Sieniadventti, siitake, yksi

Jos sieni on numero yksi, niin siitake on jotain ensimmäisen adventtikynttilän kaltaista. Tuo yksilösieni aloittaa nyt sieniadventin. Tosin valkoisena pompannappina tunnettu, ja valtavan yleinen herkkusieni, olisi toinen ehdokas adventin puheenaiheeksi. Joulumarkkinoiden massaherkku. Paitsi, että minä en ole kasvattanut herkkusieniä, enkä kasvata, koska paremman makuisia löytyy luonnosta.

Siitake tulee ensimmäisenä mieleen. Muistan, kuinka porasimme koivupölleihin reikiä, joihin tungimme siitakepitoista sahajauhoa. Siitä on yli viisi vuotta, olimme saaneet säkillisen sahajauhoa johon siitake oli levinnyt. Pöllit unohdettiin kuusen varjoon kolmeksi vuodeksi, vasta sitten ensimmäiset yksilöt putkahtivat rungoista.

Näin siitake on numero yksi, ja niistä jokainen on yksilö. Kukin näyttää työntyvän puun kuoren alta yksin ja muista tietämättä. Tosiasiassa kyse on rihmastosta, yhdestä pöllin kokoisesta oliosta. Se puolestaan syntyi puun sisälle lukuisista ymppäyksistä, joita olimme tehneet.

Emme tienneet, että siellä levisi ilosanoma.

Sitä, kun rihmasto löytää toisen ja liittyy kolmanteen, on kuvattu yhdyntänä, siitakkeen erittäminä feromoneina, ilon hetkinä, jotka meidän tietämättämme täyttävät pöllin.

Sen sijaan, että rajautuisin kristilliseen adventtiin, aavistelen suurempa saapumisen ja leviämisen tapahtumaa. Luin sienirihmastojen feromoneista Merlin Sheldraken tutkimuspohjaisesta teoksesta Entangled Life, how fungi make our Worlds, change our minds& shape our Cultures.

Hän ei puhu avaruudesta tulleesta sienestä, joka tartutettiin ristinpuuhun, ja inkuloitiin niin julmasti verellä? Jesu sieni. Kyseessä oli vain tarina, jossa sanottiin, että ainoa täysin puhdas materiaali ympättäväksi – eli neitseellinen syntymä – on totta, vaikka yleisempää kuin luultiin.

Minua kiinnostaa tavallinen siitake, joka levisi täysin toisessa kulttuurissa, ja vailla metafysiikkaa, ihan vaan ruokasienenä.

Jouluisia kuvia herättämään kiinnostustanne. Sieniä olisi myytävänä! Tosin ei nyt, vaan muutaman vuoden päästä. Koska rihmasto on hukassa – tosiaan olen kadottanut siitakerihmastoni.

Näinä päivinä oli käynyt niin kuin varoitettiin: materiaaleihini levisi epäpuhtaus. Epäilen omaa kättäni, ja siinä oikean käden keskisormi on numero yksi, ja epäilytävältä näyttää kynnenalus, josta epäpuhtaus helposti lähtee. Ja rihmastot hävisivät.

Mutta kunhan löydän yhdenkin rihmaston pätkän, ryhdyn töihin. Alan valmistella siitakkeen tulemista, tulen laajentamaan sitä voimaperäisesti. Ja kun kevät koittaa, käsillä on oleva runsaat aineistot ympättävänä varsin suureen määrään koivunpöllejä, Haarajärven maille unohdettavaksi.

Tulet palavat vainajille

Joskus maailman ainoa öinen valo oli palavat tulet. Ja siellä missä vainajat odottavat, ei ole sähköä. ja ainoa valo on palavaa ainetta. Silloin he hakeutuvat hetkeksi tulien lähettyville, mutta pysyttelevät pimeässä, mutta ihmiskasvot näyttävät pääkalloilta nuotion loimussa. Ne valmistavat eläviä kasvoja kohtaamaan ne kasvot, jotka ovat poissa. Näistä kokkotulista kirjoitti Thomas Hardy 1870-luvulla.

Pyhäinpäivä, vainajien päivän kynttilämeret muistuttavat ajasta ennen sähkövaloa, silloin kuolemanpimeä oli vahva ja voimissaan.

Öisiltä nummilta, kuvattuna englantilaisissa 1800-luvun romaaneissa, voi löytää Emily Bronten Humisevasta harjusta tuttua tulenkajoa ja pimeää. Thomas Hardyn Paluu nummelle -romaanissa on klassiseksi tullut 1870-luvulle sijoittuva ympäristökuvaus luonnontilaisista nummista villiponeineen.

Romaanin alussa on marraskuun viidenteen päivään sijoittuva kuvaus öisistä kokkotulista nummilla. Gay Fawkes Night, nykyään ilotulitteiden mutta aiemmin kokkotulien yö, jossa juhlitaan 5. marraskuuta 1605 torjuttua vallankaappausta. Hardyn romaanin 5 luku ”Maan tapa” sijoittuu tähän rituaaliin, koska silloin nummialue on kuin sykkivä tähtitaivas merkkitulineen – huimasti laajempi kuin nykyiset pyhäinpäivän kynttilämeret. Ja, kuten Hardyn kuvauksesta voi aavistaa: ei se tuli, vaan sitäkin huimempi pimeys.

