On totta, että hakkuuaukioilla kummittelee

Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.

Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.

”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).

Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.

Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.

Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.

En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.

Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.

Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.

Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.

Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.

Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.

Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.

Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.

Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.

Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.

Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.

Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.

Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?

Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.

Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.

Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.

Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.

Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.

Kombuchaa mahaan

Miksi juoda varhaiskeväällä mahlaa ? Koska pihassa on koivu ja nojallaan tikkaat, sekä ylhäällä sanko, johon tippuu mahlaa katkaistusta oksasta. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa. Se on puun maitoa,sillä se ravitsee silmujaan ja tekee hyvää myös minulle.

Mahla, siihen ollaan menossa! Nyt kun sokerilimsatkin ovat kehittyneet huimasti ja vain vettä lisäämällä. Voin hyvin kuvitella, että kehityksen huippu tulee olemaan lähes pelkkää vettä, mutta ei aivan.

Olen halunnut, ehkä pelkän snobismin vuoksi, lisätä mahlaan vivahteen juomakulttuuria, hieman hiilihappoisuutta. Taannoin löysin maakellariin unohtuneen mahlajuoman, jossa oli jopa rutikuivan kuoharin piirteitä. Täysin sokeritonta ja sitruunatonta mahlasimaa! Juoma, jonka malhavivahteen tunnistaa vain tarkka maistelija.

Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Olen jo kolmena keväänä tehnyt löytöjä mahlan äärellä, linkit viittaavat niihin elämyksiin.

Tänä keväänä olen edennyt hapatettuun suuntaan kombucha-sienen avulla. Nyt kyse ei ole pelkästä päähän pälkähdyksestä, vaan huomiosta että venäläiset ovat käyttäneet hapatettua mahlaa jossain kylmän raikkaassa keitossa. Ilmeisesti hapanleivän palasen avulla juomaan on levinnyt hieno aromi.

Sitten huomasin, että Eestissä joku virvoitusjuoman valmistaja tarjoaa nimenomaan hieman hapatettua koivunmahlaa. Kaikesta tästä aloin aavistella, että olen todella vanhan juoman äärellä. On monta syytä sanoa, että kyse on käyneen tammanmaidon kevytversiosta.

Nyt loikoilee kombuchasieni 3 l. purkin pohjalla, mutta vapuksi on tulossa kuitenkin mintutteen maustama kymmenlitrainen. Kun maistoin sitä, niin kevyt minttuisuus ja kombuchan tuoma pieni kirpeys lupaavat hyvää.

Mahla on mahhaa varten.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.

Ensin on pienet niitit, nuput voikukassa.

Vielä ei olla aivan siinä voikukkavaiheessa, mutta ehkä nuput ovat jo tulleet. Voikukan nuput, pienet vihreät niitit, tiukkaan pakatus, kuin maahan niitatut turbiinin ruuvit. Niitten alla on hydrauliikkaa, nuput kohoavat maasta. Mutta sitä ennen minä nappaan ne. Istun nurmikolla ja napsautan varren poikki ja heitän kulhoon nupun toisensa jälkeen. Yhtä hyvin voisin heittää niitä kitaani kuin tabletteja, antioksidantteja. Antaa niide paahtua pannulla, mieluusti voissa niin että kitkeryys haihtuu ja tarjolle tulee pehmeä, syvän paahteinen herkkunappi.

En tiennyt että voikukkaa on syöty aina ja jokapuolella maapalloa. Sen kitkeryys on poistettu keittämällä tai kuumentamalla, tai sen kitkeryyttä ei ole poistettu vaan makuaisti on tutustunut siihen ja hyväksynyt tietyn määrän kitkeryyttä.

Muistan sen öljyisen etikan määrän, minkä kumosin ensimmäisten voikukanlehtisalaattien ylle. Kohta, kuhnan kesä kunnolla alkaa, mieluusti keitän sangollisen voikukanlehtiä, niin että siitä tulee mietoa ja pinaatin tapaan nautittavaa. Mutta terveellistä kuin yrtti, ja kieltämättä, aina siihen jää hieman voikukankarvasta makua. Leijonan henkäys.

