APOLLO JA LIIAN KIRKAS KESKIPÄIVÄ
VENUKSEN PALVONTAA KUUMINA ÖINÄ
ENTÄ VAAHTO, JOSTA AFRODITE SYNTYI
AFRODITE KOSKETTELI MIEHEN RIEKALEIKSI
FAIDRA, AURINGON POLTTAMAT KASVOT
MYYTTI, ELI SE MIKÄ HOUKUTTAA KERTOMAAN
KUKKIMINEN, TUOKSU JA LÖYSÄ PUNOS
NEPTUNALIA, LUONNON HELMAIN ALLA
SOL INVICTUS, AURINKO JA MAGIA
METAMORFOOSI JA HALU OLLA KOSKEMATON
JOHDANTO
HELTEET – viimeinkin meistä tulee taas helteenejä eli helleenejä. Rantavedessä jumalatat ja ihmiset kohtaavat.
Olemme helteejejä. Tämä sanaleikki on tosi sikäli kun muinaisten kreikkalaisten helleenistä kautta sanotaan täydessä valossa olemassa oloksi. Aurinko tunnettiin, oli kirkasta ja kuumaa eikä Zeus tehnyt muuta kuin tapaili naisia, jotka useimmiten olivat juuri menossa uimaan. No, Zeun salamannopeaa penetraatiota ei kannata kuvata saippuaoopperan latteuksin, parempi vain hyväksyä että valon hetki menee yli meidän ymmärryksemme.
Helleenistä kulttuuria on luonnehdittu kirkkaan keskipäivän, loistavan olemassaolon ja varjottomuuden ajaksi. Olemisen kirkas keskipäivä (Éndios) saapuu kun maa lämpenee ja ”säihkyvämmin kuin lasi loistaa taivas”. Sanan perustana on dios joka viittaa kirkkaaseen ja loistavaan, erottelematta sitä onko valo kirkasta tai onko jokin henkilö loistava.
Zeus on valoa valossa, ja hänen penetraationsa maan naisiin tapahtuu salaman iskun tavoin. Siitä helleenit kertoivat tarinoita yhä ja yhä uudestaan.
Mutta Semele, maan hedelmällisyyden hahmo joutui Zeun panemaksi pimeässä. Siementä ei kätketty multaan Semelen hedelmöittämiseksi, vaan Zeus antoi kukoistuksen vailla hedelmää, kuin luonnon vehreyden. Roberto Calasson kertomana tuo pimeys oli antoisaa: ensin Zeus oli miehen muotoinen härkä, sitten pantteri ja sitten nuorukainen, ja lopuksi hän otti käärmeen muodon ja suuteli Semeleä huumaavasti.
Mutta sitä ennen Semele oli uimassa. Hän ajoi muuleja jokirannassa ja laskeutui kaislojen suojassa jokeen.
”Hän ui lapsuudesta tutun joen vedessä vastavirtaan, pää pystyssä. Ylhäällä lemmennuolen osuman saanut Zeus tarkasteli kylpevää Semeleä. Hän tuijotti jokea ja uimaria. Emäntäänsä kärsivällisinä odottavat muulit katsoivat Semeleä, ja Zeus katsoi häntä. Jumalan katse liukui märällä iholla sormenpäistä paljaalle kaulalle, pidättäytyen vain lantion salaperäisestä näystä, ja pysähtyi povelle, joka välkehti kuin haarniska, Rintojen nupuista lensi teräväkärkisiä keihäitä suoraan Eroksen repäisevään haavaan. Zeus värisi. (Roberto Calasso: Kadmoksen ja Harmonian häät, 111).
Uiminen ja vedessä peuhaaminen on niin keskeistä helleenisessä tarinastossa, että siihen viittaa Calasson teoksen nimikin. Kadmoksen ja Harmonian häät tapahtuvat rantavaahdossa, neidon istuessa riehaantuneen ja vedessä pärskivän härän selässä. Se on viimeinen kerta kun ihmiset ja jumalat leikkivät yhdessä.
Sen vuoksi: helteet !