Tuulee, työnnyn mäkeä ylös, tunkeudun koko kropallani päin rajua tuulta. Ponnistelen kohti vaaran lakea, silmissäni horisontti, kupera kuin maapallon reuna, myrsky tuntuu puhaltavan suoraan avaruudesta. Onko ilmavirtojen nopeudella ylärajaa, voiko se kiihtyä rajattomasti, voiko syöksykierre kiihtyä ja nostaa puut lentoon ?
Lähestyvästä myrskystä tiedotettiin ja minä päätin kävellä Tervamäen laelle katsomaan pilvilaukkaa sekä kokemaan ilmavirtoja.
Lakki oli otettava päästä kun mäen laki lähestyi, nyt tuntuu jo, että korvat lähtevät lentoon. Nojaan tuuleen, liikun etukenossa päätä työntäen, niitty on kaareva, olen aina pitänyt tästä niitystä, mutta nyt en voi avata silmiä kuin hieman, kun nostan päätäni, tuntuu kuin kasvoja kuorittaisiin.
Käännän tuulelle selkäni, pysyttelen pystyssä nojaamalla ilmavirtaan. Nyt voin katsella alhaalla avautuvaa näkymää, se näyttää metsäisemmältä kuin onkaan. Ripaus ruskaa, tämä tuttu syksyinen panoraama; aukkoja ei näy, havumetsien meri aaltoilee valtavana kuin aina.
Olen uskonut että tuulilla on rajansa, sopimus puiden kanssa. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen puut ovat kehittyneet kestämään tänne tyypillisiä tuulia. Kun puut taipuvat tuulessa, ne voimistuvat ja vahvistavat kuitujaan ja säikeitään. Mutta nyt pelkään. Tuonne latvamereen on avattu pääsy myrskylle, joka sattuu iskeytymään sellaisesta suunnasta ja juuri sellaisella voimalla, että puut lakoavat.
Kun käännyn tuuleen, joudun nostamaan käden kasvojen suojaksi. SE on voimissaan ja käynyt alistamaan niityn heinää joka painautuu maata vasten ja tärisee. Kuin ohimennen SE riepottelee horsmia, mutta korsien taipuisuus ei anna SILLE periksi. Suurten koivujen oksia SE harjaa vimmatusti, uudestaan ja uudestaan, SE painaa runkoa ja hakee murtumakohtaa. Nuoret koivut taipuvat kaarelle mutta kestävät, oksat tempoilevat levottomina myrskyssä, SE pitää niitä otteessaan.
Seuraavaksi SE tempoo latoa, ja näyttää mitä SE voi tehdä: pelti nousee pystyyn, rämisee ja on irtoamaisillaan, jää silti nauloistaan kiinni katon harjalle. Väsymättä SE irrottelee peltiä, naula naulalta, heittää sitten ilmaan, kieputtaa ja heittää pellin selälleen metsän reunaan.
Taivaalla on lokki joka kiepsahtaa, vastaa haasteeseen ja nousee SITÄ vastaan. Lokki yrittää saada myötätuulen siipiinsä, muttei pysty SE sieppaa linnulta ilman, puhaltaa sitä taaksepäin ja lokki lipuu jähmettyneenä pois näyttämöltä. Lokki horjuu lähellä maata, ja sen raketinvalkoinen ruumis roikkuu pitkien siipien välissä.
Käännyn takaisin myötäiseen, lakki painuu tiiviisti kalloon. Askeleet alas mäkeä ovat keveitä, mutta vääjäämättömiä, sillä takanani on liikkuva seinä. Ajoittain tulee pyörteitä, jotka tuuppivat. Pidän siitä. Pistän vastaan, se vääntää niin, että kulkuuni tulee hauskaa mutkittelua
