Kerta kielon päälle


Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.

Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.

Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.

Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.

Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.

Tuo tulppaani vartoi kauan

Miksi kukkia on niin monen värisiä, eiväthän ne mitään värejä näe?

Kuljen päivittäin erään tulppaaniryhmän ohi, ja nyt viimeinkin ne ovat raottamassa vihreitä nuppujaan: keltaista ja punaista sieltä on tulossa.

Eräs, lähellä lämmintä seinänviertä, oli huomattavasti edellä muita. Se oli aikaisempaa sukupolvea, kevään ensimmäisessä lämpöjaksossa herännyt. Se oli kokenut taantuman ja pysähtyneisyyden ajan: näin selvästi turhautuneisuuden. Annoin sille odotukseni, kun kuljin siitä ohi. Tuo tulppaani sananmukaisesta vartoi – ei vartioinut vaan vartoi – pitkät ajat lähes samanlaisena vihreänä nuppuna koko ajan. Ja kun se viimein sai paljastaa kukkansa, kuin kultamunan, muut tulpaanit olivat saaneet sen kiinni.

Mutta silti, pystyikö yksikään noista nopeasti heränneistä tulppaaneista sellaiseen keskittyneisyyteen kuin tämä.

”Ääni, eräänlainen kohahdus, jonka kuulee kun avaa keskittyneesti silmänsä”.

Mahla ja maanalaisten hiivat

Mahlasima on valmistunut, pari viikkoa sen jälkeen, kun sitä tuli valutettua koivuista. Kun koivu lopettaa talviunensa, alkaa mahla virrata: se nousee oksan kärkiin ja ruokkii lehtisilmuja niin että ne puhkeavat. Tai toisin päin, puiden silmut paisuvat keväällä ja imevät oksien kärjissä puun suonista nestettä. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa.

Halusin esittää tällaisen rinnastuksen, mahla ja maito, siksi koska juon mahlasimaa, jossa on käyneen maidon maku. Ja pitää siinä ollakin potkua kuin tamman maidossa, ei tosin väkevyyttä vaan maitohappobakteereja ja maan voimaa.

Olisi hyvä tietää enemmän mahlan käymisestä, onhan se ikivanha viikinkien juoma, jonka käyttäminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Maanalisten hiivat! Syvällä maassa olevat juuret tuovat nesteen ja kivennäisten myötä hiivaa, joka saa mahlan muutaman päivän kuluttua käymään.

Sen tiedän, että koivun rungon sisällä puuaines ja ksylitolit ovat täysin puhtaita ja steriilejä – kuten siman valmistus edellyttää. Maan alta siihen tulee luotettava, aina samanlainen hiiva, joka saa tämän ihmeellisen imetystuotteen kukoistamaan.

Monena vuonna olen ihmetellyt tätä maitohappomaisuutta mahlasimassa. Vaikka mahlan makeus vaihtelee, ja vaikka lisään simaan hunajaa ja viinihiivaa, silti maku poikkeaa tavallisesta simasta ja tavallisesta viinistä. Ensin häpesin sitä, pidin simaa epäonnistuneena, sitten ymmärsin että niin sen pitääkin käydä. Tänä vuonna kokeilin kukkaisaa, ja makeutin mahlan syreeninkukkasiirapilla, jota oli jäänyt viimekesästä. Tuoksu on kukkaisa, mutta maku muistuttaa käynyttä, rasvatonta kefiiriä.


Pajuilla oli hetkensä, osana ilmaa

Aikainen kevät katkesi takatalveen, siitepölystä runsaat ilmavirrat tyrehtyivät ja ilma raikastui. Mutta se, mikä helpotti allergikkojen hengitystä, lopetti pölytyksen pienikukkaisilta pajuilta. Niiden keskinäinen kuhinansa loppui ja alkoi kokonaisen vuoden kestävä paikallaan oleskelun aika. Siitepöly on niiden ainoa kontakti lähipiirinsä ulkopuolelle, siis maailmaan. Toki pajukasveilla on kesällä vilkkaat suhteet lähiympäristöön: juuriensa avulla ne hakevat vesisuonia ja sekoittuvat muihin juuriin sekä rihmastoihin. Mutta vain pölytysaikana niillä on kontakti etäisiinkin pajuihin. Ymmärrän hyvin tämän kaukokaipuun, ja summittaisen viestinnän, kun hedekukat tervehtivät ilmavirtojen välityksellä emikukkia.