1870-luvun marraskuinen pimeys, sen laajuus ja pelottavuus on jotain nyt kadonnutta, johon Hardy johdattaa lukijan. Hän muistuttaa, että marraskuiset kokkotulet ovat vanhempaa perua kuin kuningaskunta, kokkoja on poltettu samoilla paikoilla jo druidien aikaan.

Kuvaus alkaa hämärän laskeutuessa nummille, näyttää kuin mustat ja korkeat pensaat liikahtelisivat. Elokuvamaisessa kohtauksessa ne näyttävät liikkuvilta heinäseipäiltä, jotka keikautetaan kevyesti maahan; ihmishahmot keräävät ne kokoksi; tulenlieskat välähtävät, ja kuiva risukokko sähähtää palamaan.

”Tulen sytyttäminen on ihmisen vaistomainen, vastustava ele silloin, kun talven tulo kumisee kautta koko luonnon. Se kertoo prometheolaisesta kapinasta sitä väistämätöntä tosiasiaa vastaan, että tulossa oleva talvi lupaa pahoja aikoja, kylmyyttä ja pimeyttä, kurjuutta ja kuolemaa. Musta kaaos saapuu…”

Tulen liekit ja varjojen kuvioinnit ihmisten kasvoilla muuttaa heidät joksikin toisiksi, samalla sekä dramaattisiksi ilmehtijöiksi ja olennoiksi vailla persoonaa:

”Varjoisat silmäkuopat, jotka olivat syvät kuin pääkallossa, muuttuivat äkkiä onteloiksi; kuopallaan olevat posket näyttivät luolan seiniltä jotka kiilsivät, rypyt korostuivat rotkoiksi ja sitten valonleimahdus hävitti ne kokonaan… silmämunat hohtivat kuin pienet lyhdyt.”

Sitten kuvaus siirtyy vanhaan ukkoon, joka aluksi oli pelkkää nenää ja leukaa, sitten tulenkajo näytti nuorentavan häntä. Ukon olemukseen valui tyytyväisyyttä, hän nousi ja alkoi tanssia eloisasti tulen ympärillä.

”Hän alkoi myös laulaa, mutta ääni oli hyvin vanha, kuin savutornissa pörräävän kimalaisen ääni.”

Sitten muutkin tulilla olijat juorusivat ja laulelivat aikansa, ja kun tulet hiipuivat, oli aika lähteä ja vaeltaa pilkkopimeässä kohti laaksoa ja koteja. Pimeässä vaeltamisen lyhyt luonnehdinta – kokemus joka on kadonnut, koska pimeässä ei liikuta – että pimeässä käveltäessä ei liike tunnu:


”Alas, alaspäin he kulkivat, ja vieläkin alemmas – tuntui siltä, kuin jokainen askel, minkä he laskeutuivat, olisi tehnyt tyhjäksi heidän etenemisensä.”

Kuvaus murheen laaksoon laskeutumisesta saa tästä yksityiskohdasta – pimeässä kävelemiseen liittyvästä tuntemuksesta – viittauksen turhaan ponnistelun.

Nämä nummella kulkijat ovat kuitenkin jaloistaan erittäin tottuneita, he osaavat liikkua pimeässä. Heidän jalkansa tunnistavat sieltä pienetkin kinttupolut, sellaisetkin joita tottumaton ei tunnistaisi edes päivällä. Tuskin ne olivat edes polkuja, koska ulkopuoliset eivät tunnistaisi niitä.

”Nummen vakituisten asukkaiden ei ollut vaikea löytää niitä yölläkään. Näiden reittien seuraaminen pimeässä – jolloin ei ollut valoa edes tien havaitsemiseen – perustui siihen, että jalat olivat oppineet aistimaan ne. Se johtui vuosikausien kokemuksesta, öisestä kulkemisesta nummimaastossa. Sellainen kulkija pystyi havaitsemaan eron koskemattoman heinikon ja hiemankin tallatun reitin välillä.”

Hardyn romaanissa marraskuinen kokkotulien yö huipentuu romanttiseen hahmoon, joka tulee kokon hiillokselle vasta muiden poistuttua.

”Nainen kiipesi kummun huipulle, missä riutuvan nuotion punaiset hiilet tervehtivät häntä kuin elävät silmät manalle menneen päivän ruumiissa.”

Tällainen vertauskuvasto voisi toki olla pelkkää kuvitusta, mutta elävien ja kuolleiden kohtaamisen kannalta se voi kertoa jostain muusta, mikä alkaa sitten kun tulet ovat hiipuneet, väki poistunut – ja paikalle tulee vielä yksi elollinen, jolla ei pitäisi olla mitään asiaa näille hiilloksille.

Thomas Hardy: The Return to the Native (1878), suom Paluu nummelle (Harry Forsblom, 1968), kirjoittajan mukailema suomennos.

Kultainen keltainen porkkana Uzbekistanissa

Porkkana on niin tavallinen, liian tuttu ja niin itsestään selvä. Siksi katselen maalaisdokumentteja Uzbekistanista, maailman vanhimman porkkanakulttuurin viljelysmailta. Etsin sieltä jotain, mikä horjuttaisi tätä porkkanan arkisuutta.