Dandelion, voikukka, löwenzahn. En tiennyt, että leijonanhampaalla tarkoitettiin voikukaan lehden sahakuviota, ajattelin kukkaa ja keltaisia hampaita tai tuoksua joka voikukanlehtiä keitettäessä nousee – kuin leijonan henkäys.

Silti ensimmäisessä vaiheessa käyn kiinni nuppuihin, paahdan ja tarjoan niitä kaikille. Se on on pieni sesonkinsa, nopeasti ohi. Tuore, paahdettu ja pähkinäinen voikukan nuppu, kuumana nautittu.

En oikein tiedä, millainen olisi oikea mausteliemi noille nupuille niin, että sitten myöhemmin ne maistuisivat sopivasti voikukkapizzassa.

Narsissit ovat pulassa

Narsissi on maailmanluokan tähti, hänellä on vakaa asema globaaleilla kukkasipulimarkkinoilla. Hän on kaikkein tunnetuin kevätkukka, eikä aio luovuttaa asemaansa vaikka olisikin pahassa pulassa.

Narsissi poseeraa, hän on antautunut monien inhimillisten tunteiden ilmaisijaksi. Hän myy iloa, jonka nostaa kevääseen. Hieman liiankin yksinkertainen ilo sopii kaikille, simppeli ilo on tunne. Mutta hän kokee joutuvansa edustustehtäviin aina kun joku taittaa varren, ja nappaa hänet mukaansa.

Narsissi on kirjallinen kukka, ajoittain hän onkin suunnitellut ryhtyvänsä romaaniksi. Narsissi on kielellistynyt, siksi Linneus luokitteli kansan suussa munavoina tunnetun kukan nimellä narcissos poeticus.

Narsissit huojuvat tuulessa aikojen yllä ja tanssivat aina niitä tansseja, jotka ovat muodissa. ”Ne tanssivat” sanoi Wordsworth. Silloin 1800-luvun alussa ne tanssivat hieman jäykästi ja kumarrellen vanhan piirileikin malliin. Paritanssit niiltä käyvät myös, toisiinsa nojaillen ne huojuvat. Mutta mieluummin ne tanssivat yksin, kukin pyöräyttäen rock&rollin: ne tanssivat tyttömäisissä tanssimekoissaan, sanoi Hughes.

Toisaalta suru pukee narsissia. Hän on antanut tehdä itsestään kertomuksiksi laajenevia metaforia. Niissä surraan. Morsian kulkee ympäriinsä, tarkastelee jokaista narsissia kuin rakastettuaan etsisi. Narsissi tunnettiin silloin liljana, jonka esiintymiä nousi runsaasti Elysiumin kenttien verihurmeesta. Siellä se morsian on, sieltä se yrittää löytää sulhastaan satojen teurastettujen sotilaitten joukosta.

Kerrotaan että keväisen marathonin aikaan muinaisessa Kreikassa niityt olivat keltaisenaan narsisseja. Ne kuuluivat taustalle kun alastomat nuoret sotilaat juoksevat kilpaa ja lähes pysähtymättä koko matkan Marathonista Ateenaan. Jostain syystä mieleeni nousevat ne, jotka pysähtyivät. Näiden tarinoiden mukaan ensimmäiset narsissit nousivat poikien siemennesteestä.

Ja kaikki tietävät mitä tapahtui, kun narsissi ryhtyi itseihailun allegoriaksi. Hän on androgyyni teini-ikäinen poika, niin ärsyttävän tietoinen omasta kauneudestaan, että Nemesis kyllästyi moiseen. Mutta ennen kun nuorukainen muuttui kukaksi, hän katseli itseään lähteestä. Yleisestä käsityksestä poiketen hän ei peilannut itseään vedenpinnasta, vaan hän yritti nähdä lähteen pohjaan. Hän oli syvällinen nuorukainen, ainoa virhe minkä hän teki oli se, että pyöritti hieman päätään nähdäkseen miten kiharat heilahtavat. Ja siksi ollaan pulassa.

