyry lehahti häntä vastaan samalla kun keittiöpiika Liisa pujahti hänen ohitseen: ohrasuurimot olivat jo pehmeitä, ne oli haettava, ja käristemakkaroiden teko alkaisi kohta.
Hilta nosti kehlon pöydälle,se oli kukkuroillaan keitettyjä ja kuorittuja perunoita.
-Lihaliemi kiehuu yli, siunaili Hilta.
Höyry nousi valtavan pitkältä valurautaliedeltä, jossa kiehui kuusi pyöreäpohjaista lihapataa. Hilta ryntäsi raottamaan padankansia. Yhdestä padasta nousi paha, pilaantuneen lihan tuoksu, hän laittoi kannen tiukasti kiinni eikä puhunut mitään.
Huk-hak, huk-hak kuului rytmikkäästi kun kaksi renkiä teki häränlihasta hakkelusta. Räsymatot oli rullattu sivuun pois suuren puisen purtilon tieltä, jossa oli hakattavana kimpaleittain keittolihaa.
He iskivät vuorotahtiin lihakaukaloa seipäillä,joiden päissä oli terävät raudat. Tuoksu tuntui miehistä houkuttelevalta.
Kylmäkomeron suurista kivikulhoista oli haettu silavaa, piiat olivat pilkkoneet sen palasiksi ja levittäneet vadille niin, että se voitaisiin aikanaan sekoittaa häränlihaan. Kohta Hilta saisi koota ainekset yhteen ja aloittaa seoksen maustamisen käristemakkaroita varten. Sitten Sohvi neito tuli näyttämään punaisia sierettyneitä käsiään.
– Voi hyvä tyttö sentään, hiero nyt silavaa noihin käsiisi. Minä tulen neuvomaan miten lipeäkalaa tulee käsitellä ettei noin käy.
Sohvi, talon tytär, ei osannut huolehtia käsistään. Hän oli pessyt puuastian, johon laittoi turskanpalat. Hän oli hangannut astiaa hiekalla ja täyttänyt sen katajanoksavedellä, ja huuhtonut sen sitten taas kylmällä vedellä. Kädet olivat tulleet siitä aivan punaisiksi. Sitten Sohvi oli harjannut kalanpalat nahan puolelta juuriharjalla, ja kädet olivat alkaneet ärsyyntyä. Lopulta hän, kaadettuaan soodaliuosta varovaisesti kalojen päälle, oli työntänyt vielä kätensä liuokseen siirrelläkseen hieman kalanpaloja. Nyt kädet olivat paikoin myös valkoiset ja kipeät.
– Anna niiden nyt parantua rauhassa, sanoi Hilta ja laittoi kivet painoksi turskanpalojen päälle. Näin se saa olla neljä päivää. Laita kalat sitten taas kylmään veteen,vaihda vesi päivittäin, mutta varo nyt uittamasta käsiäsi tarpeettomasti kylmässä vedessä.
Kellarissa ollessaan Hilta kysyi vielä Sohvilta lihasta, jonka tämä oli pannut eilen suolaan. Hilta pelkäsi että suolaa ei ollut kunnollisesti joka välissä ja lihanpalat pääsevät koskettamaan toisiaan, silloin ne mätänevät. Sohvi lähti äkkiä kellarista, sillä hän oli heitelly vain lihat astiaan ja levitellyt suolan päälle. Eilen teurastuspäivän jälkeen hän oli niin väsynyt.
Hilta otti kellarista lähtiessään vielä kiviruukun,missä vasikanaivot ja kateenkorva olivat liossa. Kuvottava löyhkä lehahti hänen nenäänsä, kun hän avasi ruukun. Mitään sanomatta hän heitti vasikanaivot laskiämpäriin, mutta kateenkorvan hän sujautti kattilaan kiehumaan.