Ihmellistä on jo se, että porkkanalla on Uzbekistanissa neljä satokautta vuodessa. Odotan löytäväni dokumenttifilmeistä oikean aropellon porkkanan, joka polveutuu suoraan alkuporkkanasta.

Katselen You Tube -dokkareista Uzbekkeja nostamassa porkkanan myöhäissatoa entisillä kolhooseilla. Talkoot vaikuttavat olevan siellä yhä voimissaan. Säätila näyttää tutun syksyiseltä. Kuluneissa, mutta lämpimissä takeissaan ja päähineissään he puurtavat, kylän vanhemmat naiset sekä nuorukaiset. Porkkanat naatteineen ovat rivissä, maata myllätään, kuvasta välittyy jopa happamanmakea syksyn tuoksu.

Uzbekistanissa porkkanoita käytetään enemmän kuin Euroopassa. Keltaiset porkkanat ovat olennainen osa Uzbekistanin kuuluisinta ruokaa, plovia. Keltainen porkkalajike on erityisen makea, se antaa ploville ominaisen maun.

Porkkana on Uzbekkien jokapäiväistä ruokaa. Sikäläisiä elinkustannuksia laskettaessa porkkanan hinta kertoo paljon. Ns. plov -indeksi mittaa kansalaisten ruokakuluja.

Aiemmin niin turvallinen porkkana ja sen vakaa hinta merkitsi kohtuullisia aikoja. Nyt on toisin: sotiva ja uhitteleva Venäjä on nostanut hintoja ja horjuttanut turvallisuutta: jokainen Uzbekistanin asukas kärsii arviolta 1000 dollaria vuodessa Venäjän takia.

Uzbekistanin valtavalle maataloudelle elintärkeä vesi tulee Kirgisiassa ja Tadžikistanissa virtaavista joista. Aiemmin nuo joet ovat tarjonneet vettä luotettavasti ja tasaisesti, nyttemmin tulvimisen ja kuivumisen vaihtelut tuovat ongelmia.

Muutosta on myös säätiloissa. Ne ovat olleet hyvin epävakaisia: yllättävät hallat ja raemyrskyt keväällä 2021 toivat katovuoden. Porkkanan hinta loikkasi jopa 25% kalliimmaksi. Tuon vuoden kesä oli poikkeuksellisen kuuma: pienikokoinen porkkana selvisi stressistä paremmin kuin isoksi ehtinyt – suurten porkkanoiden kerrotaan paikoin paistuneen kuumassa maassa niin, että lopulta ne pehmenivät kypsiksi.

Tashkentin seudulla olevaa maatilaa pitävä Mukhtor Gazatov kertoo AFPn haastattelussa porkkanan viljelystä. Hän viljelee kultaista keltaista, ja sillä olisi hyvä menekki Tashkentin torilla. Vuoden 2021 heikon sadon takia hänen tulonsa ovat pienentyneet. Toisaalta hinta on noussut huimasti, ja ostajat valittavat .

Kesäkuun 2021 hellekautena lämpötila nousi jopa + 40 asteeseen, ja se tuhosi porkkanaa:

– Kun sää on näin kuumaa, osa porkkanoista paistuu maassa.

Viljelijä Kazatov kertoo, että kevään jyrkät säänvaihtelut ja hallat viivästyttivät porkkanan kasvua ja aiheuttivat halkeamia juuriin. Hän pelkää, että säätilojen heilahtelu tulee olemaan suurin ongelma myös tulevaisuudessa,

Edellisvuoden sato jäi huonoksi, kun taas vuoden 2022 poikkeuksellisen hyvän kevään myötä puolestaan varhaisporkkana oli hyvälaatuista ja edullista. Kuluvana vuonna porkkanasadosta uskotaan tulevan mainio.

Uzbekkien maalaiselämää kuvaavassa dokumentissa aiheena ovat talkoot porkkanapellolla. Ehkä hehtaarin kokoinen pelto on tasaisella arolla, siitä kootaan juurekset kyläläisille sekä karjalle. Työhön osallistuvat etupäässä naiset sekä pojat, yhden vanhemman miehen huomaan ajavan kuorma-autoa, ja hakevan porkkanat.

Yleensä pojat auttavat mummoja. Nuorukainen käyttää lapiota, irrottaa porkkanoita, niin että mummo voi naateista vetäen koota niput, ja laittaa ne riviin. Samanlaisia työpareja näyttää ahertavat eri puolilla porkkanapeltoa: poikia ja mummoja.

Kun kuormuri peruuttaa peltoa pitkin paikalle, pojat ryntäävät keräämään porkkanat riveistä. Siinä näytetään voimaa ja nopeutta, pojat vilkuilevat kameraan, kokoavat niin suuria sylyksiä kuin jaksavat, ryntäävät kuormurin luo ja reuhtovat porkkanat lavalle.

Porkkaoiden laatu näyttää vaihtelevan, ne eivät ole tasamittaisia kuten meidän markettiporkkanamme. Niissä näkyy myös haaroja ja sivujuuria. Pienet ja huonot lajitellaan näemmä eläimille.

