Ruudun täydeltä elotonta sirisevää valoa

Tammikuinen päivä on vain hieman edellistä pitempi, oikeastaan venyvämpi muttei täydempi. Lämmötön valo venyy ja viipyy, päivät laihtuvat.

Huonekasvit elävät vähäisellä valolla, kituuttavat ikkunan luona odottamassa. Ne painautuisivat ikkunaa vasten kuten ihminen, joka on odottanut väsymykseen asti, ja koska ketään ei tule, hän lepää kasvot kiinni ikkunassa.

Jostain tulee lause: ikävä painuu koko voimallaan ikkunaa vasten.

Eloton valo venyy, viipyy, ei tuo mitään uutta, valo vain tekee kuolemaa päivä päivältä pitempään. Kävelin jäällä pyryssä, oikeastaan tyhjyydessä. Kaukaa katsottuna lumipyryt kehkeytyivät ja tyyntyivät nopeasti, puuskaisina hahmoina. Varjottomia ne olivat, lumi oli puhkivalkoista ja aivan sävytöntä, lumipyryt syöksähtelivät läpikuultavina haamuina, ja läpikulkevina. Kulkiessa liika valo värisi silmissä, eikä missään tuntunut olevan mitään kiinteää.

Kun kirjoitan, tietokoneen ruutu värisee blankona. Kun menen ikkunaan ja yritän lepuuttaa silmiäni, mutta samanlaista valoisaa sirinää on sielläkin.

Lumen kimallus ja molekyyli

Lumen ihmettelyä sekä pilvisellä että aurinkoisella säällä ! En vielä tiedä kumpi vie pitemmälle, tämä maidonvalkoisen himmeä hehku vai kimaltelevan hangen säteet. Pilvisäällä valonsäteet uppoavat lumen kuohkeuteen, ja ne hajoavat niin syvälle, että syntyy lumivalkoinen. Aurinkoisella säällä on tarjolla kiteitä ja kontrasteja mutta myös lumoutumista, mikä saattaa tehdä ihmettelystä tolkutonta. Maailmankaikkeus piilee lumenkimalluksessa.

Lumikiteet, jään läpinäkyvyys, jääkiteiden prismat, niiden symmetriset pienmuodot! Oli tutkijoita, jotka pitivät näitä kidemuotoja todistuksena siitä, että maailmankaikkeus on matemaattinen. Oli toisia, jotka muistuttivat: jää on kylmyyttä, elottomuutta: siellä minne jää leviää, mikään siellä ei kasva eikä elä. Kiteisyys on kaunista mutta kuollutta, sen heijastuksissa valo ei muutu vihreydeksi, kimpoilee vain peilipinnasta toiseen.

Mutta miksi lumi tekee muodostelmia, jotka ovat kuin elävää kasvillisuutta? Vastasatanut lumi puitten oksilla saa ajattelemaan kukkimista, valkoista kukkien ryöppyä. Ja samalla tyhjää, kukkimisen näköistä mutta hedelmätöntä loistoa. Kukkien haamuja.

Alituinen luonnon ihmettelijä, Thoreau, hämmästyi huurteisen jään äärellä, ja sanoi: lehtien haamuja. Huurteen ornamentti, kuurankukat, eivät näytä kukilta vaan lehtien abstraktiolta. Huurrekuviot symmetrisesti haaroittuvan lehden kaavana – tai haamukuvana, kuin kuolleet ja maahan romahtaneet lehdet kummittelisivat, ilmestyisivät ikkunaan läpikuultavina ja vailla ulottuvuutta.

