Kategoria: Talvi

Kemistinero Robert Boyle 1600-luvulta käsitteli jään luonnetta

Robert Boyle, renessanssin Englanti ja modernin kemian esivaiheet. Hän tutki jopa jäätä. Kun Boylen varhaisvaiheeseen kuuluva New Experiments and Observations Touching Cold (1665) painettiin oli kylmä talvi.

Robert Boyle parka. Hän ei tiennyt vaikeuksista, joita talvella tutkimiseen liittyi. Hän kärvisteli Lontoossa koska muutamat jäähän liittyvät kokeet oli häneltä vielä tekemättä, ne voitiin tehdä vain talvella. Laboratorioissa ei 1600-luvulla osattu tehdä jäätä.

”Minun oli pakko odottaa ja hyödyntää pakkasta (joka on ollut pitkään harvinaista)”, Boyle kirjoitti. Pakkaset tulivat myöhään, jäätä syntyi, mutta se puolestaan vaikeutti kirjan painamista: ”kylmyys saavutti jonkin ajan kuluttua sellaisen asteen, että se vaikutti kostutettuun paperiin ja pysäytti lehdistön toiminnan pitkäksi aikaa”. Painoarkit olivat kuohkeita, jotta muste tarttuisi niihin, mutta ne olivat myös kosteita. Paperi jäätyi.

Boyle kirjoitti ja teki kokeita jään kanssa ”pakkaskauden ensimmäisellä tai toisella viikolla” ennen vuodenvaidetta. 1664 lopulla hän esitteli otteita käsikirjoituksesta Royal Societylle. Boyle vakuutti, että teos tulee julkaistavaksi heti kun sää sallii painamisen.

”Kylmä on niin karu aihe”, kirjoittaa Boyle teoksensa alussa, mutta nämä harvat kokeet ovat sekä ”hämmästyttävän kauniita” että ”erittäin merkittäviä”.

Boyle myönsi kylmää koskevan työnsä puutteet mutta sanoi silti, ettei tekisi niitä enää tarkemmin, sillä ”en ole koskaan käsitellyt luonnonfilosofian osaa, joka olisi ollut niin hankalaa ja täynnä vaikeuksia kuin tämä ”.

Meille veden muuttuminen jääksi on meille liiankin tuttua, mutta siellä, missä ilmasto on lämpimämpi, ihmisiä on aikoinaan pidetty valehtelijoina, jos ovat väittäneet sellaista. Mutta tutkijan täytyy tarkastella ja ihmetellä ”miksi niin suuri rakenteen muutos, kuin jäätyminen, voi tapahtua”.

Boylen oma käsitys oli aluksi, että tuuli aiheuttaa jäätä, pian hän luopui siitä. Sitten hän tutki mitkä objektit jäätyvät helposti, mitkä huonosti ja mitkä objektit saavat vieressä olevankin jäätym̈́ään. Hän kysyi, onko kylmyydelle luontaista nousta ylöspäin vai painua alaspäin.

Boyle kokeilee eri muotoista ja kokoista jäätä. Hän jäädyttää vettä metalliputkessa ja saa jääsylintereitä. Hän kokeilee jään sulattamista erilaisilla hapoilla, ja huomaa että parasta on suola. Boyle jatkaa kokeita, hän saa suolan avulla puupalasen jäätymään kiinni jäälohkareeseen. Hän ei ymmärrä mitä tapahtui.

Boyle käyttää myös jäälevyjä arvioidessaan jään kestävyyttä. Hän huomaa, että jos lasinsirulla raapii jäätä tarpeeksi syvälle, niin paksukin jää rikkoutuu: jopa sellainen joka muuten kestää ihmisen painon.

Boyle kuuntelee jäätä. Sisälle lämpimään tuodut jäälohkareet päästivät kiinnostavia ääniä: ”ikään kuin niihin tulisi pieniä halkeamia”.

Vesi ei ole ainoa neste, jota Boyle yrittää jäädyttää: hän kokeilee virtsaa, olutta, maitoa ja viinietikkaa, mutta viini jähmettyy kaikista hitaimmin.

Eräältä Venäjällä asuvalta intellektuellita hän kysyi, vaihteleeko jään tiiviys kylmyyden mukaan. Tämä vastasi, että Venäjällä jää on paljon kovempaa kuin Englannissa.