Uzbekistan on tunnettu kultaisesta porkkanastaan, sitä sanotaan maailman parhaaksi. Puolet kyläläisten porkkanapellosta on keltaista laatua, puolet oranssia. Kultainen porkkana näyttää olevan lujemmin maassa kiinni kuin kartiomainen oranssi. Kultainen ei suippene, vaan asettuu maahan kuin paalu. Katselen tarkasti. Tuoko on sitä porkkanaa, mistä puhutaan ikivanhan geeniperimän huipentumana. Se on täysin eri kuin Euroopasta maailmalle levinneen oranssin porkkanan perimä.

Nyttemmin Uzbekistanin kultainen on todettu erittäin kestäväksi lajiksi. Se on porkkana, joka sietää muuttuvia sääoloja. Sen sanotaan olevan sitkeä sekä helteillä, että kolealla säällä. Se kestää tauteja. Tämän lisäksi kultaista keltaista pidetään erityisen terveellisenä, lähes yhtä hyvänä kuin villiporkkanana, mutta parempana maultaan.

Yritin tilata Uzbekistanin kultaista harvinaisten siementen kaupasta Saksasta, mutta ne ovat loppuneet. Olen huomannut, että nyt kun moniväristä sateenkaarikirjon porkkanapusseja myydään kotipuutarhureille, niin kyseessä on usein hybridit. Tutun, makean ja rapean oranssin ominaisuuksiin täydennetään muita värejä. Näin on myös tehty monissa vokkivihannespusseissa: ne ovat värikkäitä, mutta suurimmalta osaltaan eriväristä porkkanaa.

Toisaalta olen hämmentynyt, myös siitä, että Virosta löytämääni uzbekistanilaista keltaista ja pyöreäpäistä kutsuttiin rehuporkkanaksi. Sitä suositeltiin erityisesti kaneille.

Tämä ”kultaiseksi porkkanaksi” kutsuttu maatiaislajike on jalostunut viljelijän ja porkkanan yhteistyön myötä. Kylväjä on tehnyt ehdotuksensa, mitkä porkkanat pääsevät jatkoon ja siementämään uusia jälkeläisiä. Varsinainen kehitys on tapahtunut kuitenkin porkkanoissa, niiden kukkien pölyttyessä ja sekoittuessa toista perimää kantavien porkkanankukkien sekä joskus sekoittuen myös villiporkkanoiden siitepölyyn.

Juuri näin uzbekki -maatiaisiin on kertynyt monipuolisuutta verrattuna laboratorioissa jalostettuihin hybrideihin. Miksi siis kylväisin enää nantesia, jos löydän jostain kulteista keltaista ?

Maaseutudokumentissa kylän mummo näyttää tekevän porkkanamehua talkoiden jälkeen. Hän raastaa keltaisia ja oransseja porkkanoita, sekoittaa raasteen, ja puristaa siitä porkkanamehun. En tiedä miksi, ehkä keltainen tuo lisää makeaa oranssiin.

Lähteet:
EastFruit -horticulture Uzbekistan 2021

Extreme wether costs – Muhktor Gazatov interview 2021

Kuvakaappaukset Farmers Collect Tonns of Carrot in Uzbekistan. Preparing for Winter.

Uzbek Golden Carrot: Sturdy Carrot of Central Asia

Porkkanan nosto – ja maahan palautus

Kokonainen porkkananippu maasta irrotettuna, välittömästi ylös taivaalle nostettuna – tämä ele on uskonnollinen. Valokuvan mies pitää juuri maasta nostettua nippua kaksin käsin ylhäällä kuin vastasyntynyttä. Lähikuvassa näkyvät multaiset ja karheat työmiehen kädet.

Kuvassa on ele ja kiitos, joka esitetään taivaalle, säälle, lämmölle ja sateelle. Mutta tämän kiitoksen voisi myös esittää suoraan maalle, silloin se olisi toisenlainen.

Taivaalle annettu porkkana ei lisäänny, se on irrotettu maasta kesken kaiken, ennen kukkaa ja siementä. Jos edes yksi porkkana noista taivaalle kohotetuista työnnetään takaisin maahan, niin myöhemminkin saadaan porkkanoita. Viisas ei uhraa kaikkein parasta Jumalalleen, vaan maalle – jo geeniperimänkin vuoksi.

Katsoin videota porkkanannostosta Afganistanissa, ja jossain sielläpäin porkkanan sanotaan eriytyneen villijuureksesta. Katsoin kuinka naiset kantoivat kasasta porkkanoita pestäväksi, sitten huomasin että joukosta oli laitettu muutamia porkkanoita sivuun ja tuonnetty multakasan laelle. Ymmärsin, että siinä ovat uudelleen istutettavat, siemenporkkanat.

Onko se porkkanan jalostusta, kuin maukkaimmat, suurimmat juuret valikoutuivat edelleen viljeltäväksi? Osittain kyllä. Juuri noilla Afganistanin seuduilla olevat porkkanalajit tiedetään geeniperimältään runsaimpana. Juuri tällaisen siemanporkkanan sivuun laittamisen ansiosta, tällaisen hitaan jalostuksen myötä porkkanan perimä on moniouolistunut.

Toisaalta, ”siemenporkkana” ei ole ihmisen tekemä, vaan valitsema. Vuorovaikutus ihmsen ja porkkanan välillä, jossa porkkanan tarjoamista juurista ihminen tekee valintansa. Mutta koska prosessit ovat hitaita, voisi kuvitella että samalla porkkana on itsepintaisesti parin tuhannen vuoden aikana kehittänyt ihmisen makua.