Minulle riittää kuusenneulasten kalanruotokuviot, ja vastaavat huurteen tekemät ornamentit. Ällistyin siis aikalailla, kun luin että esimoderni ajatus universumista kristallina ja kidemuotoina oli siirtynyt nykyisiin teorioihin atomeista ja molekyyleistä. Sitä on aines; se koostuu tietyllä tavalla, kiteen sukuisesti yhteen liittyneistä molekyyleistä. Kemiastaan aines tunnetaan, se on selvää, mutta alkemistien lähes hyödyttömältä vaikuttava kristallikiteiden pähkäily, ja niiden jäljentäminen sekä muotojen tutkiminen – siirtyi yllättäväksi molekyylijutuksi ihan oikeaan kemiaan.

jäljellä lintujen ohuet vihellykset

18.1. ”Aamun pimeä sini, taivas on jo himmeän valoisa. Koulupojat hakevat reittiään valkoisessa sohjossa, tyttö ilman takkia pinkaisee asemalle. He ovat karskia väkeä. Linnunlaulusta on jäljellä vain ohuet vihellykset, ne tulevat paljaitten puitten suunnasta, ja minä olen valppaana keräämässä jokaista elämän ja luonnon merkkiä aivan kuin asetellakseni kauneutta ja kiviesteitä vähentämään tuskaa.”

Horatio Claren aamutaivaita voisi keräillä, mutta lopulta muistikirjaani tarttui vain muutama. Tammikuun keskivaiheilla 18. ja 19. päivä ollaan jollain rajalla, vähäisenkin kauneuden hakeminen, luonnon tuoma ilo alkaa tuntua mitättömältä.

19.1. ”Kamppailu kiihtyy. Aivan kuin olisi suljettuna harmaaseen lumipalloon joka pyöriessään kerää tappioita. Vaikka miten paljon peseydyn, haisen silti likaiselta junalta ja pakokaasuilta, talvelta. Silmä hakee epätoivoisesti valoa ja kauneutta, mutta nyt talvi on kurja, ei anna muuta kuin laskuja. Tulos on mitäänsanomaton.”

Horatio Claren masennuspäiväkirjassa luonnon kuvaukset kuitenkin lisääntyvät tammikuun loppua kohden. Kamppailu kiihtyy kunnes elämä alkaa taas tuntumaan siedettävältä. Claren Light in the Dark, a Winterjournal (2018) sai kiitosta Britanniassa eikä pelkästään aamutaivaiden kuvauksesta, vaikka niitä teoksessa on runsaasti. Hän on paitsi arvostettu matkakirjailija, myös luonnon kuvaaja. Jokseenkin hämmentyneenä odotan Horace Claren maaliskuussa ilmestyvää teosta Hevy light, Journey through Madness, Mania and Healing.

Kun chrystallus tarkoitti jäätä

Miten lumihiutaleista tulee valkoista lunta, millaisin heijastuksin kiteet asettuvat toistensa päälle; kuinka valo tulee lumessa aineen kaltaiseksi ?

Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä. Voin ajatella kuinka valonsäteet uppoavat lumen pintakerrokseen, hajoten niin täysin että syntyy lumivalkoinen. Himmeänä kuin maitolasi mutta kirkkaampana, niin että tuntuu kuin lapioisin kristallipölyä.

Kristallin ja jään samankaltaisuus on hämäävää, jopa latinan sana chrystallus viittaa jäähän. Tämä kristallin jäämäisyys on harhauttanut monta muuten niin tarkkaa ajattelijaa väittämään, että vuorikristalli olisi pysyväksi muuttunutta jäätä. Kristallilasin valmistus, lyijyn ja lasin sekoituksena, tunnettiin tosin jo 1600-luvulla. Mutta siloinkin vuorikristallia pidettiin jäänä, sen ikuisena muotona. Oletettiin siis, että ikijäätä voisi seurata vielä yksi, odotettu metamorfoosi, jää joka ei voisi sulaa lainkaan.

Kristallin tutkijoista humin ja merkittävin oli Emmanuel Swedenborg. Hän oli nuorena kristallin ja kosmoksen suhteille omistautunut tutkija. The Principles of Chemistry (1721) teoksessaan hän esitti hypoteesin, että kosmos on jäätä, ja sellaisena läpinäkyvä ja kiteinen kuten kristalli. Ajatus jäi hypoteesiksi, mutta koko 1700-luvun ajan sen sanotaan olleen vallitseva hypoteesi ja tutkijat yrittivät tehdä läpimurtoa asiassa. Yrityksistä luovuttiin vähitellen, todistukset kristallin ja kosmoksen yhteydestä jatkuivat 1800 -luvulle asti.