Boyle pohtii, onko Nova Zemjan jäässä havaittu sinivihreä väri luontainen vai jostain aineesta johtuva. Hän ei itse matkusta pohjoiselle napapiirille, ja tukeutuu kirjallisuuteen, joissa kerrotaan jäävuorista.

Hän ei epäile, etteikö meressä kelluisi ”suuria jääsaaria”. Mutta hän ei usko, että merivesi jäätyisi vuoreksi, vaan niiden täytyy olla suolatonta jäätä. Hän päättelee, että merellä ajelehtivat jättimäiset lohkareet ovat mantereelta irronneita. Hänen uskoo, että arktiset matkaajat puhuvat totta väittäessään, että tämä jää on ”makeaa ja juotavaa.”

Boyle ihmettelee kuinka arktinen jää voi olla jossain äärettömiin asti tasaista, ja jossain se muodostaa ”pelottavia kukkuloita”.

Hän uskoo, että jää kasvaa sen päälle putoavan lumen vaikutuksesta . Hän ihmettelee, ovatko tällaiset jääkukkulat kiinteitä tai valtavia kasoja. Onko ehkä vesi ja kylmyys ovat liimanneet palat yhteen? Jos ne ovat syntyneet valtavista jääpaloista, niihin on varmaan jäänyt onkaloita.

Boylen ei tarvinnut tehdä muistiinpanoja, hänellä oli niin hyvä muisti, mutta silti hän päätti tehdä niin. Hän kirjasi ajatuksia ja sitaatteja irtonaisille paperiarkille eivätkä ne olleet missään järjestyksessä.

Johdonmukainen tutkimus tarkoitti järjestelmällistä toimintaa jo 1600-luvulla, mutta Boyle näyttää toimineen luovasti ja epäjärjestelmällisesti. Sekavat lappuset olivat osa hänen mielessään olevaa järjestystä. Ne olivat hyvässä järjestyksessä vain hänen muistissaan.

Jotkut kylmää koskevista kokeista Boyle kirjasi ”muistiinpanoina vihkoon, johon olin heittänyt ne omaan yksityiseen käyttööni”. Hän ei kiistä, että työ näyttää huolimattomalta, mutta vakuuttaa että kokonaisuus on hallussa. Boylen kuoleman jälkeen saatiin havaita, että hänen paperinsa olivat todella kaaoksessa. Kukaan ei löytänyt niistä järjestystä.

Referaatti jäätä käsittelevästä esseeteoksesta. Nancy Campbell The Library of Ice, Readings from a Cold Climate, 2018, VI luku

Lumikiteen kuvaaminen

ks myös LUMIPEITTO, talvisten tekstien valikoima

Kylmä voi saada otteen kaiksesta missä on kosteutta, kattaa sen kiteisin kuvioin. Kylmä voi saada otteen vaikka ilmasta, ja muuttaa se lumeksi. Onko ihmisen kosketus samanlainen ? Valokuvaaja tarkastelee laskeutuvia lumihiutaleita, näkee kiteitä joiden geometriset ulokkeet takertuvat toisiinsa. Mutta lumikiteet voivat haihtua ilmaan, jos on liian kylmä sää.

Valokuvaaja tietää, että käden tai sormen pinnalla kiteet sulavat. Niitä on vaikea käsitellä kuvaa varten, ihminen on liian lämmin. Valokuvaaja epäilee, voiko jopa linssi olla liian lämmin lumikiteen lähikuvaan. Polttolasi se ei ole, mutta sen tiedämme, että valo on lämpösäteilyä, eikä siis valokuvaa voi edes saada ilman lämmön luomaa valoa.

Ensimmäinen lumihiutaleiden valokuvaaja Wilson Bentley (1865-1931) huomasi, miten vaikea on ottaa rakennekuvaa lumikiteestä. Hän rakensi mikroskooppikameran, ja sille telineen, mutta lumikiteet sulivat kuvauslevyllä vaikka hän työskenteli ulkona. Bentley kokeili monia keinoja ja huomasi, että jopa hengitys vaikuttaa lumikiteeseen. Niinpä hän työskenteli hetken kerrallaan: järjestelyvaiheessa minuutista viiteen minuuttiinennen kuin jääkide sulaa alustalleen. Ja sitten kuvan ottamisen aikaan – niin kauan kuin jaksoi pidättää hengitystään.