Pääsiäisestä ei vaan tule kevätjuhlaa

Te itämättömät! Mitä minä tiedän siemenistä – milloin te ette idä, ja milloin teitä pitää vain odottaa.

Noita kuolleita ruukkuja on tänä keväänä hyllyssä odottamssa enemmän kuin koskaan. Niistä pitäisi nousta tammea, sempramäntyä, siperianmäntyä, omenapuuta. Kylvämisestä on jo yli kuukausi, mutta kuin arkut ne vaan huokuvat kuolemaa. Hildegard von Bingen olisi ehkä tunnistanut ne, joissa vielä on toivoa. Minä en tunnista, on pitkäperjantai, ja päätän lopettaa kastelun.

Pääsiäisestä ei ole päässyt muodostumaan kevään heräämisen juhlaa. Monet teologiset merkit viittaavat päinvastaiseen. Kuolinkamppailu ja ristin kidutus nousee esiin aivan väärään aikaan, luontohan on voittanut talven jo kuukausi sitten.

Teologit pysyvät sanassaan, ylistävät hengen voittoa luonnosta. Kolmiyhteinen hengellinen teologia rakentaa näkymätöntä, johon verrattuna jopa keväinen luonto on merkityksetön. Siinä missä monet luonnonuskonnot julhlivat elämän puuta (Lingum Vitae), siinä kristinusko nostaa korkealle ristin, kidutuspuun.

Onneksi on mystikoita, jotka näkivät ristinkin versovan vihreää (Bonaventura). Ehkä kiinnostavin kaikista on kuitenkin Hildegard von Bingen, nunna, joka tunsi sekä passion että Marian puutarhan martiarkaalisen linjan.

Onneksi Raamatussa on myös Laulujen laulu, kevään ja ruumiillisen rakkauden ylistys. Filosofi Luce Irigaray havaitsi Laulujen laulussa matriarkaalisen linjan, joka yrittää punoutua osaksi kristinuskoa, joutuen kuitenkin aina syrjään työnnetyksi.

Onneksi myös pääsiäisen kansanomaisissa rituaaleissa on pajunvarvut, kukat ja vihreä. Ne sekoittuvat hentoina sivuhaaroina kärsimyksen palvontaan.

Ristinpuun vihertyminen pääsiäisaamuna on kaunis esimerkki luonnon ja elämän voimasta. Joissain protestanttisissa, anglikaanisissa pääsiäisperinteissä kukkiva ja vihreä risti tuodaan kirkkoon nimenomaan pitkän perjantain jälkeisenä aamuna. Eikä kyse ole mistään tavallisesta seppeleenlaskusta, olennaista on että ristipuussa on pieniä reikiä, joihin kukkaset on työnnetty. On eri asia, onko leikkokukkien kimppu ristin juurella, tai ovatko nuo leikkokukat ikään kuin puusta kasvavia.

Olin varannut pääsiäisen filmiksi parhaan luostarikuvauksen, minkä tiedän. Margarethe von Trotta: Vision – Aus der Leben der Hildegard von Bingen (2009). Ilta on kuitenkin valoisa ja keväinen, elokuvassa taas niin paljon kärsimystä ja luostarin pimeitä käytäviä.

Kevät, sää ja muu vähäpätöinen (Irigaray)

Ymmärrämme todella huonosti vegetaarista olemista, ja sen myötä meillä on heikentynyt suhde vuodenaikoihin ja luontoon. Luce Irigarayn Through Vegetal being (2016) on Michael Marderin kanssa kirjoitettu puheenvuoro. Irigary käsittelee luontosuhdetta, sen rikkoutumiseen johtaneita ensimmäisiä valintoja.

Kuinka tosiaan on syntynyt kulttuuri, joka pakonomaisesti toistaa ruumiin ja hengen eroa, työntää naista marginaaliin, ja toteuttaa käytännössä luonnon alempaa arvoa teknologiaan nähden.