Lyhyt on kevät, kohtaamisten aika, kun etäälle toisistaan juurtuneet pajupuut tai pensaat ovat yhteydessä toisiinsa siitepölyn välityksellä. Miksi se tapahtuukin aina, kun kevät on epävakaimmillaan. Vaikka paju on tietääkseni ainoa kukka, jolla on suojanaan pakkasen kestävä valkoinen turkki. Mutta kun ne pienet, neulamaiset kukat uskaltavat esiin turkin alta, alkavat lämpimän jakson tullessa lähettää ja vastaanottaa siitepölyä. Kunnes sade paiskaa siitepölyn maahan, ja halla hyytää kukat.

Kun paju kukkii, siinä on jotain muinaista ja jurakaudelta periytyvää: paju harrastaa summittaista hedelmöittymistä. Siinä on kevään olemus, valikoimaton ja kaikkia koskeva hedelmöittymisviesti. Voin hyvin tuntea sen itsekin, kun olen jossain, minne on kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Se on ilmapiiriä, joka ei perustu minkäänlaiseen valintaan;  on vain valtavaa summittaista jakamista. Hengitän, olen ihmisten ilmoilla. Toisten ihmisten hengittämä ilma sekoittuu happeen jota vedän keuhkoihini.

Tällainen on maailma. Me sekoitumme summittaisesti toisiimme, emme voi valikoida kenen hengittämää tai pölyttämää ilmaa hengitämme.  Maailma on yhteinen, monilajinen. Pajukasvit ovat juuttuneina paikoilleen, mutta pöllähtävät näin keväällä. Samalla kun ne näin tervehtivät lajitovereitaan, ja samalla siitepölyisellä tavalla kaikkea muutakin.  Allergiset reaktiot osoittavat, että kaikkien ihmisten keuhkot kyllä tunnistavat sen.

Krookuksen tarina

Kevään ensimmäinen merkki oli muutos pojan käyttäytymisessä. Talviaikaan niin aamu-uninen nuorukainen lähti jo auringon noustessa kuljeksimaan ylös niityille. Kerrotaan, että hän olisi löytänyt sieltä nymfin, ja että hän olisi juossut tämän väsyksiin sekä vanginnut syleilyynsä. Kevään ensimmäinen merkki oli oikeastaan nymfin ja pojan tapaamispaikka, se oli auringossa lämmenneen kivenjärkäleen suojassa.

Aluksi Smilex-niminen nymfi oli pitänyt tapaamisia vain leikkinä. Kuin perhonen hän liikuskeli vuoriniityn lämpimissä ilmavirroissa. Pojan ilmestyessä niitylle nymfi kierteli pensaiden ympäri, kunnes poika juoksi hänen perässään. Nymfi valitsi tuulensuojaisen, lämpimän kiven, jolle asettui. Kun poika heittäytyi viereen nurmelle, hän pyrähti tämän luo.

Nymfi oli hauras, ja poika oli varovainen ja hellä heidän maatessaan auringon lämmössä. Nymfi rakasti kevyttä: leikkejä, kujeiluja, suukotteluja, hullutteluja. Hän halusi pitkiä lepertelyjä, hyväilyjä, jotka saivat ihon värisemään.

Nymfi oli useinkin pitänyt pojan elintä käsissään ja leikkinyt sillä. Tällä on merkitystä tarinan kannalta, koska nuorukaisen nimi oli Krookus. Hän oli pakahtumaisillaan, niinpä hän esitti kosintansa joka kerta kun he tapasivat.  Hän oli polvillaan maassa, kiihottuneena hän tarttui nymfin molempiin käsiin ja veti tätä puoleensa.