Vähitellen Bentley omistautui täysin lumi- ja jääkiteiden kuvaukselle, perehtyi niiden kauneuteen. Silti hän toimi alkuperäisen intohimonsa mukaan, meteorologian näkökulmasta. Tutkijana häntä ei kiinnostanut pelkkä yksittäisen kiteen taskastelu, ei vaikka valokuvaajana hän teki pelkästään sitä.

Bentleyn intohimonsa olivat lumisäät, sateet ja tuulet. Tutkijana hän asetti kysymyksensä aina sään näkökulmasta. Hän kysyi, mitä ovat lumisateet. Hän oletti, että ainoat ratkaisevat tekijät ovat ilmassa: lämpötila ja sen vaihtelu, kosteus ja happipitoisuus. Kiteisiin vaikutti myös korkeus ja ilmanpaine, sekä niiden vaihtelu. Bentely kirjasi tarkasti tämän kaiken, ja liitti tiedot lumikiteistä ottamiensa kuvien yhteyteen.

Vähitellen Bentley alkoi epäillä, että sään lisäksi pelkkä ihmisen läsnäolo vaikutti lumikiteisiin. Kyse ei ehkä ollut pelkästään lämmöstä, vaan myös ihmisen katseesta ja kamerasta tallennusvälineenä.

Jääkiteiden rakenne kertoi Bentleylle jotakin ilman luonteesta, teki näkyväksi eri kylmyysasteet ja tallensi ne symmetriseen muotoon, jäätäviin ilmakanaviin, joita voitiin tarkastella mikroskoopilla.

Ehkä lumikide siis itsekin oli eräänlainen vedos ?

”Koska vesi on magneettinen aine ja altis polaariselle hylkimiselle, sillä on oletettavasti taipumus järjestäytyä siten, että se asettuu sähkömagneettisten napojen väliin ja niihin nähden suorassa kulmassa. Tämä kasvulinjojen asettuminen vastakkain suuremman magneettisen voiman linjoihin nähden pakottaa lumikiteet kasvamaan pääasiassa ulospäin niiden ekvatoriaalisten halkaisijoiden ja sekundaaristen napojen suuntiin.”
Näin Bentley kirjoitti näyttelyluettelossa, nimeltään Snow Beauties, 1916.

Voin kuvitella, miten varovaisesti kuvaajan tulee toimia, että hän saa tuon kimaltelevan kaunottaren kuvauslevylle. Bentley kokeili monia keinoja, mutta päätyi lopulta käyttämään sulkaa. Se oli hellävaraisempi kuin pinsetti, tai kynän kärki. Kuvittelen, että hän valitsi oman sulkakynänsä, ehkä 1910 luvulla niitä löytyi vielä kirjoittajien työhuoneista. Hän tarttui kynäsulkaan väärinpäin ja siirteli höyhenkärjellä lumikiteitä kimalteleviin asentoihin. Bentley oli selvästikin runoilija.

Miten helppoa olisi hyväksyä hieman sulanut ja uudelleenjäätynyt kide, varsinkin jos se olisi kauniimpi kuin jyrkän geometrinen alkuperäiskide. Ehkä Bentley näki jäisissä kiteissä jotain, mitä muut eivät nähneet, sillä hän omisti koko elämänsä lumikiteille. Jollekin tavoittamattomalle omistautuminen on aina ollut yleistä, silloin kyse on ollut jostain äärettömän arvokkaasta. Benley löysi kuitenkin jotain mikä oli tavallista, vähäpätöistä, mutta tavoittamatonta.

Toisaalta, miksi pysäyttää lumihiutale valokuvaan, kun voiosi katsella sen sulamista, ajatella hetkeä ja katoamista. Sen sijaan, että ikuistaisi parhaan muotoisen lumikiteen, voisi antaa lumihiutaleen laskeutua, hakea kuvattavaksi sitä kohtaa iholla, mikä olisi paras vastaanottamaan lumihiutaleen,

Voin kuvitella että Bentley ei erityisesti odottanut kevättä, vetiseksi muuttuva lumi on surkeuden perikuva. Loska on mahdollisimman kaukana siitä hiljalleen leijuvien lumikiteiden alueesta, josta Bentley löysi kylmän päivänvalon ja vangitsi jääkiteitä kuviin.