Haastattelussa vuodelta 2017 Irigaray muistuttaa, ettei ole sattumaa että rikkeet matriarkaattia vastaan tehtiin juuri silloin, ennen historiallista aikaa. Through vegetal being -teoksessa 2016 hän kirjoittaa, että tämän rikkeen jälkeen kaikki jumalaisen syntymän metafyysiset tarinat ovat mitätöineet luontoa.

Mircea Eliaden kulttuurinen synnyn teoriaan tukeutuen Irigaray katsoo, että jumalmyytit ovat aktiivisesti tehneet luontoa ja suvun naislinjaa vähemmän merkittäväksi.

“On todella yllättävää, että luonnonvoimia ja jumalaisia voimia ei ole ymmärretty samoina, eikä harmoniassa” kirjoittaa Irigaray ” tämä on jakanut meidät niin, että kaikessa on tämä ero luonnon ja henkisen välillä.”

Säätilan ja jumalan rinnastusta on pidetty primitiivisenä, koska siinä ihminen tekee jumalan siitä, mitä pelkää ja minkä armoilla on. Poseidon, tuulen jumala ja Zeus rajuilmojen ylijumala on nähty mielikuvituksen leikkinä, yhtä vähäisenä kuin säätilojen vaihtelu vakaina aikoina. Imastokatastrioissa ne ovat palanneet. Poseidon, trombien jumala riehuu jo maalla eikä enää vain merellä; ja Zeun salama iskee metsäpaloja kuiville alueille.

Irigaray kiinnittää huomion tällaisten luonnonuskontojen primitiivisyys-leimaan. Hän pitää sitä osana metafyysis-kristillistä luonnon mitätöintiä. Kristillisissä vuotuisjuhlissa on yhä jälkiä taistelusta vuodenaikoja vastaan: joulu syntymisen juhlana torjuu pakanallista kuoleman juhlaa, ja kristillinen kuoleman juhla pääsiäisenä torjuu pakanallista kevään heräämisen juhlaa.

Vegetaarinen syntymä – ennen kaikkea kevät – on ilmeinen ja selvä aistillisuuden ja kasvillisuuden heräämisen kausi. Mutta kevätmyytit on muunnettu teologiaa palvelemaan: ikkunalla vihertävä ruoho symboloi ylösnousemusta, joka ymmärretään hengen voittona. Huomiotta jää maa, luonto ja miljoonien hehtaarien vihertyminen.

Luonnonuskonnoissa kuolema on marraskuussa, eikä keväällä. Irigarayn kalenterissa kevät merkitsee kosmisia hääitä.

Nämä rakkauden hierogamiat, jumalten häät, kätkeytyvät kasvillisuuteen, kuten Irigaray kirjoittaa “they are immersed in vegetal environment, and are compared to what happens to the plants” (135).

Kiinnostava poikkeus kristillisissä kertomuksissa on Laulujen laulu. Siinä lauletaan puutarhasta naisen on henkisen ja seksuaalisen vapauden paikkana. Irigaray tarkastelee Laulujen laulua Raamattuun kätkeytyvänä heteroseksuaalisena kevätjuhlana. Siinä rakastaja kehottaa lemmittyään heräämään, koska talvi on ohi ja puutarhasta on tullut paikka, jossa he voivat tuottaa iloa ja nautintoa toisilleen.

Laulujen laulussa on jälkiä uskonnosta, jossa henkinen ja seksuaalinen eivät vielä eroa toisistaan. Irigaray toteaa, että morsiamen äitilinja ja sulhasen isälinja kohtaavat kuten hierogamiat jumalten häissä. Tämä Laulujen laulun ydin kuitenkin hukataan pian. “They gradually move away from a cosmic hierogamy, which is their very origin” (Irigaray, 135-136).