Kun talon pikkupoika Kaarlo tuli ulko-ovesta, koira livahti sisälle myös, rynnäten suoraan hakkuupurtilolle ahmimaan hakkelusta. Siitä syntyi aikamoinen hässäkkä eikä koiraa saatu ulos, Hilta heitti sille keittoluun jonka kanssa koira vetäytyi nurkkaan.
Vähin äänin Hilta kävi tarkistamassa pilaantuneelta lihalta tuoksuvan padan, kaatoi liemen pois, mutta huuhteli harmaat lihapalat kuumassa vedessä ja heitti ne purtiloon hakattavaksi. Pienimmän palan hän heitti koiralle nurkkaan. Nopein elein Hilta lisäsi purtiloon päällimmäiseksi tuoreet lihat ennen kuin miehet tulivat hakkaamaan niitä sauvoillaan. Varmuuden vuoksi Hilta ihmetteli ääneen, että tuoksahtaa siltä kuin koira olisi löytänyt ulkoa jotain haisevaa pureskeltavaksi.
Kaarlo -poika pyöri kärsimättömänä Hiltan helmoissa, kysellen milloin makkaroita alettaisiin täyttää. Ensin maustetaan seos ja sekoitetaan, jospa tunnin kuluttua. Hilta lähetti Kaarlon ulos kysymään, ovatko savustusuunit jo kunnossa. Käristemakkaroita palvataan sitten kahdeksan tuntia, muistuta, että varaavat riittävästi katajanlastuja.
Kun miehet olivat saaneet loputkin lihapalat hakattua, he ihmettelivät keskenään miksi tämä viimeinen oli harmaampaa kuin edellinen. Hilta otti purtilosta lopun lihahakkeluksen, pippuroi sen vahvemmin kuin tavallista ja sekoitti muun makkara-aineksen joukkoon. Sillaikaa miehet kantoivat puupurtilon ulos ja toivat korillisen pestyjä suolia keittiön pöydän luo.
Nyt alkaisi makkaran teko, jokainen näytti tietävän tehtävänsä.Seosta otettiin astioihin ja pursottimet sekä suolet otettiin käsiin. Suolten täyttäminen oli yksitoikkoista työtä, mutta sen aikana juteltiin vuolaasti kaikesta mitä joulun alla mieleen tulee.
– Isäntä on luvannut ampua lisää jäniksiä huomenna,ne ehtivät riippua sopivasti kolmanteen päivään.
– Miksi tarvitaan vielä yksi vasikka, eilen teurastimme jo kaksi ?
– Jestas,vastasi Hilta jokaisella vasikalla saisi olla kaksi päätä niin, että saisimme tarpeeksi kateenkorvaa. Kaikki haluavat joulupöytään kateenkorvapiiraita ja tartarletteja, kateenkorvaa munkkien täytteeksi, sitäpaitsi kateenkorvasimpukoita meillä on aina. Kylä, tarvitaan vielä yksi vasikka ja gratinoiotuja vasikanaivoja ja vasikankieltä voitaikinan kanssa, ja tietysti juottovasikkapaisti.
– Aivan kuin joulu olisi vain kaksipäiset vasikat. Entä kinkku ja possunsyltty?
– Kinkku on suolassa ja sylttyä varten porsaanpää kiehuu tuolla padassa!
Kaarlo ryntäsi raottamaan padan kantta. Huh miten hirveltä se näyttää, se on Nasse, tunnen sen.
Joulun värikoodissa kulta ja valkoinen on luksuksen merkki, se tarkoittaa että tämä on kaikkein kalleinta mitä on tarjolla.
Toisaalta voimakas punainen ja vihreä yhdistettynä kultaan ovat kuninkaallisen hovin suosimia aistillisia värejä. Taivaallinen luksus ja kuninkaallinen loisto ilmaantuvat näin tavallisen keski-luokkaisten kuluttajien koteihin. Vaikka kulta on muuttunut rihkamaksi, pintamaalatuiksi muovituotteiksi, loisto on samaa.