Kaikesta välittyi, miten Bentely aivan villiintyi: hän toi jääkiteet tutkimukseen, samalla hän toi jääkiteet taidemuseoihin ja tavallisen kansalle hän järjesti diaesityksiä. Mitä hän tahtoi sanoa, heijastaessaan jääkiteen kuvia seinälle ? Katsokaa, tavallinen lumihiutale näyttää tällaiselta, eikö olekin ihmeellistä.

On aivan johdonmukaista, että Bentley sekosi lumikiteisiin. Hän oli näyttänyt maailmalle mikroskooppikameran paljastamia ihmeitä. Mutta yksittäisten lumikiteen kuvien jälkeen hän yritti siirtyä useamman lumikiteen ryhmäkuviin. Mutta koska toisiinsa tarttuvien lumikiteiden kuvaaminen ei tuolloin ollut mahdollista, hän teki sommitelmia joissa yhdisteli erillisiä kuvia. Tutkijat menettivät heti mielenkiintonsa, Bentleyn katsottiin siirtyneen valokuvataiteen puolelle, mutta tuloksia ei pidetty ertyisen mielenkiintoisena.

Bentely oli tarkastellut lumikiteitä niin kauan, ja kehittynyt koko ajan niin, että hän saattoi jo väittää osaavansa lukea lumikiteiden muodostamia merkkejä. On mahdollista, että tässä vaiheessa Bentley tarkasteli lumikiteitä jo suurentavien silmälasien läpi. Ne näyttivät hieroklyfeiltä, tai kiinalaisilta kirjainmerkeiltä. Ne olivat hyvin kauniita, hyvin kiinnostavia, eikä häntä tuntunut haittaavan lainkaan se, että lumikiteiden kielestä ei löytynyt minkäänlaisia merkityksiä.

rniemi@gmail.com

Avaruus on syvää, kirkasta jäätä (Swedenborg)

ks. myös muita tähtitaivaaseen liittyviä tekstjä

Lumi hehkuu himmeänä kuin lasillinen maitoa, mikään ei rajoita lapsen havaintoa. Miten lumihiutaleista tulee valkoisia, kysyi Emmanuel. Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä.

Valonsäteet ovat uponneet kinokseen, Emmanuel näki siellä kuohkean enkelin.

Kun hän heitti lapiollisen ilmaan, se oli kristallipölyä kuin tähtitaivas yöllä. Miten kiteet asettuvat toistensa päälle, hän kysyi, miten kimallus laskeutuu valkoisena lumena.

Emmanuel Swenenborgilla oli kosmisia näkyjä jo nuorena, isä piti häntä Luojan lahjana, hän pääsi Uppsalan yliopistoon vuonna 1703, jo 15-vuotiaana. Kun Emmanuel valmistui tohtoriksi, hän oli 21-vuotias ja kansainvälisesti tunnettu The Principles of Chemistry (1721) -teoksen kirjoittaja. Monien muiden aiheiden lisäksi hänen neroutensa suuntautui kosmoksen ja jään suhteisiin.

Swedenborg päätteli, että avaruus on läpinäkyvää mutta kovaa läpitunkematonta jäätä, kuten kristalli. Hän päätteli, että avaruuden täytyy olla kirkasta, syvää jäätä. Öisin kun tutkija voi tarkastella tähtitaivasta, hän saa todistaa, kuinka avaruus kimaltelee kiteisenä, ja hitaasti liikkuen kuin kiinteä jääkansi liukuisi maan yllä.

Ties mihin Swedenborgin ura tutkijana olisi kehittynyt, ellei kristallin, jään ja avaruuden lumo olisi harhauttanut hänet.

Tutkimuksissaan Swedenborg oli edennyt jo vesimolekyyleihin, kun hän koki ratkaisseensa arvoituksen: kylmyys saa molekyylit asettumaan kiteiksi. Ja koska jää kiteytyy kuin kristalli, niillä täytyy olla jotain yhteistä. Innostuksessaan hän ei ymmärtänyt, että latinan kieli oli harhauttanut hänet – sana chrystallus viittasi jäähän, eikä hän huomannut todistelleensa vain kieleen liittyvää uskomusta.