On selvää, että mitä lähempänä kosmista hierogamiaa pysymme, toteaa Irigaray, sitä selvemmin keväthäät ovat sekä seksuaalisia että henkisiä. Laulujen laulu on jäänne, jossa niitten eroa ei vielä ole tapahtunut. Lihallinen ja henkinen yhtyminen on parille sallittua, ja kuten Irigaray sanoo: se antaa heille onnea ja energiaa

Irigarayn vuodenaikojen kulttuurihistoriassa talvella on paikkansa, se painottuu kevättalveen ja aikaan, jota hän kutsuu “valon paluuksi”. Kosminen herääminen ei siis tapahdukaan samaan rytmiin maan kanssa, vaan jumalten valo tulee, kun maaperä on vielä kylmä. Talvipäivän seisaus on kevätrituaalien ensimmäinen hääpäivä.

Näin siis Irigaray esittää, että silloin kun jumalat liittyvät vuodenaikoihin, kyse ei ole teologiasta eikä vielä metafysiikastakaan. Kevättalvella tuleva valo on kosminen, ei metafyysinen tapahtuma. Maapäällä ja taivaan alla olemisen kokemus asettuu ruumiiseen ja sieluun, kuten Irigaray painottaa hengittämiseen. Ilma on elementti, joka mahdollistaa että olemme ruumiillisia ja henkisiä. “It allows us to be both body and soul” (Irigaray, 136).

Myös kasvillisuus elää maanpäällä ja taivaan alla. Ja tämä mahdollisimman yksinkertainen seikka sisältää suuren potentiaalin ajattelulle, joka on korjaamassa metafyysistä virhettä. “…the potential of elemental origns: rooted in the earth growing in the air…” (Irigaray 126).

Tuo tulppaani vartoi kauan

Miksi kukkia on niin monen värisiä, eiväthän ne mitään värejä näe?

Kuljen päivittäin erään tulppaaniryhmän ohi, ja nyt viimeinkin ne ovat raottamassa vihreitä nuppujaan: keltaista ja punaista sieltä on tulossa.

Eräs, lähellä lämmintä seinänviertä, oli huomattavasti edellä muita. Se oli aikaisempaa sukupolvea, kevään ensimmäisessä lämpöjaksossa herännyt. Se oli kokenut taantuman ja pysähtyneisyyden ajan: näin selvästi turhautuneisuuden. Annoin sille odotukseni, kun kuljin siitä ohi. Tuo tulppaani sananmukaisesta vartoi – ei vartioinut vaan vartoi – pitkät ajat lähes samanlaisena vihreänä nuppuna koko ajan. Ja kun se viimein sai paljastaa kukkansa, kuin kultamunan, muut tulpaanit olivat saaneet sen kiinni.

Mutta silti, pystyikö yksikään noista nopeasti heränneistä tulppaaneista sellaiseen keskittyneisyyteen kuin tämä.

”Ääni, eräänlainen kohahdus, jonka kuulee kun avaa keskittyneesti silmänsä”.

Mahla ja maanalaisten hiivat

Mahlasima on valmistunut, pari viikkoa sen jälkeen, kun sitä tuli valutettua koivuista. Kun koivu lopettaa talviunensa, alkaa mahla virrata: se nousee oksan kärkiin ja ruokkii lehtisilmuja niin että ne puhkeavat. Tai toisin päin, puiden silmut paisuvat keväällä ja imevät oksien kärjissä puun suonista nestettä. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa.

Halusin esittää tällaisen rinnastuksen, mahla ja maito, siksi koska juon mahlasimaa, jossa on käyneen maidon maku. Ja pitää siinä ollakin potkua kuin tamman maidossa, ei tosin väkevyyttä vaan maitohappobakteereja ja maan voimaa.

Olisi hyvä tietää enemmän mahlan käymisestä, onhan se ikivanha viikinkien juoma, jonka käyttäminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Maanalisten hiivat! Syvällä maassa olevat juuret tuovat nesteen ja kivennäisten myötä hiivaa, joka saa mahlan muutaman päivän kuluttua käymään.

Sen tiedän, että koivun rungon sisällä puuaines ja ksylitolit ovat täysin puhtaita ja steriilejä – kuten siman valmistus edellyttää. Maan alta siihen tulee luotettava, aina samanlainen hiiva, joka saa tämän ihmeellisen imetystuotteen kukoistamaan.