Tästä syystä voisin toistella fraaseja: omistaminen on pyhää, rahaa palvotaan, talous määrää kaikesta ja vaikuttaa kaikkivaltiaan voimalla.
Tai sitten voimme mennä pitemmälle, ja huomata kuinka kritstillis-puritaaninen alkuperä näkyy modernissa työkeskeisessä elämässä. Max Weber osoitti, kuinka uskonnollinen kilvoittelu on sekularisoitunut työnarkomaniaksi. Samaan henkeen on myös osoitettu, kuinka kristillisellä pelastuskertomuksessa on nykyaikainen muotonsa teknologisessa edistysuskossa.
Sekularisaatiossa tuntuu olevan jotain lohduttavaa ja nostalgista, aivan kuin se kuljettaisi uskonnollisia mielikuvia kuin pyhäinjäännöksiä palvottavaksi.
Nyt joululauluissa Jeesus-sanasto kätkeytyy mukavasti iskelmiin, siten voimme nauttia kristillisestä hartaushetkestä ilman mitään kääntymisen tarvetta. Ehkä sekin on sekularisaatiota, nostalgiaa josta ei olisi syytä pitää kiinni, ja parempi termi olisi profanaatio.
Voimme siis yrittää tehdä kuten Agamben ja jatkaa profanaation kanssa pitemmälle. Jospa sekularisaatio tukee yhä pyhän logiikkaa, niin että me emme ikinä pääse vapaaksi työstä emmekä pilalle saastuneesta maailmasta. Profanaatio sen sijaan palauttaa yhteiseen käyttöön sen minkä valta on joskus pyhittänyt ja eristänyt ulottumattomiin.
Tämä kysymys koskee yksityistalouden, rikkauden ja kristinuskon suhdetta. Talouden ja gloorian yhteys on ilmeinen, mutta uskonnon osuus sen syntyyn on mystinen.
Mikä on se pitkä käsitehistoria, jonka seurauksena käytämme Jeesuksesta ilmaisua Herra?
Kyria (herra), sekä latinan domina ovat juuriltaan ekonomisia termejä ja Agambenin mukaan ne viittasivat Herran talonpitoon, talouteen. Tästä se laajeni yksityistaloutena seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalla politiikka irtosi taloudesta ja suuntautui tuonpuoleiseen: Civitas Dei (Jumalan kaupunki) edusti suvereenia Jumalan valtaa sieluihin. Tämän seurauksena kävi niin, että politiikka etääntyi pyhimysten ja enkeleiden neuvonpidoksi Jumalan kanssa. Papisto suuntautui ihmisten paimentamiseen ja hallitsemiseen, sen edellyttämään ekonomiaan.
Agamben käsittelee kristinuskon ja talouden yhteyttä teoksessa Kingdom and the Glory, for a Theological Genealogy of Economy and Government. (2007).
Tuloerot ovat suuret, ne muistuttavat taivaallisen ja maallisen eroa. Rikkaat ovat käytännössä pyhiä olentoja: heidän kulutuksensa volyymi on uskomattoman suuri, eikä sillä ole muuta merkitystä kuin se mitä keskiluokan kateus pitää yllä. Suojatuissa linnoituksissaan heitä ei uhkaa mikään.
Uskonnollinen toiminta, religion, viittaa joko sidokseen Jumalan ja ihmisen välillä (religare) tai siitä huolehtimiseen, että Jumalan ja ihmisen maailmat pysyvät erillään (relegare). Uskonto on jompaa kumpaa tai molempia: pyhästä pidetään kiinni koska tarvitsemme sitä, ja samalla pyhää ylläpidetään erottamalla se aktiivisesti todellisesta elämästä.