Tosin yksipuolisen jalostuksen ja monokulttuurin vuoksi vallalla on makea,oranssi perimältään köyhtynyt porkkanalajisto. Se miten porkkana olikaan opettanut ihmisille hieman kitkerämpiä, karotiinisempia ja luteiinisempia makuja, se on pyyhkäsity sivuun lyhyessä ajassa.

Porkkanaa nostaessani ajattelen mielelläni, että nämä liikkeet ja käden tuntuma vetäessä, heiluttaessa, kuin hammasta irrottaessa on jotain porkkanan meille opettamaa. Tosin samalla porkkana on suostunut muovautumaan yhdeksi kartiomaisekasi juureksi. Hajajuurinen, raivokkaasti maasta kiinni pitävä juuripehko on muuttunut esiin kaivettavasta maasta vedettäväsi.

Vaikka itse nostankin porkkanat maasta talikolla, olen huomannut, että hiekkaisissa ja multaisissa kohdissa nostan niitä käsin. Ehkä tuossa eleessä on jotain universaalia, tietysti kulttuurin ja maaperän erot näkyvät myös tavassa kuinka juures vederään maasta. On erilaista irrottaa porkkanaa hiekkaisen maan Keski-Aasiassa kuin märän mullan Euroopassa, ja sitten tämä meikäläinen, varovainen irrotus raskaasta moreenimaisesta maasta.

Luonnon kopiokoneet

Syksy, runsauden sarvi tuuttaa satoa. Jumalatar Cornucopia on taas tehnyt ihmetekonsa: murtanut pässin sarven ja katso, sarvesta tulee loppumaton virta vihannesta, hedelmää, sientä, papua, marjaa ja pähkinää.

Aivan kuin kasvimaa olisi kopiokone: kylvän papuja ja syksyllä huomaan jokaisen pavun monistuneen viisikymmenkertaiseksi. Mutta cornucopia ei ole kopiokone, jossa syötetään originaali laitteeseen ja maksetaan monistettavan lukumäärän mukaan. Luonto ei rahasta, se jakaa runsaudestaan: jokainen siemen on kopiokone, originaali ja jäljennös samassa.

Tosin agribisnes on vauhdilla menossa siihen suuntaan, jossa suurfirmoilla on hallussaan omat originaaliporkkanansa, omat kurkkunsa ja tomaattinsa. Niistä kylväjä saa vain kerran käytettäviä kopioita.

Kasvimaiden kylväjät tietävät, että siemenpusseissa yleistynyt merkintä F1 tarkoittaa sitä, että siemen on hybridi, jonka ominaisuudet eivät periydy. Tällaisesta tomaatista otettu siemen ei ole sama kuin emokasvissaan, vaan sen heikkoa sekundaa.

Toistaiseksi kyse on vain pelloista ja kasvimaista, mutta metsänjalostus etenee kammottavin harppauksin. Metsäplantaaseilla nousee jo hämmästyttävän nopeakasvuista kuusta. Ovatkohan niistä levinneet siemenet yhtä tehokkaita ?

Vallitsevana periaatteena ei saa olla se, että siemenet on ostettava aina uudestaan firmalta. Tosin se ei harrastelijaa haittaa, koska keväisestä siemenpussien ostamisesta on tehty elämys. Viljelijöillä on vaikeampaa, he voivat syyllistyä piratismiin, jos käyttävät siemenenä edellisen syksyn perunoita.

Kerrotaan, että joissain perunoissa on jo copyright merkintä. Ainakin maailmanjätti Monsanton geeninikkarit ovat kirjoneet sellaisen perunalajikkeeseensa. Perunapiraatit saavat sakkoja, jos muulta kuin sopimusviljelijältä löytyy perunan geeneistä Monsanton tunniste

Yltäkylläisyys kuuluu kaikille, siksi Cornucopia -jumalatar suosii piratismia ja monistamisen vapautta. Metsän puilla on copyright siemeniinsä, ja merten kaloilla kutuunsa.

Tappavien helteiden sininen vastakuva

Maalauksessa on väkeä uima-altaalla: naisia ja lapsia aivan ruuhkaksi asti, mutta ahtaudesta huolimatta tunnelma on kesäisen miellyttävä. Linkin takana on kokonaisena tämä amerikkalaisen Zooey Frankin Pool Party (2021) maalaus. Minulle se tuo mieleen sen, mitä puuttuu hirvittävien helteiden aikana.

Nyt elokuussa, kun Eurooppa kärsii kuumuudesta, kuivuudesta ja metsäpaloista tämä maalaus voi tuntua loukkaukselta tosiasioita vastaan. Aivan kuin maalauksen säätila olisi noin 28 astetta, vaikka tosiasiat ovat 40 astetta. Mitä tapahtuu, kun lämpö nousee: hiki ja lasten ärtyisyys, toisista tulee sietämättömiä.

Suuri osa eurooppalaisista hikoilee nyt pätseissään, eikä ole kauaakaan kun korona eristi ihmiset. Pool Partyn leppoisa tiiviys tuntuu aivan utopialta tämän ajan oireisiin verrattuna – utopialta, jossa ihmiset viihtyvät lähellä toisiaan ja siten, että toinen ei rajoita eikä vie tilaa toiselta.