Monena vuonna olen ihmetellyt tätä maitohappomaisuutta mahlasimassa. Vaikka mahlan makeus vaihtelee, ja vaikka lisään simaan hunajaa ja viinihiivaa, silti maku poikkeaa tavallisesta simasta ja tavallisesta viinistä. Ensin häpesin sitä, pidin simaa epäonnistuneena, sitten ymmärsin että niin sen pitääkin käydä. Tänä vuonna kokeilin kukkaisaa, ja makeutin mahlan syreeninkukkasiirapilla, jota oli jäänyt viimekesästä. Tuoksu on kukkaisa, mutta maku muistuttaa käynyttä, rasvatonta kefiiriä.


Krookuksen tarina

Kevään ensimmäinen merkki oli muutos pojan käyttäytymisessä. Talviaikaan niin aamu-uninen nuorukainen lähti jo auringon noustessa kuljeksimaan ylös niityille. Kerrotaan, että hän olisi löytänyt sieltä nymfin, ja että hän olisi juossut tämän väsyksiin sekä vanginnut syleilyynsä. Kevään ensimmäinen merkki oli oikeastaan nymfin ja pojan tapaamispaikka, se oli auringossa lämmenneen kivenjärkäleen suojassa.

Aluksi Smilex-niminen nymfi oli pitänyt tapaamisia vain leikkinä. Kuin perhonen hän liikuskeli vuoriniityn lämpimissä ilmavirroissa. Pojan ilmestyessä niitylle nymfi kierteli pensaiden ympäri, kunnes poika juoksi hänen perässään. Nymfi valitsi tuulensuojaisen, lämpimän kiven, jolle asettui. Kun poika heittäytyi viereen nurmelle, hän pyrähti tämän luo.

Nymfi oli hauras, ja poika oli varovainen ja hellä heidän maatessaan auringon lämmössä. Nymfi rakasti kevyttä: leikkejä, kujeiluja, suukotteluja, hullutteluja. Hän halusi pitkiä lepertelyjä, hyväilyjä, jotka saivat ihon värisemään.

Nymfi oli useinkin pitänyt pojan elintä käsissään ja leikkinyt sillä. Tällä on merkitystä tarinan kannalta, koska nuorukaisen nimi oli Krookus. Hän oli pakahtumaisillaan, niinpä hän esitti kosintansa joka kerta kun he tapasivat.  Hän oli polvillaan maassa, kiihottuneena hän tarttui nymfin molempiin käsiin ja veti tätä puoleensa.

Nymfi ei suostunut, koska se olisi merkinnyt alas kylään muuttamista. Miksei nuorukainen voisi ryhtyä paimeneksi. Hehän ovat onnellisia täällä, hehän saisivat elää vuoriniityllä. Tämän poika kertoi vanhemmilleen jotka tyrmäsivät ajatuksen välittömästi.

Kevään lumous oli pian ohi. Narsissien roiskeet olivat tulleet ja menneet. Päivät kuumenivat ja vihreä syveni, hiki valui pojan kasvoilla kun hän kisaili nymfin kanssa. Kun nuorukainen vielä viimeisen kerran esitti kosintansa – vetäen nymfiä molemmista käsistä puoleensa, kysyen tulisitko sinä Smilex vaimokseni – nymfi ei vastannut mitään, vaan pyysi jumalatar Floran paikalle.

Flora laskeutui kedolle, asettuen täyteen kukkaloistoonsa. Narsissit balleriinamekoissaan, ja kovapintaiset tulppaanit tulivat nymfin ja nuorukaisen eteen – ja Flora otti heiltä halun pois. Flora sekoitti heidän tunteensa, muotoili siitä kukan mukuloineen ja istutti sen maahan: se oli sinivioletti krookus, sen terälehtien keskellä hehkuvat tuliset heteet olivat sahramia.

Yhä nykyään, vuoriniityillä kulkijat voivat ihailla krookuksen terälehtiä kerätessään luonnonvaraista sahramia mausteeksi.