Swedenborg itse ei kait koskaan luopunut teesistään, vaan siirtyi tieteestä mystiikkaan. On täysin mahdollista, että kristallit olisivat portaaleja, hän uskoi. Mystikkona hän tarkastelikin kristallista käsin niitä lakeja, jotka määräävät tulevaisuuden.

Yritän löytää selitystä sille, miksi lumi tuntuu viilentävän säätilaa – vaikka niin ei oikeastaan ole. Ehkä lumen hajussa on viileyttä, se tuntuu kylmältä. Ja tästä tekisi mieli tehdä johtopäätös, että lumi huokuu kylmää ja viilentää säätä.

Glacery, jäätikkö, viittaa läpinäkyvään lasiin. Glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Halu löytää tie kristallista kosmokseen on vaikuttanut myös siihen, miten suuret napajäätiköt on kuviteltu. Ne ovat olleet havaittavan maailman viimeinen raja, siirtymä läpinäkyvästä näkymättömään. Tuo ero siirtyy kauas ja muuttuu horistontin kaltaiseksi; siirtymä lasijäätikköstä kristalliseen lasitaivaaseen oli houkuttavaa sijoittaa pohjois-ja etelänavalle.

Haukka juuttui pensasaitaan

Kylmien talvipäivien ja lumipeitteen aikaan. Tänään puoleltapäivin haukka juuttuneena orapihlaja-aitaan, enkä osannut auttaa sitä. Varpunen ja tiainen pysyttelivät hiljaa syvällä alaoksistossa (toisin kuin silloin, kun taivaalle ilmestyy jokin haukka ja ne antavat varoitusääniä). Nyt ne eivät hiiskahtaneetkaan.

Ne olivat suojassa paikollaan. Haukka olisi ehkä siepannut toisen jos olisi havainnut liikahduksen. Pelko oli aistittavissa – ja hetki oli jännitteinen, uhrilinnun avuttomuus. Se piti pikkulintuja silmällä koko ajan pyristellessään vapaaksi. Kun se vähitellen pääsi irti, se lennähti läheiseen lehmukseen, viipyi siinä lyhyen hetken ja lennähti pois. Sillä ei ollut täällä enää mitään saatavissa. Sen jälkeen kesti vielä hetken ennen kuin pikkulinnut uskaltautuivat esiin. Ensin pyrähti tiainen tarkkailemaan tilannetta lehmuksen ylimmältä oksalta, sitten varpunen pudottautui maahan jatkamaan ateriaansa. (ks. Salzinger)

Talvimasennus, säätila

”On julma ja vihamielinen talviaamu, räntää sataa ja taivas pyyhkii ylitsemme kylmänä ja harmaana”.

Kun ympäristöä, säätä ja tunnelmaa kuvataan tarpeeksi paljon. se tulee esiin taustalta. Kirjoittajat keräävät usein muistikirjoihinsa aamujen kuvauksia, taivasnäkymiä, lumituiskuja, pakkasia ja suojia, kaikenlaista säätä ja näkymää. Niistä on tapana valita jokin ilmaisemaan sitä maailmaa, johon kertomus kuuluu. Mutta ympäristön taju loppuu usein tähän: laatukuva aloittaa novellin tai luvun, se itse ei merkitse mitään. Se on tausta. Tausta, joka vetäytyy sen tieltä, mitä tulee tapahtumaan.

”Koko päivän on tullut lunta, varhaisesta aamusta alkaen se on laskeutunut lähes hellästi yllemme. Illan pimetessä sade lakkasi ja paljastui tähtitaivas.”

Entä mitä tapahtuu, kun luonnon, sään, päivän kierron kuvausta on epätavallisen paljon ? Eikö kirjoittajalla ole mitään tärkeämpää kerrottavaa? Eikö hän pääse alkuun? Miksi hän kiertelee säätiloja maalaten?

Nämä kysymykset kertovat sään ja vuodenajan toisarvoisesta merkityksestä. Jos talvisen sään vaihtelun kuvauksia on paljon, sen täytyy olla masennuksen merkki.

”Nyt laakso on kuin joki, jossa valo virtaa. Ennen aamun kajastusta superkuu on siniverinen, se tekee hopeanvalkean käytävän.”

