Kölnin hierarkinen karnevaali

Karnevaalissa heitetään tittelit pois, ja kaikki on hauskasti mullin mallin, paitsi Kölnissä.

Kölnin karnevaalissa  herrasmiehet soitimella luovat karnevaaliin horjumattoman eliitin, vuodesta toiseen. Vuonna 2016 Kölnissä uudenvuodenyön juhlien katastrofissa siirtolaismiehet kokoontuivat samanlaisiin miesryhmiin ja ahdistelivat juhlivia naisia. Tämän seurauksena karnevaali-etiketti tuntuu muuttuneen siten, että naisten fiiliksiä ja juhlimistapaa kuunnellaan enemmän. Flirtti on sallittua, suudelmia suositaan, eikä toksia kosketella ilman suostumusta. Tämän lisäksi muistutetaan pettämisen vaaroista.

Niin, naiset ovat saaneet osallistua Kölnin karnevaaliin vasta 1973 vuoden jälkeen. Tosin jo silloin, kun Punaiset ja Siniset Funke Jackit etenevät loistavana osastonaan kulkueessa, ja heittelevät ilmaan siroa miestä naiseksi pukeutuneena, niin naisyhdistykset jakoivat ilmaiseksi kansalle leivoksia ja snapseja.

Kölnin karnevaalin tiukka hierarkia on miesten keskeinen: korkeimpana on Frakkiin oikeutettu festivaalikomitea, ja sen prinssi. Sitten tulevat Uniformut – eli punaiset ja siniset sotilasasut, jotka polustivat Kölniä 1790 -luvulla.  Porvariston ansioitumisen mukaiset miesten hierarkiat seuraavat sitten.

Ruusumaanantain kulkue on aina ollut konservatiivinen, ja aivan kuin se olisi aina oirehtinut, sekä esittänyt huomaamattaan hyvin jyrkkää eroa kulkueeseen kuuluvien instituutioitten ja yhdistysten, sekä järjestäytymättömänä vellovan kansalaistason välillä. Silti kulkueeseen kuuluu poliittisesti varsin hillitön satiiri, tosin kun sitä seuraa pitempään, niin voi aavistaa kuinka niissä vallitsee täsmälleen sama säännöstö kuin massamedian pilakuvissa – Ralf Königin pilailujen henkeä ei sallita. Ruusumaanantain 2018 pilakuvapatsaat kertovat omaa kieltään.

Kölnin karnevaalin virallinen pääjuhla on Ruusumaanantain (Rosenmontag) kulkue, muutaman päivän jälkeen onkin sitten vaihtoehtoväen Haamukulkue, jossa ei Funke Jackeja näy. Se on monikulttuurinen ja kirjava, tosin sateenkaarikuplan alla.

Dystopia: karnevaali onkin voitonparaati

”Olemme jälleen Kölnissä, jossa kauan kaivattu karnevaali saa jatkua. Me kaikki olemme odottaneet tätä ruusumaanantaita jo kolme vuotta päästäksemme rakkaan kaupunkimme kaduille”,  selostaa TV-toimittaja Richard. Kölnin aluetta terrorisoinut Taleban-diktatuuri on kukistettu, silti jotain on pielessä.

Telluria, Vladimir Sorokinin groteskin dystopian luku 5 kertoo Saksan tilanteen vuonna 2080. Talebanit olivat ensi töikseen kieltäneet karnevaalit – pitäen niitä Saitanin henkäyksinä.  Aivan toisenlaisia henkäyksiä levitettiin 1949, sodan jälkeen, kun venäläisten ja amerikkalaisten miehittäien ylle Kölnissä heiteltiin Eau de Colognea.  Nyt kolme vuotta kestänyt terrori on ohi, ja kansa juhlii kaduilla.

Toimittaja selostaa:
”Kolme vuotta teloituksia, kidutuksia, alkoholin, teatterin ja elokuvan kieltämistä, naisten alistamista, masennusta, painostava ilmapiiri…”

Toimittaja Richard itse tarvitsee rahaa huumeisiinsa ja  kipeästi työpaikan valtion tukemassa mediassa: siksi hän ylistää tätä valtion järjestämää karnevaalia. Kilpailu työpaikoista on kovaa, hän tekee kaikkensa ylistääkseen varsin patrioottiseksi paljastuvaa karnevaalikulkuetta. Sen huipentumana esiin tulee valtionjohto hevosilla ratsastaen:

”Presidentillä on valkoinen hevonen, jonka valkoisessa loimessa on ristejä, kanslerilla on korpinmusta, jonka viherässä loimessa on puolikuu. Se on symbolista, ystävät hyvät” toimittaja kuvailee uuden hallinnon näkymiä ”se ei symboloi vain valtiomme politiikkaa, vaan myös kahden kulttuurin, kahden sivilisaation, katolisen ja islaminuskon, yhdistymistä.”

”Presidentti ja kansleri näyttävät virkeiltä, iloisilta, voimaa uhkuvilta, he jakelevat ihmisille makeisia valtavasta, kullanhohtoisesta runsaudensarvesta” selostaa toimittaja, ”Katsokaa kuinka paljon vaaleanpunaisen eri sävyjä karnevaalijoukossa näkyy, ja kuinka paljon kukiksi puettuja lapsia, joiden pää on kuin ruusunnuppu! He ovat tulevaisuuden lapsia, lapsia jotka kasvavat nuoren valtiomme kansalaisiksi ja tulevat ylläpitämään rauhaa jonka heidän isänsä ovat taistellen saavuttaneet.”

Totuus tulee ilmi juhlivan kansan suusta, toimittaja haastattelee satunnaista narripariskuntaa, he ovat tulleet juhlimaan uutta valtakuntaa, narrinasuissaan he kertovat kuinka ylpeitä ovat pojastaan joka on sotasankari. Jostain syystä nuori mies on lähtenyt maasta, hän lähettää älyrin kautta mielistelevät terveiset uudelle valtiolle, ja kaikki näyttää olevan hyvin.

”Menemme seuraavaksi tapaamaan peikkoja”, sanoo toimittaja, kolme suurta peikoksi pukeutta hahmoa lähestyy kantaen harteillaan tonttuja. Mutta toimittaja keskeytetään ja ohjataan haastattelemaan naissoturi Sabinaa.

Sorokinin dystopian kuvaus toimii vaikenemalla: tiedämme, että katolis-musimis valtaklikissä ei ole kyse monikulttuurisuudesta, vaan sotilaiden sopimuksesta. Huomaamme, että karnevaali onkin sotilaitten voitonparaati.

Monikulttuurisuus on Sorokinin dystopiassa ainoa asia, mikä on elävää – ja seksi todistaa tämän.  Toimittaja Richard palatessaan karnevaalikeikalta kotiinsa saa tervehdyksen vaimoltaan, joka on tuskin olutpullon kokoinen. Noin 30 senttiä pitkä nainen jumppaa sinisissä verkkareissaan, ja Richard lupaa hänelle jotain mukavaa illaksi. Kokoero näyttäisi tekevän seksin mahdottomaksi, muttei se tee.