Silti Swedenborg tunnettiin tarkkana ajattelijana, hänellä oli uskomaton kyky löytää symmetrioita hahmottomina pidetyistä asioista. Uskottiin, että on vain ajan kysymys, milloin hän todistaisi kokeiden avulla kristallin ja kosmoksen vastaavuudet. Niin ei käynyt: hänen löytämänsä symmetriat eivät merkinneet mitään.

Swedenborg ei koskaan luopunut käsityksestään, että kosmoksessa vallitsee kristalli. Siitä johtuu kristallipallon keskeinen rooli ennustuksissa .

Swedenborgin erehdys oli runoilijalle tyypillinen: sanat glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Jäätikkö viittaa lasin kaltaiseen läpinäkyvyyteen.

Näin siis jää, kristalli, lasi ja kosmos ovat kielen tasolla liitetty yhteen jo aikaa sitten.

Ruudun täydeltä elotonta sirisevää valoa

Tammikuinen päivä on vain hieman edellistä pitempi, oikeastaan venyvämpi muttei täydempi. Lämmötön valo venyy ja viipyy, päivät laihtuvat.

Huonekasvit elävät vähäisellä valolla, kituuttavat ikkunan luona odottamassa. Ne painautuisivat ikkunaa vasten kuten ihminen, joka on odottanut väsymykseen asti, ja koska ketään ei tule, hän lepää kasvot kiinni ikkunassa.

Jostain tulee lause: ikävä painuu koko voimallaan ikkunaa vasten.

Eloton valo venyy, viipyy, ei tuo mitään uutta, valo vain tekee kuolemaa päivä päivältä pitempään. Kävelin jäällä pyryssä, oikeastaan tyhjyydessä. Kaukaa katsottuna lumipyryt kehkeytyivät ja tyyntyivät nopeasti, puuskaisina hahmoina. Varjottomia ne olivat, lumi oli puhkivalkoista ja aivan sävytöntä, lumipyryt syöksähtelivät läpikuultavina haamuina, ja läpikulkevina. Kulkiessa liika valo värisi silmissä, eikä missään tuntunut olevan mitään kiinteää.

Kun kirjoitan, tietokoneen ruutu värisee blankona. Kun menen ikkunaan ja yritän lepuuttaa silmiäni, mutta samanlaista valoisaa sirinää on sielläkin.

Lumen kimallus ja molekyyli

Lumen ihmettelyä sekä pilvisellä että aurinkoisella säällä ! En vielä tiedä kumpi vie pitemmälle, tämä maidonvalkoisen himmeä hehku vai kimaltelevan hangen säteet. Pilvisäällä valonsäteet uppoavat lumen kuohkeuteen, ja ne hajoavat niin syvälle, että syntyy lumivalkoinen. Aurinkoisella säällä on tarjolla kiteitä ja kontrasteja mutta myös lumoutumista, mikä saattaa tehdä ihmettelystä tolkutonta. Maailmankaikkeus piilee lumenkimalluksessa.

Lumikiteet, jään läpinäkyvyys, jääkiteiden prismat, niiden symmetriset pienmuodot! Oli tutkijoita, jotka pitivät näitä kidemuotoja todistuksena siitä, että maailmankaikkeus on matemaattinen. Oli toisia, jotka muistuttivat: jää on kylmyyttä, elottomuutta: siellä minne jää leviää, mikään siellä ei kasva eikä elä. Kiteisyys on kaunista mutta kuollutta, sen heijastuksissa valo ei muutu vihreydeksi, kimpoilee vain peilipinnasta toiseen.

Mutta miksi lumi tekee muodostelmia, jotka ovat kuin elävää kasvillisuutta? Vastasatanut lumi puitten oksilla saa ajattelemaan kukkimista, valkoista kukkien ryöppyä. Ja samalla tyhjää, kukkimisen näköistä mutta hedelmätöntä loistoa. Kukkien haamuja.

Alituinen luonnon ihmettelijä, Thoreau, hämmästyi huurteisen jään äärellä, ja sanoi: lehtien haamuja. Huurteen ornamentti, kuurankukat, eivät näytä kukilta vaan lehtien abstraktiolta. Huurrekuviot symmetrisesti haaroittuvan lehden kaavana – tai haamukuvana, kuin kuolleet ja maahan romahtaneet lehdet kummittelisivat, ilmestyisivät ikkunaan läpikuultavina ja vailla ulottuvuutta.