Maalauksessa ahtaus jää vain alkuvaikutelmaksi – sommitelma on tiheä, se kertoo ihmisistä asennoin – ja vaikka vettä näkyy vain vilahdus kuvan alareunassa, sen läsnäolo tuntuu virkistävän kaikkia.

Ihmisten jaettu keskinäisyys on heidän asennoissaan. Hannah Arendt kutsui näin saatua ja annettua tilaa maailmaksi. Meidän tulee mahtua samaan maailmaan, hän sanoi, sen sijaan että viemme tilan toisiltamme.

Pool Party maalaus tuntuu utopialta: vaikka se ei julista että ei koskaan enää tappavia helteitä, elollisten olentojen sietokykyä ei saa uhata – toisaalta ei koskaan enää kahden vuoden eritysaikaa.

Tässä eurooppalaisessa utopiassani välimerellinen seurallisuus yhdistyy pohjoiseen kesävaloon. Vaikka Pool Partyn säätila vaikuttaa helteiseltä, sen valo ei ole kuumaa vaan sinisävyistä.

Tänään olin metsässä, mustikoita poimimassa eräällä mäellä, oli helteinen 28 astetta, metsän reunasta avautui näkymä etäisyyksiin – huomasin, että se oli samaa sinerrystä, mikä tässä maalauksessa nousee vedestä.

Ehkä veden valo on maalauksen juju: sinisen ujuttaminen helteeseen. Tosin kuvan oikeassa laidassa näkyy siniset suonikohjut naisen reisissä, ikään kuin muistuttaen sinisen vaaroista. Kylmähkö valo paljastaa etualalla keskustelevien naisten ihon kalpeuden.

Myös klassiset utopiat maalattiin sinisellä: ilmaan siveltiin etäisyys, horisontissa siinsi sininen pikkukylä, ja sen siniset ihmiset. Siitä katsoja tunnisti utopian. Nyt utopia on varpaiden uittaminen viileässä vedessä, siitä nousee sininen valo ja uudet tuulet.

Lakat ja hirvipolku suolla

Mistähän johtuu, että taas parhaat lakat löytyivät hirvien suohon tallaaman kavio-uran viereltä ? Tuo hirvipolku on saanut lakkakasvustot aivan villiintymään. Edistääköhän tuo rahkasammalen tallominen kasvustoja. Entä marjominen? Miksi tuon uran varrella lakkoja oli myös enemmän kuin muualla, ja miksi ne ovat vielä niin isoja. Voi olla, että siitä olen löytänyt suurimmat ja kauneimmat lakkani, tosin se voi olla vain kuvitelmaa.

Mitä ovat ne hirvet, jotka ovat siitä kulkeneet ? Onko kyse siitä legendaarisesta Pegasoksen kavio-urasta, vaikkakin hirvien tallomasta, niistä kavioiden jäljistä, joista myyttiset sanankäyttäjät joivat, ammensivat inspiraatiota tuosta poljennosta?

Tuo on hirvien polku, joka kulkee kapean suon poikki ja hakeutuu mäntykankaalle. Olipa ilo löytää tuo kapea ura taas tänään, seurata sitä pienen matkaa, lähes ryömimällä ja kiitollisena, koska niin paljon ja niin isoja sieltä kertyi astiaani. Tuo kultaisten valokkien reunustama mutainen ja kapea ura. Kuin viiva, tai haava, tuo ihme ! Olin jo ryystämäisilläni suovettä ja loppusyksystä ehkä ryystänkin. Tässä vaiheessa riittää se, että kavio-ura löytyi taas. Näyttää myös siltä, että hirvet itsekin syövät lakkoja mielellään: tosin etäämpää, läheisillä lämpäreillä oli kavion jälkiä, eniten siellä missä oli lakkojakin.

Jonkin aikaa villikasvit päästävät ihmisen lähelleen

Monet villiyrteistä ovat parhaimmillaan vain lyhyen aikaa. Kuusenkerkkäviikko oli alkukesästä, juhannukseen mennessä tuoreet kasvustot ovat jo puutuneet. Villiyrtit opettavat oikea-aikaisuutta, ja juhannus on luonnonajan käännekohta. Aika huipentuu ja kesäkasvien luonne muuttuu.

Pelkkä koivun lehtikin on kylpenyt valossa ja syventää nyt vihreäänsä. Ollut auringossa minäkin, vain kasvoissa rusketusta, niskassa ja käsivarsissa. Ihmettelen koivuja, miten tasaisesti vihreä syvenee, se tapahtuu jokapuolelta yhtä paljon, kauttaaltaan.

Villiyrtit poistuvat, kuten Jeanne Simonsin kuvassa

Villiruokaa, kuten nokkosta ja vuohenjuuren lehteä kokkailen paljon näin alkukesästä. Keitän ja paistan, niin villi kitkeryys taittuu. Olennaista on kokemus luonnosta syötynä, ja on aika jolloin villiyrtit ovat sallivia maistajalle.