Nymfi ei suostunut, koska se olisi merkinnyt alas kylään muuttamista. Miksei nuorukainen voisi ryhtyä paimeneksi. Hehän ovat onnellisia täällä, hehän saisivat elää vuoriniityllä. Tämän poika kertoi vanhemmilleen jotka tyrmäsivät ajatuksen välittömästi.

Kevään lumous oli pian ohi. Narsissien roiskeet olivat tulleet ja menneet. Päivät kuumenivat ja vihreä syveni, hiki valui pojan kasvoilla kun hän kisaili nymfin kanssa. Kun nuorukainen vielä viimeisen kerran esitti kosintansa – vetäen nymfiä molemmista käsistä puoleensa, kysyen tulisitko sinä Smilex vaimokseni – nymfi ei vastannut mitään, vaan pyysi jumalatar Floran paikalle.

Flora laskeutui kedolle, asettuen täyteen kukkaloistoonsa. Narsissit balleriinamekoissaan, ja kovapintaiset tulppaanit tulivat nymfin ja nuorukaisen eteen – ja Flora otti heiltä halun pois. Flora sekoitti heidän tunteensa, muotoili siitä kukan mukuloineen ja istutti sen maahan: se oli sinivioletti krookus, sen terälehtien keskellä hehkuvat tuliset heteet olivat sahramia.

Yhä nykyään, vuoriniityillä kulkijat voivat ihailla krookuksen terälehtiä kerätessään luonnonvaraista sahramia mausteeksi.

Karl Kraus ja Wien yleisönä

Nyt suuren poliittisen taantumuksen aikaan myös Wien on kokenut äärioikeistolaisuuden nousun. Hallitusvalta on salonkikelpoisella oikeistolla. Tavalliset liberaalitkin ovat huolestuneita. Tai kuten Karl Kraus sanoi 1914, maailmansodan syttyessä: wieniläiset ovat huolissaan ja siksi ilomielisiä.

En halua verrata aikoja 1914 ja 2019, nykyaika on täysin toinen. Mutta samankaltaisten aikojen lukeminen niitä vertaamatta, potentiaalisuuden tunnustelu on eräänlaista taustatyötä Wieniin matkustamista varten.

Kuvassa on Kraus ystävänsä Oskar Kokoschkan maalaamana. Karl Kraus oli – 1900-luvun alun modernisti ja antimodernisti -joka vihasi ja rakasti wieniläisiä lukijotaan. Kraus toimitti yksin Die Fackel (Soihtu) lehteä, täytti sen polemiikeillaan ja satiireillaan.Häntä on pidetty, vain keskitason kirjailijana. Nyt kun hänet on varsinaisesti löydetty on myös huomattu, että monet tuon ajan parhaista kirjailijoista lukivat Die Fackelia.

Krausin Wien satiirien kohteena olivat mm. upseerit Ringstrassella riikinkukkomaisine asuineen, omaa arvokkuuttaan esittelemässä. Krausin satiirin kohteena oli  myös vasta perustettu Psykoanalyyttinen seura, ne näyttivät tekevän kaikista pervoja. Kraus pilkkasi myös omiaan: hän oli taustaltaan Wienin juutalainen, ja satirisoi heitä sinnikkäästi.

Krausin tylyt huomiot olivat enemmän kuin satiirisia. Ne vaikuttavat joltain silloin tuntemattomalta pessimismin muodolta, joltain minkä tunnetaan nyttemmin Thomas Bernhardilta, hänen Wienin kulttuuripiirien kuvauksistaan.

Kaikesta huolimatta Krausin yleisö oli Wien. Hän luki polemiikkejaan wieniläisille, ja nämä kuuntelivat henkeään pidättäen. Kraus veti väkeä massaluennolleen: seuraavan polven kirjailijoista Robert Musilin ja Elias Canettin kerrotaan olleen hänen ihailijoitaan. Nämä kävivät kuuntelemassa Krausia.

Nykyään kun noista Krausin jeremiaadeista otettuja pätkiä kuuntee You Tubesta, voi tunnistaa kiihkon ja pateettisuuden.  En tiedä miksi tuota puheen raivoa kutsuisi: itsesyttymiseksi ja tulipaloksi, lauseitten lieskoiksi satojen kuulijoitten edessä.