Ehkä ne eri uskontojen lahkot ovat oikeassa, jotka ovat ilmoittaneet, että siunaus tarkoittaa varallisuutta ja Jumala palkitsee myös rahallisesti. Jos niin on, niin samalla on totta se, että kirkot ovat systeemejä, jotka rihkamalla palkitsevat kaikki taloudellisesti heikot ja tapauskovaiset. Ja saman päättelyketjun jatkoksi pyhä, ja sen taivasmielikuvat menevät saman tien. Ilman taivaallisesta ilosta ulos jääneitä ja kateellisia turhien rikkauksien arvo romahtaa: kaikki kullasta tehty paljastuu vain rihkamaksi – tosi kalliiksi.
Nykyaikainen rikkaus on yleensä näkymätöntä kuin pyhä henki, se ohjaa ja hallitsee suuria materiaalisia varantoja; teollisuutta, luonnonvaroja, automatisoitua tuotantoa. Siinä on enemmän volyymiä kuin näyttävyyttä, raha ei loista silloin kun se on työssä. Protestanttinen raha on aina työssä, ja niinpä se on suhteellisen syrjässä näistä rahan ja gloorian ja pyhän tilan esityksistä.
Rahan ja pyhyyden suhde ei siis ole satunnainen. On johdonmukaista, että usko yhteen kaikkivaltiaaseen Jumalaan rinnastuu upporikkaaseen kuninkaaseen. Pyhän hengen kolminaisuutta vastaa valtiovallan kolmijako. Maailma on tuhoamassa itseään, mutta arvoituksellinen on Jumalan tahto ja yhtä arvoituksellisia ovat rahavirtojen reitit. Ekonomia on tämän arvoituksellisen tahdon toinen nimi.
Vanhan laskutavan mukaan Neitsyt Maria odottaa nyt ensimmäistä sikiämisen jälkeistä päiväänsä, sillä uskomuksen mukaan hän tuli pyhästä hengestä raskaaksi 8.12. ja raskaus kesti vain 18 päivää.
Tämä pyhästä hengestä sikiämisen myytti näyttäisi olevan vain kummallinen reliikki ja kaukana nyky-biologisesta tiedosta, silti tuo myytti saattaa kertoa modernista ihmisestä jotain olennaista. En ole uskovainen, ja se saattaa olla etu: siksi voin lukea Giorgio Agambenin kaltaisen filosofin pyrkimystä kaivaa kristillisestä teologiasta esiin prinsiippejä, jotka ovat rakentaneet nykyaikaista, eikä ollenkaan uskonvaraista todellisuuttamme.
Platonin idea-oppi ennakoi ehkä jo Pyhästä hengestä sikiämisen myyttiä. Hän esitti, että ikuisten ideoitten sfääristä tullut lapsi on kuolematon, ja on taiteilijalle toivotumpi kuin tavallinen lapsi.
Nykyään tämä kuolemattoman idealapsen synnyttäminen näyttää ajatuksena kammottavalta. Ja kuitenkin sama käsitys näyttää voivan erittäin hyvin nykyään, kun katsotaan sitä, kuinka haluttomasti nykytalous tukee lapsuutta. Ja kuinka halukkaasti innovaatioita rahoitetaan, kunhan vain sen idea onnistutaan tutkimuksen avulla osoittamaan kuolemattomaksi – eikä pelkäksi idean siittiöksi.
Nykyistä yhteiskuntaa, sen taloutta ja hallintoa muodostavat peruskäsitteet ovat alun perin teologisia. Työkeskeisen elämäntavan eräs synty on protestanttisen kilvoittelun opissa, kuten Max Weber osoitti. Samoin myös usko teknologiseen edistykseen perustuu kristillisen pelastushistorian mallille. Samalla tavalla teknologia taistelee syntisyyttä ja saastuneisuutta vastaan, samoin se kutsuu ihmisiä luokseen, pelastuksen tielle.