Horatio Claren talvipäiväkirjaa on kiitetty brittiläisissä kritiikeissä. The Light in the Dark (2018) on päiväkirja, jossa kerrotaan paljon siitä, millaista on ulkona. Kuvaukset ovat mielialoja, sekä ulkona että sisäisesti. Sidos on niin vahva, että talvinen sää näyttäisi lisäävän masennusta.

Tosin väittäisin, että sään kuvaus, sävyttäessään masennusta, keventää sitä, ohjaa värittämään itselle ominaista masennusta ja erityistä tunneskaalaa, samalla tämä väritystehtävä kevetää katsetta siten, että näkymät ovatkin melankolisia.

En siis odottaisi kirjoittamiselta ihmeitä, mutta jos se auttaa siirtymään masennuksesta melankoliaan, niin se on paljon

Horatio Clare opettaa luovaa kirjoittamista Manchesterissa, ja sattui niin että tapasin viimeviikolla hänen työtoverinsa. Keskustelimme Jyväskylässä vierailleen Cathleen Millerin kanssa esseestä ja luovasta nonfiktiosta. Kerroin, että olen viimeaikoina seurannut brittiläistä luontoesseistiikkaa. Cathleen sanoi, että hänen työtoverinsa Horatio Clare on tällä alueella erinomainen, ja että suomalaisena pitäisin hänen talvipäiväkirjastaan.

Hän ei aluksi uskonut, että olen lukenut jo tuota Claren teosta. Todistin että teoksessa kuvataan paljon talvisia säätiloja eri aikaan päivästä. Kirjoittamisen opettamisesta ei montaakaan merkintää löydy. Muuten siinä kerrotaan elämästä vaimon ja pienen lapsen kanssa, sekä pienestä lammastilasta Walesissa, jossa äiti asuu.

Tällä tavalla sain välitettyä kiitokset The Light in the Dark -teoksen tekijälle. Ja vaikka englannin kielen taitoni riittää tavoittamaan vain osin talvisten säätilojen nyansseja – ymmärrän niistä jotain peilaamalla lukemaani talvisäihin jotka tunnen.

Säätilat, valon esiintymistavat, tuulten tunnelmat muodostavat Claren teoksessa päivittäistä etenemistä. Liike melankolian, haikeuden, ahdistuksen ja masennuksen välillä voisi vaihdella loputtomasti päivien myötä. Aivan kuin melankolia olisikin hypnoositila.

Talvisen päiväkirjan maaliskuu alkoi tuolloin Britanniassa mahdottoman runsailla lumisateilla. Kaikki meni tukkoon, maanteille syntyi lumivalleja kuin käärittyjä ruumiita joihin autoilija töksähteli. Tuuli pyörteili niin, että äidin maatilalla lampaat palelivat. Lumi eristi äidin taloonsa.

”The white deepening as you come into Pennines is dramatic: three days´ snow humped and frozen, the trees stark, darkly schoked, the roads glazed with salt dust and slush-swish, and everything sheened with ice. The cars carry hoods of old snow and icicles.” (2.march)

Kun lumimyrsky muuttui räntäsateeksi, Claren perheen talossa katto alkoi vuotaa. Kun tuuli lakkasi, vuoto loppui, mutta uuden myrskyn tullessa vuoto jatkui. Kiivettyään katolle, ja korjattuaan vuodon, syvä tyytyväisyys valtasi Horation mielen, ja hän tiesi että masennusputki oli katkennut.

Clare toteaa, että hänellä masennusputki katkeaa johonkin tekoon. Hän saa korjattua koko talven rikki olleen ovenkahvan, tai niin kuin tuona talvena, hänen on pakko korjata vuotava katto. Ahdistus ja masennus loppuivat, haikeus ja melankolia sai rinnalleen keväisiä tunnelmia.

”The rain comes. I listen to constellations. Soft as children´s whispers at first, then tippling, then fatter taps. In the bedroom children´s brething is perfect peace, gentle as nightfall. And the roof holds – miracle. All night the rain visits in different moods, but nothing comes through. ” (9 March).


Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.