Villiyrteissä vitamiinien, antioksidanttien ja muiden kitkerien ainesten määrä on laimentamaton. Puutarhavihannekset ovat vetisiä ja makeahkoja niihin verrattuna, helpoksi syötäväksi jalostettuja. Me sileäihoiset ja laiskavatsaiset syömme laimeaa vihreää villieläimiin verrattuna. Niiden ruoka on villiä.

Onhan se alkuperäisin ja vanhin tapa kohdata kasvikunta, syödä suoraan luonnosta. Syömällä tulen luoksesi villi luonto, ohitan antroposeenin ja syömällä sinä, villi kasvi, tulet osaksi minua.

Mutta villikasvit täytyy kerätä ja syödä oikeaan aikaan: silloin kun ne päästävät lähelleen. Juhannuksen jälkeen ne voimistuvat, lähtevät syötävän piiristä. Ne lopettavat tämän otollisen jakson, jolloin ne olivat vielä suhteellisen helposti syötävää.

Toisin sanoen, tähän asti villikasvit ovat antautuneet syötäväksi. Tämän jälkeen niiden ne sitkistyvät, maku vahvenee, ja meidän mielenkiintomme vähenee. Samaan aikaan kasvimaalta alkaa irtoamaan vihreää salaattia, pinaattia ja punajuuren tai retiisin lehteä.

Juolaheinä, sitkeä tapaus

Se on juuri tuo juola juolavehnässä, tuo juuri etenee valkoisena juovana, se kulkee aivan maan pinnan alla. Nerokkaat kasvimyrkkyjen kehittelijät tarttuivat myös tähän juolaan. He kehittivät myrkyt sellaisiksi, että juuret itse saavat kuljettaa ne perille, jokaiseen kolkkaan asti.

Silloin, kun en ole virittynyt kasvitarhamielelle voin katsella juolavehnän juurten kiinnostavia solmukohtia. Ne ovat kuin asemia, joista juuri voi haarautua uuteen suuntaan tai nousta maanpintaan heinäksi. Silloinkaan en ole kiinnostunut muusta kuin juurista. Minulla ei ole käsitystä siitä, miksi tuo juuristo kuuluu juolavehnään. Juurten perusteella nimettynä se on juuriheinä, tai osuvin nimi olisi vanhan kansan käyttämä juola, pelkkä juuriston juola.

Juolaheinä, on maan alla kulkevan juuren tekemä juova, jopa niin että kun juuri kuolee, niin sen tekemä juova jää pilkkomaan ja murustamaan maata.

Kun olen kasvimaavireessä, en pidä siitä miten juolaheinä häiritsee taimia kaalimaalla.

Pöyhiessäni kaalimaata, tunnen juolaheinän vain vaaleana juurakkona, joka leviää ja tekee olot ahtaaksi muille juurille. Talikkotuntumalla voin sanoa, miten ne ovat vahvistuneet hurjasti tänä keväänä. Paljon on satanut jo kesäkuun alkuun mennessä, juuret ovat vahvistuneet ja levinneet alkukevääseen verrattuna.

Tunnen henkilökohtaisena ärsytyksenä sen, että kohta maassa ei ole tilaa kaalten juurille.

Tuntuu kuin minun jalkani peiton alla kohtaisivat sinne tunkevia toisia jalkoja, kylmiä varpaita. Tämä tuli mieleen, kun katsoin videolta, miten rönsyilevä juuri hivuttaa muita juuria ja valtaa itselleen tilaa. Juurten liikettä katsoessani koin sitä tunnetta, kun lämmin peitto liukuu pois jaloiltani. Tämä on niin kasvimaista: kun nukun, haluan että jaloilla on rauhallista tilaa peiton alla.

Myöhemmin samaa tunne palaa, kun huomaan pitkiä heiniä kiusaamassa kaatlen latvoja. Heinät ovat nousseet kaalintaimien ylle ja kaartuvat alas koskettelemaan taimien herkkiä latvoja. Kasvukärki on niin herkkä. Kun heinä heiluu tuulessa, huomaan miten ärsyttävästi se koskettelee kaalin latvaa. Aivan kuin joku kutittelisi heinällä nenääni, enkä voisi liikahtaakaan. Pelkään, että se jatkuu päivästä toiseen.

Joskus yöt mullan alla voivat olla hankalia, mutta onneksi on aamu. Ja aamun lehti. Olen huomannut, että juolaheinällä on vaikeuksia tunkea maalle levitetyn sanomalehtipinnan läpi. Kun juurten penkominen ja syrjään heittäminen on heikentänyt juolaheinän kasvuvoimaa, se ei näytä kasvavan lehden läpi. Kuiva sanomalehti oli kova vastus viime kesänä, kun oli kuivaa. Nyt on niin märäkää, että vettyneen lehden läpi voi helposti työntää sormen. Mutta luotan siihen, että juolaheinä ei yritä pintaan, että sen kasvupisteet eivät löydä aukkoa. Toivon että se ei osaa tulla lehden läpi, vaikka muuten se pystyy halkaisemaan paksun ja tiiviin saven läpi.

Ruoho on noussut ja kasvien tasavalta

Voimaantuminen alkaa ruohikosta, lehdistä ja korsista, keväällä se alkaa joka puolella lähes samaan aikaan. Se on hyvin tuttu, aina uusiutuvan vihreän nouseminen silmiin, ikuinen lupaus, tulevaisuusmuisto. Tiedän noin yleistasolla, että kun maa kääntää kylkeä aurinkoon nähden sopivasti niin kylmettynyt maanpinta virkoaa eloon. Ja nerokkaasti hajautuneet fotosynteesit aloittavat tuottaa vihreää. Siis onko mitään demokraattisempaa !