Aikaisemmin olen pohtinut neitseellisen synnytyksen myyttiä taiteen ja luovuuden näkökulmasta. Rainer Maria Rilken kokema kammo hänen katsoessaan Rafaelin maalausta Neitsyt Mariasta odotusaikana, kun enkelit ovat kerääntyneet tämän ympärille erittäin vaativan oloisina. Miten julmia ne olivatkaan vaatiessaan neitsyttä ryhtymään synnytykseen – ja kuinka avuton Maria olikaan tuon mahdottoman tehtävän äärellä.
Keskiaikainen mielikuvitus, mikä pyrki olemaan mimeettisesti Raamattua jäljittelevää mielikuvitusta. Toisin sanoen se pyrki toimimaan raamatullisten luovuusrajoitteiden mukaan, ja muodosti näin myös syvästi fyysistä evankeliumin kokemusta. Neitsyen kokemus synnytyspakon sekä -onnen edessä on ilman muuta tällainen, ja tilanteeseen osattiin eläytyä: Maria on nuori nainen, jonka kohtu ei ole vielä avautunut, jopa hänen sukuelinten kanavansa on vielä immenkalvon sulkema. Enkelit, jotka sanovat hänelle ”älä pelkää” eivät sillä hetkellä tunnu erityisen sympaattisilta. Onnen tunne kasvaa vähitellen, ja on voimakkaimmillaan imetyksen aikana.
Vaikka tuo luovuuden kuva näyttäisi kuuluvan romanttisen luovuuden kuvastoon, silti se osoittaa tarkasti juuri siihen seikkaan, mille kaikki luovan tuotteliaisuuden ja flow-nautinnon puolustajat ovat olleet sokeita. Agamben puolestaan katsoo, että luovuus on myös vastavirtaa ja vastarintaa. Esitelmässään Creativity as resistance Agamben jatkaa siitä, mihin katsoi Foucaultin jääneen tämän puhuessa luovuudesta yhteiskunnallisena vastarintana. Kyse on myös luovasta vastarinnasta subjektissa itsessään: pyrkimys tehdä toisin kuin mihin on tottunut, rutiinimaisten taitojen hylkääminen on jotain mihin liittyy kokemus mahdottoman edessä olemisesta. Tätä on omien maneereitten vastustaminen ja neitseellisille, ennalta kokemattomille, alueille hakeutuminen.
Mahdottoman kanssa kamppaileminen, kyvyttömyyden kokemus, liian suuren tavoitteen kohtaaminen ovat seikkoja, joita luovan tuotteliaisuuden teoriat torjuvat. Näin kielletään mahdottoman hedelmällinen kohtaaminen, vältytään sen epämukavalta haasteelta.
“Hän nosti katseensa kasvoillesi, Maria, Hän otti rintasi käsiinsä ja imi suuhunsa maitoa, joka oli manna makeampaa. Juotuaan sinun puhtaasta rinnastasi, hän sanoi ”Minun äitini”. (Alexandria n.430 kuorolaulu)
Maailma pelastuu suun kautta, keskiaikaisessa mielikuvituksessa tällainen oli luonnollista. Sillä onhan niin, että pyhän hengen tuleminen tänne maalliseen tapahtui naisen ja vastasyntyneen lapsen yhteistyössä.
Osuvampaa olisi ehkä puhua imeväisestä ja rinnasta. Olen lukenut teosta Daniel Rancour-Laferriere: Imagining Mary, A Psychoanalytic Perspective on Devotion to the Virgin Mother of God (2018).
Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu, sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen – tavallinen ihminen ymmärtää tämän oman kokemuksensa perusteella.
Toki patriarkaalinen Pyhän Hengen kuvasto kertoi jo keskiaikana pyhästä säteilystä. Siitä, kuinka pään, päälaen sekä aivojen kautta tuli ihmiseen siunaava säteily. Mutta vauvan suulla ja äidin rinnalla on lihallisempi osansa tämän ihmeen kertomisessa. Varsinkin keskiaikainen kristillinen teologia ja liturgia vaalivat rintaruokinta-Jeesusta monin kuvin ja lausein.