Sellainen oli myös puhe, jonka Kraus piti toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin. Hän kuvasi itsensä yksin yössä palavaksi soihduksi. Hän oli aggressiivinen pasifisti, joka julisti että tämä sota on ihmisen loppu. 1900-luvun alun kunniakäsitys ja isänmaallisuus hallitsivat tuon ajan saksankielistä maailmaa. Sellaista sävyä saattoi löytää jopa Thomas Manin tai Robert Musilin puheista, odotettiin ”suuren ajan koittamista”.

Karl Kraus piti vastapuheen, jossa toivoi Euroopan säästyvän ”suurelta ajalta”, ja että pieni aika palaisi pian. Hänen puheensa otsikkona oli ”Tänä suurena aikana”. Ote puheen alusta englanniksi:

In this Great Time

which I still remember when it was so small; which will become small again if there is enough time, and which, because in the realm of organic growth no such transformation is possible, we prefer to address as a fat time and also a hard time when the very thing happens that one could not imagine, and in which one can no longer imagine.

Karl Krausin päätyönä pidetään nykyään mammuttimaista näytelmää Ihmisyyden viimeiset päivät sen aika on ensimmäistä maailmansotaa, se on teatteria Wienin julkisista tiloista, sotauutisista, kansallisuhosta ja kärsimyksestä.

Ihmisyyden viimeiset päivät julkaistiin vasta Krausin kuoleman jälkeen 1952. Se on mammuttimainen teos ja lähes mahdoton esittää. Sen esittäminen vaatisi teatterilta kokonaisen näytäntökauden, parikymmentä ensi-iltaa peräkkäin. Mammuttimaisuutta ilmentää se, että yhdessä näytöksessä saattaa olla kolmisenkymmentä kohtausta, usein mukana pelkkää katuvilinää. Wieniläisissä kahviloissa on useita kohtauksia. Eräs on satiiri joka käsittelee kielen kielellistä puhtautta kansalliseen henkeen. Vapaaehtoisesti katuja partioivat miehet, ”kansan äänen” nimissä, peittävät vieraskielisiä nimiä katukylteistä. He tekevät kansalaishuomautuksia myös puhekieleen pesiytyneistä vieraista sanoista. Jostain syystä kadulla kulkijat olivat kauhuissaan jos joutuivat heidän pysäyttämäkseen.

Ote kohtauksesta englanniksi:

Suburban street. A milliner’s shop, a Pathéphone record shop, the Café Westminster, and a branch of the cleaners Söldner & Chini. Enter four young men, one of them carrying a ladder, strips of paper, and paste.

FIRST Here’s another one! What does that say? Salon Stern, Modes et Robes. Paper the whole thing over!

SECOND Yes, but we could leave the name, and what kind of shop it is. Here, let me. Watch. (He pastes and reads) “Sal Stern Mode.” That’ll do — it’s German now. On to the next.

FIRST Patephon, look, what’s that? Is that French?

SECOND No, it’s Latin, that can stay. But what’s that there: “German, French, English, Italian, Russian, Hebrew music”?

THIRD What should we do?

FIRST It has to go, all of it!

SECOND No, let’s try this (He pastes and reads): “German — Hebrew music.” That’ll do.

THIRD But what have we here? Look at that! Café Westminster. That’s surely English, isn’t it!

FIRST Yes, but we’d better check with them first. It’s a coffeehouse, the owner might be some celebrity and we’d be in trouble. Let’s get him out here. Wait a minute. (He goes in and returns at once with the proprietor, who is visibly alarmed.) You see the point, don’t you? — a patriotic sacrifice—PROPRIETOR What an imbroglio, but if you gentlemen are from the Voluntary Committee—

FOURTH Look, why did you call your coffeehouse that in the first place? That was shortsighted.

PROPRIETOR But gentlemen, how could I have known? I feel bad about it myself now. Look, the reason I called it that is because we’re right beside the Western Station, and that’s where the English milords arrive during the season — so they should feel at home straight away—

FIRST So, did you ever have an English lord in your coffeehouse?

PROPRIETOR I’ll say! Those were the days! Heavens, yes!

