Kun Axel Munthe – eurooppalainen sielu, ruotsalaissyntyinen lääkäri-kirjailija – kuuli epidemian puhjenneen Napolissa 1883 hän keskeytti Lapin lomansa.
Tilanne oli Napolissa niin hirvittävä, että ensin hän yritti paeta. Sinä päivänä ei enää mennyt junaa Roomaan, niinpä hän päätti olla rohkea. Toki peloissaan, mutta uutterasti Munthe työskenteli slummeissa, minne ei monikaan lääräri suostunut. Kuolevien, sairaiden, jo kuolleiden sekä syövien rottien loukkoja Munthe kuvaa lausein, jotka ovat klassisesti muotoiltuja.
”Mitä auttoi pestä itseänsä likaisessa vedessä, mitä auttoi desinfioida itseänsä, kun kaikki ympärillä oli ruton saastuttamaa, ruoka, jota söin, vesi, jota join, sänky, jossa nukuin, itse ilmakin, jota hengitin ? Usein pelkäsin niin, etten voinut edes mennä makuulle, pelkäsin niin etten voinut olla yksin. Minun täytyi syöksyä takaisn kadulle ja istua loppuyö jossain kirkossa.” (Munthe, Huvila meren rannalla, suom J.Hollo, 1949, s.139.)
Ensimmäinen lause alkaa lohduttomin ”mitä auttoi” huudahduksin, kääntyen sitten ahdistuneeseen litaniaan: ”jota söin…jota join… jossa nukuin”. Tämä sidesanojen runsaus, polysyndeton muistaakseni, korostaa sitä, miten tauti oli kaikkialla. Lauseen tiheä rytmi rauhoittuu, vasta kun Axel pakenee ulos kadulle.
Näin myöhemmin, lukija voi tuntea kuinka etäällä tuo klassisen vanhahtava lause pysyttelee tuosta tautipesäkkeenstä. Nyttemmin kamerat dokumentoivat tuskan helposti koettavassa muodossaan, aivan kuin kuvaajat eivät olisi samalla turvassa kameransa takana.
Napolin kolerasta kertoessaan Axel Munhe pitää yllä hyvin muotoiltua lausettaan, Huvila meren rannalla -teoksen vanhaa, hienoa laatutavaraa. Se ei varmaankaan suojannut häntä tartunnalta. Hän ei itsekään tiedä, miksi ei sairastunut samalla kun ihmiset ympäriltä menehtyivät.