Frieda Kahlon joulukuvasta voikin lukea sitten maailman surun sekä sen kuinka ilosanoma puhkeaa imeväisen suusta.
Alusta lähtien mukana on kiasma: saman asian kääntymien toisin päin, eli se kuinka hengellisellä tasolla Jeesus ruokki ensin äitinsä ja sitten seurakunnan.
Kun Maria ravitsi rintamaidollaan Jeesusta, niin vastaavasti rinnan kautta Mariasta tuli pyhitetty. Tuo pyhä suu imemässä hänen rintaansa sai ihmeitä aikaan, ja juuri sitä kautta Maria sai varmuuden Jumalan tahdosta. Se oli Jeesuksen suu, jonka kautta henkinen varmuus tuli Mariaan: sen jälkeen hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mistä oli kyse. Pyhä Henki asui vauvan suussa ja tuli imemisen kautta ruumiilliseen ihmiseen.
”Hän, itse tähtien vallitsija, ravitsee Jeesuksen äidin rinnan joka tuo maidon leivälle… Äiti, imetä sitä, joka on meidän ruokamme, imetä tätä leipää joka tulee taivaasta, ja joka on asetettu tänne kärsimykseen.”Augustinus.
Vertauskuvallisesti sanoen Jeesus oli taivaallinen leipä ja Maria oli maallinen maito, ja taivaalla tähtien milky way muistuttaa tämän kaiken kosmisista mittasuhteista.
Ensin oli suu ja sitä auttamaan tuli käsi. Jeesus oli imeväinen suu, jonka löysi kätensä tarttumassa naisen nisään ja ohjaamassa sitä suuhun.
Keskiaikainen mielikuvitus oli sidottu, sen käyttö sallittiin ihmiselle evankeliumin ymmärtämisessä ja meditoimisessa. Kuten sanotaan, hyväksytty ja teologisesti sallittu mielikuvitus oli Jeesuksen elämänpolun mimesistä. Ihmisen kyky kuvitella muuttui hyväksi silloin kun se otti aineksensa evankeliumista ja Raamatusta.
Jos kuuntelette gregoriaanista kirkkolaulua tai muuta keskiaikaista meditaatiomusiikkia, voitte huomata, että laulujen säkeet tai sanasto on suoraan Psalmeista. Säkeiden ja sanojen yhdistely oli vapaata kollaasia, sanat ja säkeet saattoivat olla missä tahansa järjestyksessä – säveltäjät ovat olleet vapaita käyttämään mielikuvitustaan tässä järjestelytyössä.
Kirjon ulkopuolella evankeliumiakin saattoi kuvitella vapaammin. Englantilainen laulu 1500 -luvulta kuvaa Jeesus -lapsen suukottelemassa ja leikkimässä Marian rinnoilla, viaton mielikuvitus tuo esiin onnellisen idyllin.
When she deare Sonne se,
she set him on her kne
and song, “Hydder to me –
cum basse (kiss) thy mother, deare”
On her lap se him layde,
and with her pappe (breast) he played,
and eure sang the mayde,
“Come basse thy mother, dere”.
Mutta kun viattoman hetken sijaan halutaan esittää totuus kokonaisuudessaan, syntymään sisällytetään jo kuolema. Ristiinaulitsemisen enteet näkyvät jo imeväis-idyllissä. Käsitys siitä, että kaikki on tapahtunut jo, asettaa Maria ja lapsi imetyskuvien päälle krusifiksin. Näin Maria ja lapsi -idylli sisältää enteen. Kun keskiaikainen ihminen eläytyi Jeesus -imeväiseen, hän tiesi samalla että ristillä roikkuvan Jeesuksen suuta kostutetaan etikalla. Nuo Jeesuksen kädet jotka kurkottelevat kohti rintaa, ovat kohta nauloilla puuhun isketyt. Tai kansanomaisemmin: se, joka roikkuu nyt rinnoissa, roikkuu kohta ristillä.