FIRST Congratulations! But look, none of them can come now anyway.

PROPRIETOR Thank God for that! — Gott strafe England! — but look, people have got used to the name, and after the war, when, God willing, the English customers come back — look, give me a break!

FIRST Sorry, mister, the voice of the people can’t make allowances for things like that, and the voice of the people, as you will know only too well—

Kraus tunnetaan osuvista näkemyksistään I maailmansodan suhteen. Samaan hengevetoon todetaan usein, että Krausin satiirinen terävyytensä olisi kadonnut II maailmansodan suhteen.  Krausilta kysyttiin, että miksi tämä ei pilkkaa Hitleriä, tämä tokaisi että ”ei Hitleristä kannata puhua”.  Voi olla että intellektuelleista sopi erottautua tällä tavalla. Tämän perusteella on luultu, että Kraus ei olisi pitänyt Hitleriä vaarallisena. Krausin näkemys oli kuitenkin, että ei Hitleristä kannata puhua, mutta niistä jotka tuollaiseen uskoo, niistä kannattaa puhua enemmänkin.

Kraus kuoli pian sen jälkeen kun natsit takavarikoivat, juutalaisuuden vuoksi, hänen omaisuutensa. Hän menetti työhuoneensa ja hän sairastui. Tilanne paheni, kun Kraus joutui auton töytäisemäksi ja muutaman kuukauden kuluttua hän kuoli.

Tiaisen kevät

Tuttu koirastiaisen kevätlaulu, niin soolomainen kutsu verrattuna talitiaisten tavalliseen visertelyyn. En tiennytkään, miten suuri muutos kevät on tiaisille. Niitten tavat ja touhut ovat jo alkukeväästä aivan toisenlaisia kuin muulloin. Syksyllä, kun poikaset ovat aikuisia, ne eivät ole erityisen pesä- ja reviirikeskeisiä. Sanotaan niitten tutustuvan syksyllä uusiin paikkoihin, terästävän muistiaan jemmailemalla löytämiään siemeniä puukuorten koloihin.

Kuulemma tiaisilla on sukuelimet oikeastaan vain keväällä.  Muun ajan vuotta ne ovat varsin surkastuneet, mutta kevätmenojen aikaan sukuelimet heräävät ja kasvavat, ottavat vallan.

Tai mikä noissa tiaisissa nyt ottaa vallan: pesimishalu, halu reviiriin. Jokin ottaa vallan tiaisten aivoissakin, niitten suhde lajitovereihin muuttuu: kaikki ovat joko kilpailijoita tai kumppaniehdokkaita.

Sellaista se on: parittelukumppaneiden hakeminen on antoisaa, sitten pesiminen on niin tyydyttävää, ja sitten suuret tunteet kohdistuvat poikasiin. Käytän tällaisia tunneilmaisuja, koska keväällä tiaisissa vaikuttavat adrenaliinit ja endorfiinit poikkeavat vain vähän ihmisen tunnetilojen hormoneista. Tunteet ovat tietysti toisenlaisia linnuilla, mutta mitä tahansa ne ovatkin, ne koetaan yksilöllisesti, ja ne hyrräävät voimakkaasti.

Olen kunnostellut linnunpönttöjä tiaisille. Uskon ymmärtäväni niitten pesimishalua, sitä halua tehdä tähän maailmaan pieni, kuiva ja pehmeä paikka.  Tunne a) mistähän löytyisi muhimispaikka, onhan paikan tekeminen lähes yhtä mukavaa kuin muhiminen.  Rinnastan sen nimenomaan sänkyyn menemiseen, pesä ei ole talo vaan se on sänky maailmassa. b) Panopaikka muovataan peitteissä loikoilemalla ja kääntyilemallä, tiaisten pullea rintakupu painelee suojaisassa pesässä sammalia.  c) Sitten ollaan pesässä sukuelimet paisuneina.  Ja vain siksi, että elämä on oikein mukavaa ja tyydyttävää, se myös jatkuu ja lisääntyy.

Ja ilman muuta – kun pönttöjä kunnostelen – koen olevani hieman myös osallisena tuossa tiaisten onnessa.