Valta on ruohikossa, se on ruohikko. Tätä Walt Whitman ylisti Ruohonlehtiä- runoissaan. Vaikka hän kiittää ruohoa ja tasa-arvoa, olen silti pitänyt sitä vain metaforana: loikoilla ruohikossa ja haaveilla vapaudesta.

Nyt aavistan, että kieli kantaa tässä jotain todempaa kuin ihmisen assosiointia vuodenajan suhteen. ”Kesä kaikilla” on demokraattinen julistus sekä toteamus: kesää ei anneta kaikille vaikka se vuodenaikana on kaikkialla vapaasti tarjolla.

Ja sitten on poliittiset keväät, joita myös pidetään toivon heräämisen metaforina: Prahan kevät, arabikevät Kairossa. Tämä tapahtuu siinä toivossa, että viimeinkin ilmapiiri muuttuu ja jokainen saisi ”hengittää vapaasti”. Ovatko nämä vain metaforia?

Silloin kuin elottoman stagnaation jälkeen alkaa valtapesäkkeiden hajoaminen ja anarkistista energiaa vapautuu silloin ”valta on kaduilla” kuten on sanottu. Harvat ovat kokeneet tuon tunteen: pelon ja toivon sekaisen nykyisyyden. Kansannousu, johon sekoittuu väkivaltaisuuksien hyöky, joskus militaristinen väkivallattoman kansannousun nujertaminen kuten Minskissä syksyllä 2020.

Poliittinen voimaantuminen joka tapahtuu siellä, mistä näyttäisi vallitsevan voimattomuus. Varsin selvä varhaiskeväästä haettu vertaus. Ja toisaalta minullakin on kuluvan kevään ensimmäiset merkit tuoreessa muistissa: sulava lumi ja kuusipuissa tapahtunut värin muutos helmikuun lopulla. Mistä on tullut tuo tapa hakea kevään ensimmäisiä merkkejä? Minulle se merkitsee taimien idättämisen alkua, mutta mistä kaukaa tämä tapa sitten tulee ? Idut ovat aina edeltäneet vihreän nousua.

Valtakeskittymien hajoaminen ja siitä johtuva voimaantumisen tunne niissä jotka ovat olleet voimattomia. Hajautetun vallan emansipaatioon liittyy myös luottamus ”ruohonjuuritasolla” syntyviin käytäntöihin. Mutta ilman uudistuvaa kevättä mikään ei keskeyttäisi vanhan ruohotuppaan rutiineja. Pystyyn kuivaneeseen tottumukseen ei elämä palaa, vaan keväällä kaikki menee uusiksi.

Kun kasvillisuus valtaa maan, kyse on todellakin hajautetusta vallasta. Silti tasapäistä valtaa emme näe muualla kuin kasvien monokulttuureissa, pellolla, Puun ja ruohon suhde ei jakaudu tasan, mutta niiden välillä on suhde. Kyse ei ole vain olemassaolon taistelusta luonnossa, ei kaikkien sodasta kaikkia vastaan – aivan kuin luonto eläisi jotain vielä pahempaa kuin sotatila.

Ekologiassa tajutaan kasvien tasavaltalaisuus: kyse on maastoon hajautuneen vallan, resurssien ja kasvien kemiallisen vuorovaikutuksen ymmärtämisestä. Vuorovaikutus on molemminpuolista. Koivu ei ole diktaattori sen juurelle asettuneille valkovuokoille ja ruoholle, kuusi ei nujerra sammalta ympäristöstään, eikä mänty haittaa lähistön puolukanvarpuja.

Neurobiologi Stefano Manusco on keväällä suomeksi ilmestyneessä teoksessaan KASVIEN TASAVALTA (2022) esittänyt, miten uusi tasavaltainen maailmanjärjestys voisi olla kasvipohjainen. Kasvit ovat aiemminkin saaneet aikaiseksi kestävän kehityksen aikakausia.

Diktatuuri viittaa yksisuuntaiseen kommunikaatioon. Diktatum, hierarkian huipulta tehty käskynjako on eläinkunnassa aina vaarallista. Erityisesti nisäkkäillä, joiden rakenne on sellainen, että lähes kaikki tieto välittyy aivojen kautta. Mutta kuten Stalin ja Hitler tiesivät suora koneellinen kitkeminen ja myrkyttäminen tuhoaa muutkin kuin kasvit.

Mutta kasveilta puuttuu täysin ”kuuliaisuus”. Diktaattori puhuu kuuroille korville, kun se yrittää saada kasveja tottelemaan. Kasvit itsessään ovat niin hajautettuja eläväisiä että niistä voi repiä osia irti, on kasveja joiden katkaiseminenkaan ei merkitse loppua. Aivokeskuksen sijaan tiedot ja taidot ovat kasveilla hyvin hajautettuja. Ja tämä on juurimetafora ehkä sille kokemukselle, että passiivinen vastarinta voi olla voittoisaa ja pahalta vaikuttavasta tuhosta voidaan elpyä.