 

 

 

Huopikkaat, kevyt mieli ja se pehmeys

Lumen keskellä eläminen on niin kaunista, aivan kuin komediassa, joka sijoittuu metsäkämpälle Neuvostoliittoon.  Talvi on kuohkea, metsätyöläiset ovat iloisia eikä kellään ole kylmä. Tällaista unelmaa mekin tarvitsemme, ehkä kaikki tapahtuu hyväntuulisen Pakkasukon maailmassa: talvi on tuossa komediassa se suuri ystävällinen.

Sieltä se Venäjän Heidiksi kutsumani nuori nainen astahtaa ulos metsäkämpästä, ja kaikki on niin intiimiä lumen kanssa. Sen sijaan, että lunta olisi sysitty pois, tässä komediassa sitä on haalittu ympärille.

Lavasteen omainen lumi vielä korostaa sen käyttöä osana unelmaa: kuinka runsaasti tätä suurta kuohkeutta onkaan. Sitä on myös ripautettu jokaisen näyttelijän karvalakille ja olkapäille.

Heidi on lähdössä hakemaan vettä lähteeltä, kaksi emaliämpäriä sekä korento on hänellä mukana. Korento on nerokas yksinkertainen tanko, jonka ansioista täydet vesiämpäritkin tuntuvat keveiltä. Kuinka hilpeästi ja jalka kevyenä Heidi kirmaisee lumessa.

Mieli on kevyt, sydän on leikkituulella ja huopikkaat jalassa aivan kuin hehottaisivat Heidiä lumihankeen. Huopatossut, nuo isot ja ilmavat pakkassään kengät ovat kevyet kuin villasukat.

Ja kun Igoriksi kutsumani mies juoksee Heidin luo, sekin tapahtuu lähes lentäen. Sopivan jyrkkä alamäki antaa pitkän askelen, ja siivet huopikasjalkoihin tulee lumesta, joka pöllyää hänen jalkojensa ympärillä. Sitten kinastellaan hellästi, lumen pyyhkiminen toisen päältä antaa syyn olla sylityksin.

Miten mukavia ovatkaan kaikki nämä pehmeät, pörröiset vaatteet: niitä tarvitaan mahdollisimman paljon suhteen alkuvaiheessa. Turvallista läheisyyttä,  sitä seksuaalisuutta jolle on olemassa vain suu, silmät, nenänpää  ja hymyt. Heidi on löytänyt ison pehmolelun.

Suuri ystävällinen lumi tulee lähelle ja pöllyää heidän ympärillään.

Hiihto loskassa, pelko ja väsymys 1916

Kohtaamme vaativan talvikauden Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian alkusivuilla, kun meidät viedään vuoteen 1916 Lapin liepeille, Pohjois-Ruotsiin. Vastaavia talven kokemusten kuvauksia kirjallisuudessa olen käsitellyt Pakkaskaunis -sikermässä (2018).

Ekmanin teossarjan ensimmäisessä osassa, sen avauskohtauksessa 6- vuotias Kristin kulkee yksin, peloissaan iltapimeällä kirpeässä pakkasessa ja kohtaa pelottavan ukon.

”Oli ankara pakkanen, tähdet tuikkivat neulanterävinä korkealta. Minä pelkäsin kuusimetsää, joka kohosi tien kummankin puolen. Lumitaakka painoi oksia alas ja puiden sisällä oli mustaa. Vielä pahemmin aloin pelätä kun sillalla oli varjo.”

Ekman talvisissa kuvausissa henkilö heitetään vaaralliselle tai pelottavalle matkalle, ja luonnon keskellä hän saa tuntea olevansa pieni ja avuton. Sitten tämä avuttomuuden tunne muuttuu ulkoiseksi, konkreettisesti uhkaavaksi mieheksi, jota tyttö tai nainen haluaisi paeta. Tässä lapsuus -kohtauksessa pelko muuttuu riemukkaiksi tunteiksi, kun pelottava hahmo paljastuukin Kristinin saamelaiseksi enoksi. Miten heleäksi pakkasyö muuttuukaan.