Minulle riittää kuusenneulasten kalanruotokuviot, ja vastaavat huurteen tekemät ornamentit. Ällistyin siis aikalailla, kun luin että esimoderni ajatus universumista kristallina ja kidemuotoina oli siirtynyt nykyisiin teorioihin atomeista ja molekyyleistä. Sitä on aines; se koostuu tietyllä tavalla, kiteen sukuisesti yhteen liittyneistä molekyyleistä. Kemiastaan aines tunnetaan, se on selvää, mutta alkemistien lähes hyödyttömältä vaikuttava kristallikiteiden pähkäily, ja niiden jäljentäminen sekä muotojen tutkiminen – siirtyi yllättäväksi molekyylijutuksi ihan oikeaan kemiaan.

jäljellä lintujen ohuet vihellykset

18.1. ”Aamun pimeä sini, taivas on jo himmeän valoisa. Koulupojat hakevat reittiään valkoisessa sohjossa, tyttö ilman takkia pinkaisee asemalle. He ovat karskia väkeä. Linnunlaulusta on jäljellä vain ohuet vihellykset, ne tulevat paljaitten puitten suunnasta, ja minä olen valppaana keräämässä jokaista elämän ja luonnon merkkiä aivan kuin asetellakseni kauneutta ja kiviesteitä vähentämään tuskaa.”

Horatio Claren aamutaivaita voisi keräillä, mutta lopulta muistikirjaani tarttui vain muutama. Tammikuun keskivaiheilla 18. ja 19. päivä ollaan jollain rajalla, vähäisenkin kauneuden hakeminen, luonnon tuoma ilo alkaa tuntua mitättömältä.

19.1. ”Kamppailu kiihtyy. Aivan kuin olisi suljettuna harmaaseen lumipalloon joka pyöriessään kerää tappioita. Vaikka miten paljon peseydyn, haisen silti likaiselta junalta ja pakokaasuilta, talvelta. Silmä hakee epätoivoisesti valoa ja kauneutta, mutta nyt talvi on kurja, ei anna muuta kuin laskuja. Tulos on mitäänsanomaton.”

Horatio Claren masennuspäiväkirjassa luonnon kuvaukset kuitenkin lisääntyvät tammikuun loppua kohden. Kamppailu kiihtyy kunnes elämä alkaa taas tuntumaan siedettävältä. Claren Light in the Dark, a Winterjournal (2018) sai kiitosta Britanniassa eikä pelkästään aamutaivaiden kuvauksesta, vaikka niitä teoksessa on runsaasti. Hän on paitsi arvostettu matkakirjailija, myös luonnon kuvaaja. Jokseenkin hämmentyneenä odotan Horace Claren maaliskuussa ilmestyvää teosta Hevy light, Journey through Madness, Mania and Healing.

Kun chrystallus tarkoitti jäätä

Miten lumihiutaleista tulee valkoista lunta, millaisin heijastuksin kiteet asettuvat toistensa päälle; kuinka valo tulee lumessa aineen kaltaiseksi ?

Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä. Voin ajatella kuinka valonsäteet uppoavat lumen pintakerrokseen, hajoten niin täysin että syntyy lumivalkoinen. Himmeänä kuin maitolasi mutta kirkkaampana, niin että tuntuu kuin lapioisin kristallipölyä.

Kristallin ja jään samankaltaisuus on hämäävää, jopa latinan sana chrystallus viittaa jäähän. Tämä kristallin jäämäisyys on harhauttanut monta muuten niin tarkkaa ajattelijaa väittämään, että vuorikristalli olisi pysyväksi muuttunutta jäätä. Kristallilasin valmistus, lyijyn ja lasin sekoituksena, tunnettiin tosin jo 1600-luvulla. Mutta siloinkin vuorikristallia pidettiin jäänä, sen ikuisena muotona. Oletettiin siis, että ikijäätä voisi seurata vielä yksi, odotettu metamorfoosi, jää joka ei voisi sulaa lainkaan.

Kristallin tutkijoista humin ja merkittävin oli Emmanuel Swedenborg. Hän oli nuorena kristallin ja kosmoksen suhteille omistautunut tutkija. The Principles of Chemistry (1721) teoksessaan hän esitti hypoteesin, että kosmos on jäätä, ja sellaisena läpinäkyvä ja kiteinen kuten kristalli. Ajatus jäi hypoteesiksi, mutta koko 1700-luvun ajan sen sanotaan olleen vallitseva hypoteesi ja tutkijat yrittivät tehdä läpimurtoa asiassa. Yrityksistä luovuttiin vähitellen, todistukset kristallin ja kosmoksen yhteydestä jatkuivat 1800 -luvulle asti.