No, nyt tosin koiraslinnut vasta laulelevat ja kuuluttelevat alueitaan.  Tuntuu siltä, että pihapiiriin ne tulevat vasta lopuksi: ensin tiaiset keskittyvät puistoon ja sen takaiseen metsikköön. Ei ne pönttöjä tarvitse, pesimiskiihkossaan ne pykäävät petipaikkoja vaikka minne puskaan.  Mutta ennen pitkää ne pyrähtelevät myös täällä, vähemmän kiinnostavissa mutta turvallisissa linnunpöntöissä.

Talvimasennus, säätila

”On julma ja vihamielinen talviaamu, räntää sataa ja taivas pyyhkii ylitsemme kylmänä ja harmaana”.

Kun ympäristöä, säätä ja tunnelmaa kuvataan tarpeeksi paljon. se tulee esiin taustalta. Kirjoittajat keräävät usein muistikirjoihinsa aamujen kuvauksia, taivasnäkymiä, lumituiskuja, pakkasia ja suojia, kaikenlaista säätä ja näkymää. Niistä on tapana valita jokin ilmaisemaan sitä maailmaa, johon kertomus kuuluu. Mutta ympäristön taju loppuu usein tähän: laatukuva aloittaa novellin tai luvun, se itse ei merkitse mitään. Se on tausta. Tausta, joka vetäytyy sen tieltä, mitä tulee tapahtumaan.

”Koko päivän on tullut lunta, varhaisesta aamusta alkaen se on laskeutunut lähes hellästi yllemme. Illan pimetessä sade lakkasi ja paljastui tähtitaivas.”

Entä mitä tapahtuu, kun luonnon, sään, päivän kierron kuvausta on epätavallisen paljon ? Eikö kirjoittajalla ole mitään tärkeämpää kerrottavaa? Eikö hän pääse alkuun? Miksi hän kiertelee säätiloja maalaten?

Nämä kysymykset kertovat sään ja vuodenajan toisarvoisesta merkityksestä. Jos talvisen sään vaihtelun kuvauksia on paljon, sen täytyy olla masennuksen merkki.

”Nyt laakso on kuin joki, jossa valo virtaa. Ennen aamun kajastusta superkuu on siniverinen, se tekee hopeanvalkean käytävän.”

Horatio Claren talvipäiväkirjaa on kiitetty brittiläisissä kritiikeissä. The Light in the Dark (2018) on päiväkirja, jossa kerrotaan paljon siitä, millaista on ulkona. Kuvaukset ovat mielialoja, sekä ulkona että sisäisesti. Sidos on niin vahva, että talvinen sää näyttäisi lisäävän masennusta.

Tosin väittäisin, että sään kuvaus, sävyttäessään masennusta, keventää sitä, ohjaa värittämään itselle ominaista masennusta ja erityistä tunneskaalaa, samalla tämä väritystehtävä kevetää katsetta siten, että näkymät ovatkin melankolisia.

En siis odottaisi kirjoittamiselta ihmeitä, mutta jos se auttaa siirtymään masennuksesta melankoliaan, niin se on paljon

Horatio Clare opettaa luovaa kirjoittamista Manchesterissa, ja sattui niin että tapasin viimeviikolla hänen työtoverinsa. Keskustelimme Jyväskylässä vierailleen Cathleen Millerin kanssa esseestä ja luovasta nonfiktiosta. Kerroin, että olen viimeaikoina seurannut brittiläistä luontoesseistiikkaa. Cathleen sanoi, että hänen työtoverinsa Horatio Clare on tällä alueella erinomainen, ja että suomalaisena pitäisin hänen talvipäiväkirjastaan.

Hän ei aluksi uskonut, että olen lukenut jo tuota Claren teosta. Todistin että teoksessa kuvataan paljon talvisia säätiloja eri aikaan päivästä. Kirjoittamisen opettamisesta ei montaakaan merkintää löydy. Muuten siinä kerrotaan elämästä vaimon ja pienen lapsen kanssa, sekä pienestä lammastilasta Walesissa, jossa äiti asuu.