Luonnon keskelle ilmestyvä pelon aihe, jokin kammottava jota ei voi paeta tuntuu olevan Ekmanin suosima tapa muuttaa pakkasyö tai lumiräntä tunteeksi. Sudentalja -trilogian päähenkilö Hellevi kokee samantapaisen pelottavan hahmon rämpiessään suksineen jäällä lumirännän nujertamana:

Tuisku muuttui kaatosateeksi Hillevin lykkiessä kylää kohti. Hän sauvoi minkä vesikeliltä pääsi, mutta sukset takertuivat kerran toisensa jälkeen lumipöpperöön ja kengät luiskahtelivat mäystimistä. Hän alkoi olla näännyksissä ja hänen oli pakko taas levätä, roikkuen koko painolla sauvojen varassa. Metsäiset vaarat kylän takana kohosivat suhruisina väräjävässä veden ja ilman välimuodossa. Omasta mielestään hän ei ollut päässyt juurikaan lähemmäs , vaikka oli sauvonut itsensä kuolemanväsyksiin.

Hillevi hiihtää rättiväsyneenä ja peloissaan järven jäällä. Olemme vuodessa 1916, Pohjois-Ruotsin rajaseudulla, Nuori Hellevi on aloittanut juuri kätilön työt, puoliväkisin hän oli tunkeutunut löyhkäävään pirttiin, löytänyt synnytystuskissa olevan tytön, ja onnistunut pelastamaan tämän mutta ei lasta. Tässä mielentilassa hän hiihtää kohti kotia, kun hänen pelkonsa saa konkreettisen muodon:

Silloin hän kuuli takaansa koiran haukkua. Hän lähti taas lykkimään niin lujaa kuin pääsi. Mutta haukku läheni. Lopulta hän jo näki mustan koiran, kun vilkaisi olkansa yli. Koira haukkui juostessaan, eikä aikaakaan kun Hillevi sai sen kannoilleen ja tunsi sen repivän hametta. Hän yritti puolustautua sauvalla, mutta siitä koira kävi vain entistä äkäisemmäksi ja hyppi häntä vasten ja repi oikeanpuoleista takinhinhaa.

Hillevillä on takana hirvittävä kokemus pimeässä ja ikkunattomassa savupirtissä. Synnytystä tekevän tytön isä oli uhannut häntä kirveellä, vienyt hänen muistiinpanonsa.  Hillevi oli väsynyt ja kaikki pelot tuntuivat tavallista voimakkaammilta. Koiran silmätkin tuntuivat valtavilta:

Ensin koira näytti vallan kamalalta, koska sillä oli isot valkoiset silmät, jommoisia hän ei ollut ikinä nähnyt koiralla. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin kaksi valkoista täplää turkissa silmien yläpuolella. Hän sohi koiraa sauvalla ja saikin sen tanssahtelemaan vähän kauemmas. Mutta nyt hän kuuli huudon ja hänen takanaan rahisivat ja lätisivät jonkun sukset. Koira näytti asettuvan hiukan ja tyytyi juoksemaan puoliympyröitä hänen ympärillään yhä haukkuen.

Hillevi ei pysähtynyt. Painoi pään harteiden väliin ja sauvoi kaikin voimin. Mutta äkkiä hänen rinnalleen hiihti mies ja viisti poikittain eteen niin että Hillevi törmäsi.

Tähän hetkeen kiteytyvät Hillevin kaikki pelot: hän on yksin suksineen keskellä tuiskua järven jäällä, on aivan mahdollista että pirtin vihainen ukko on seurannut häntä kirves kädessään.

Hän oli mies, jota sanottiin Villeksi. Hän vain ojensi kätensä. Eikä Hillevi voinut tehdä muuta kuin sen minkä teki. Koska pelkäsi miestä.
Koira jolla oli valkoiset silmätäplät, seurasi miestä tämän kääntyessä sauvomaan kohti Lubbenia.”

Kerstin Ekman, Herran armo, Sudentalja I-osa 2002, 89 suom. Pirkko Talvio-Jaatinen).

Katso myös. Henna Pääkkönen: Marginaalissa vai maailman keskipisteessä? Pohjoisen representaatioista Kerstin Ekmanin Vargskinnet -trilogiassa (pro gradu Oulu 2015)

Olla kaukana metsässä, se tunne

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.