Swedenborg itse ei kait koskaan luopunut teesistään, vaan siirtyi tieteestä mystiikkaan. On täysin mahdollista, että kristallit olisivat portaaleja, hän uskoi. Mystikkona hän tarkastelikin kristallista käsin niitä lakeja, jotka määräävät tulevaisuuden.

Yritän löytää selitystä sille, miksi lumi tuntuu viilentävän säätilaa – vaikka niin ei oikeastaan ole. Ehkä lumen hajussa on viileyttä, se tuntuu kylmältä. Ja tästä tekisi mieli tehdä johtopäätös, että lumi huokuu kylmää ja viilentää säätä.

Glacery, jäätikkö, viittaa läpinäkyvään lasiin. Glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Halu löytää tie kristallista kosmokseen on vaikuttanut myös siihen, miten suuret napajäätiköt on kuviteltu. Ne ovat olleet havaittavan maailman viimeinen raja, siirtymä läpinäkyvästä näkymättömään. Tuo ero siirtyy kauas ja muuttuu horistontin kaltaiseksi; siirtymä lasijäätikköstä kristalliseen lasitaivaaseen oli houkuttavaa sijoittaa pohjois-ja etelänavalle.

Haukka juuttui pensasaitaan

Kylmien talvipäivien ja lumipeitteen aikaan. Tänään puoleltapäivin haukka juuttuneena orapihlaja-aitaan, enkä osannut auttaa sitä. Varpunen ja tiainen pysyttelivät hiljaa syvällä alaoksistossa (toisin kuin silloin, kun taivaalle ilmestyy jokin haukka ja ne antavat varoitusääniä). Nyt ne eivät hiiskahtaneetkaan.

Ne olivat suojassa paikollaan. Haukka olisi ehkä siepannut toisen jos olisi havainnut liikahduksen. Pelko oli aistittavissa – ja hetki oli jännitteinen, uhrilinnun avuttomuus. Se piti pikkulintuja silmällä koko ajan pyristellessään vapaaksi. Kun se vähitellen pääsi irti, se lennähti läheiseen lehmukseen, viipyi siinä lyhyen hetken ja lennähti pois. Sillä ei ollut täällä enää mitään saatavissa. Sen jälkeen kesti vielä hetken ennen kuin pikkulinnut uskaltautuivat esiin. Ensin pyrähti tiainen tarkkailemaan tilannetta lehmuksen ylimmältä oksalta, sitten varpunen pudottautui maahan jatkamaan ateriaansa. (ks. Salzinger)

Talvimasennus, säätila

”On julma ja vihamielinen talviaamu, räntää sataa ja taivas pyyhkii ylitsemme kylmänä ja harmaana”.

Kun ympäristöä, säätä ja tunnelmaa kuvataan tarpeeksi paljon. se tulee esiin taustalta. Kirjoittajat keräävät usein muistikirjoihinsa aamujen kuvauksia, taivasnäkymiä, lumituiskuja, pakkasia ja suojia, kaikenlaista säätä ja näkymää. Niistä on tapana valita jokin ilmaisemaan sitä maailmaa, johon kertomus kuuluu. Mutta ympäristön taju loppuu usein tähän: laatukuva aloittaa novellin tai luvun, se itse ei merkitse mitään. Se on tausta. Tausta, joka vetäytyy sen tieltä, mitä tulee tapahtumaan.

”Koko päivän on tullut lunta, varhaisesta aamusta alkaen se on laskeutunut lähes hellästi yllemme. Illan pimetessä sade lakkasi ja paljastui tähtitaivas.”

Entä mitä tapahtuu, kun luonnon, sään, päivän kierron kuvausta on epätavallisen paljon ? Eikö kirjoittajalla ole mitään tärkeämpää kerrottavaa? Eikö hän pääse alkuun? Miksi hän kiertelee säätiloja maalaten?

Nämä kysymykset kertovat sään ja vuodenajan toisarvoisesta merkityksestä. Jos talvisen sään vaihtelun kuvauksia on paljon, sen täytyy olla masennuksen merkki.