Tällä tavalla sain välitettyä kiitokset The Light in the Dark -teoksen tekijälle. Ja vaikka englannin kielen taitoni riittää tavoittamaan vain osin talvisten säätilojen nyansseja – ymmärrän niistä jotain peilaamalla lukemaani talvisäihin jotka tunnen.

Säätilat, valon esiintymistavat, tuulten tunnelmat muodostavat Claren teoksessa päivittäistä etenemistä. Liike melankolian, haikeuden, ahdistuksen ja masennuksen välillä voisi vaihdella loputtomasti päivien myötä. Aivan kuin melankolia olisikin hypnoositila.

Talvisen päiväkirjan maaliskuu alkoi tuolloin Britanniassa mahdottoman runsailla lumisateilla. Kaikki meni tukkoon, maanteille syntyi lumivalleja kuin käärittyjä ruumiita joihin autoilija töksähteli. Tuuli pyörteili niin, että äidin maatilalla lampaat palelivat. Lumi eristi äidin taloonsa.

”The white deepening as you come into Pennines is dramatic: three days´ snow humped and frozen, the trees stark, darkly schoked, the roads glazed with salt dust and slush-swish, and everything sheened with ice. The cars carry hoods of old snow and icicles.” (2.march)

Kun lumimyrsky muuttui räntäsateeksi, Claren perheen talossa katto alkoi vuotaa. Kun tuuli lakkasi, vuoto loppui, mutta uuden myrskyn tullessa vuoto jatkui. Kiivettyään katolle, ja korjattuaan vuodon, syvä tyytyväisyys valtasi Horation mielen, ja hän tiesi että masennusputki oli katkennut.

Clare toteaa, että hänellä masennusputki katkeaa johonkin tekoon. Hän saa korjattua koko talven rikki olleen ovenkahvan, tai niin kuin tuona talvena, hänen on pakko korjata vuotava katto. Ahdistus ja masennus loppuivat, haikeus ja melankolia sai rinnalleen keväisiä tunnelmia.

”The rain comes. I listen to constellations. Soft as children´s whispers at first, then tippling, then fatter taps. In the bedroom children´s brething is perfect peace, gentle as nightfall. And the roof holds – miracle. All night the rain visits in different moods, but nothing comes through. ” (9 March).


Lumipyry – ja miten vaikea on tajuta mistä on kyse (Tsehov)

Mitä syntyy, kun lumipyry kietoutuu toiseen suureen venäläisen kirjallisuuden teemaan, typerään ihmiseen?  

Tsehovin ”Varkaat” (1890) -novellissa välskäri on lähtenyt jokseenkin ajattelemattomasti iltamyöhällä matkaan, vaikka luvassa on vimmattu pyry.  Välskäri, tuo typerä ihminen, ei sitten tuiskun keskellä edes huomaa joutuneensa kuolemanvaaraan. Kun lumipyry pyyhkäisee reitit jäljettömiin, hän eksyy. Hän vain sadattelee ja harhailee hevosellaan pitkin aavaa taigaa. Moukan tuuri ja viisas hevonen vievät hänet erään talon suojiin ennen kuin tämä ehtii edes hätääntyä.  

Miksi Tsehov jättää tässä käyttämättä niin houkuttavat eksymisen ja hätääntymisen teemat?

Ehkä siksi, että Tolstoi oli jo tuonut lumimyrskyn ja kuolemanvaaran jo venäläiseen kirjallisuuteen. Tosin Tolstoi vie teeman äärimmilleen vasta muutamaa vuotta myöhemmin ”Isäntä ja renki” (1895) novellissaan. Siinä lumituisku, eksyminen, hypotermia sekä eettinen ratkaisu – oman lämmön antaminen toiselle – huipentaa koko teeman.

Tsehov käsittelee lumimyrskyä täysin päinvastaiselta kannalta – varastaminen, myrsky, kaiken käsistä repiminen. Ihminen harhautetaan, eikä tämä huomaa ajoissa mistä on kyse.

Tsehov vie ”tyhjänpäiväisen” ihmisensä lumipyryn keskellä olevaan majataloon. Myös majatalossa välskäriltä puuttuu tilannetaju, ja hänet jallitetaan pahemman kerran.