”Nyt laakso on kuin joki, jossa valo virtaa. Ennen aamun kajastusta superkuu on siniverinen, se tekee hopeanvalkean käytävän.”

Horatio Claren talvipäiväkirjaa on kiitetty brittiläisissä kritiikeissä. The Light in the Dark (2018) on päiväkirja, jossa kerrotaan paljon siitä, millaista on ulkona. Kuvaukset ovat mielialoja, sekä ulkona että sisäisesti. Sidos on niin vahva, että talvinen sää näyttäisi lisäävän masennusta.

Tosin väittäisin, että sään kuvaus, sävyttäessään masennusta, keventää sitä, ohjaa värittämään itselle ominaista masennusta ja erityistä tunneskaalaa, samalla tämä väritystehtävä kevetää katsetta siten, että näkymät ovatkin melankolisia.

En siis odottaisi kirjoittamiselta ihmeitä, mutta jos se auttaa siirtymään masennuksesta melankoliaan, niin se on paljon

Horatio Clare opettaa luovaa kirjoittamista Manchesterissa, ja sattui niin että tapasin viimeviikolla hänen työtoverinsa. Keskustelimme Jyväskylässä vierailleen Cathleen Millerin kanssa esseestä ja luovasta nonfiktiosta. Kerroin, että olen viimeaikoina seurannut brittiläistä luontoesseistiikkaa. Cathleen sanoi, että hänen työtoverinsa Horatio Clare on tällä alueella erinomainen, ja että suomalaisena pitäisin hänen talvipäiväkirjastaan.

Hän ei aluksi uskonut, että olen lukenut jo tuota Claren teosta. Todistin että teoksessa kuvataan paljon talvisia säätiloja eri aikaan päivästä. Kirjoittamisen opettamisesta ei montaakaan merkintää löydy. Muuten siinä kerrotaan elämästä vaimon ja pienen lapsen kanssa, sekä pienestä lammastilasta Walesissa, jossa äiti asuu.

Tällä tavalla sain välitettyä kiitokset The Light in the Dark -teoksen tekijälle. Ja vaikka englannin kielen taitoni riittää tavoittamaan vain osin talvisten säätilojen nyansseja – ymmärrän niistä jotain peilaamalla lukemaani talvisäihin jotka tunnen.

Säätilat, valon esiintymistavat, tuulten tunnelmat muodostavat Claren teoksessa päivittäistä etenemistä. Liike melankolian, haikeuden, ahdistuksen ja masennuksen välillä voisi vaihdella loputtomasti päivien myötä. Aivan kuin melankolia olisikin hypnoositila.

Talvisen päiväkirjan maaliskuu alkoi tuolloin Britanniassa mahdottoman runsailla lumisateilla. Kaikki meni tukkoon, maanteille syntyi lumivalleja kuin käärittyjä ruumiita joihin autoilija töksähteli. Tuuli pyörteili niin, että äidin maatilalla lampaat palelivat. Lumi eristi äidin taloonsa.

”The white deepening as you come into Pennines is dramatic: three days´ snow humped and frozen, the trees stark, darkly schoked, the roads glazed with salt dust and slush-swish, and everything sheened with ice. The cars carry hoods of old snow and icicles.” (2.march)

Kun lumimyrsky muuttui räntäsateeksi, Claren perheen talossa katto alkoi vuotaa. Kun tuuli lakkasi, vuoto loppui, mutta uuden myrskyn tullessa vuoto jatkui. Kiivettyään katolle, ja korjattuaan vuodon, syvä tyytyväisyys valtasi Horation mielen, ja hän tiesi että masennusputki oli katkennut.

Clare toteaa, että hänellä masennusputki katkeaa johonkin tekoon. Hän saa korjattua koko talven rikki olleen ovenkahvan, tai niin kuin tuona talvena, hänen on pakko korjata vuotava katto. Ahdistus ja masennus loppuivat, haikeus ja melankolia sai rinnalleen keväisiä tunnelmia.

”The rain comes. I listen to constellations. Soft as children´s whispers at first, then tippling, then fatter taps. In the bedroom children´s brething is perfect peace, gentle as nightfall. And the roof holds – miracle. All night the rain visits in different moods, but nothing comes through. ” (9 March).


Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.