Majatalossa sisällä on hurja meininki, se vertautuu lumimyräkkään. Sen lisäksi, että myrskyn tavoin varkaat riistävät välskärin käsistä kaiken mitä irti saavat, he retuuttavat myös toisiaan.

Kaksi muuta taloon majoittunutta miestä eivät aluksi tunnu noteeraavan välskäriä lainkaan. Niinpä mies skitsoilee vähäpätöisen itseluottamuksen kanssa ja juo liikaa viinaa. Tilannetta pahentaa sopivasti  se, että paikkaa emännöivä nuori nainenkaan ei ole huomaavinaan häntä kuten muita.

Tanssi ja lunta pyörittävä pyry rinnastuvat riehakkaalla tavalla. Majatalon nuori nainen osoittautuu notkeaksi ja hurjaksi tanssijaksi. Myös ripaskaa tanssivat miehet tuntuvat irrottelevan jäseniään oikein kunnolla.  Välskäri vain jurottaa.

Loppuvaiheen kuvauksessa kertoja hahmottaakin välskärin kokemuksen pyrystä samanlaisena mylläkkänä, mikä pyörii sisällä majatalossa.

”Pyry jatkui yhä. Takertuen pitkillä hännillään kuivuneitten aroheinien latvoihin ja pensaisiin valkoiset pilvet temmelsivät pihalla, mutta lauta-aidan takana valkokaapuiset, leveähihaiset jättiläiset pyöriskelivät ja kaatuivat, nousivat jälleen pystyyn ja jatkoivat tappeluaan huitovin käsin. Entä tuuli, tuuli! Sietämättä sen raakoja hyväilyjä alastomat nuoret koivut ja kirsikkapuut taipuivat matalalle ja valittivat: Hyvä luoja, hyvä luoja, minkä syntiemme takia olet kiinnittänyt meidät maahan etkä päästä vapauteen?” 128-129 

Mutta välskäri ei osaa muuta kuin surkutella itseään: miksen minä osaa tanssia noin hurjasti, miksen minä osaa tapella, riehua ja varastaa.

Siinä vaiheessa, kun välskäri on tietämättään jo menettänyt pelin, hän seisoo ulkona katsomassa kun toinen miehistä häipyy hevosellaan yöhön. Lähtijä etenee varmana ja pelottomana taigalle, vaikka lumimyrsky on vain pahentunut. Välskäri aavistaa, että häntä on harhautettu:

”Mutta niin ankarasti kuin hän terästikin katsettaan, näki hän ainoastaan, miten lumi ryöppysi ja hiutaleet laittautuivat selviin muotoihin: milloin kurkisti pimeydestä kuolleen kalpea, naurava naama, milloin laukkasi valkoinen hevonen selässään harsopukuinen amatsoni, milloin jono valkoisia joutsenia lensi yli pään… Vapisten kylmästä ja suuttumuksesta, tietämättä mitä tehdä, välskäri  ammuskeli revolverillaan..”

Välskäri kamppailee humalaisena itsetuntonsa kanssa ja huomaa varkaudet liian myöhään. Samalla, kun hän ryntää ulos etsimään hevostaan, hän jättää vartioimatta rahansa sekä tavaransa. Kun omaisuus on menetetty, välskäri käy vielä ahdistelemaan naista ja saa kunnon tällin.

Tsehov harhauttaa myös lukijan ja antaa tämän huomata liian myöhään sen, mistä on kyse.

Ensin asiat hahmottuvat vähitellen ja hapuilemalla, kuten hevosen tuodessa eksyneen miehen lumipyrystä majataloon.  Kun johtolankoja ei ole, lukja huomaa välitellen että olennaista on lukea ilmapiiristä, mistä on kyse.

Lumipyryssä miehelle paljastuvat mielen kuvajaiset näyttävät harhoilta, jättiläisten painilta, mutta nekin kehottavat vaistoamaan tilanne: Majatalon sisällä riehuu kaksi jättiläistä ja norjasti tempoileva koivu, mukana on vaaran tuntu ja naurava, kuolemankalpea naama.

***

Anton Tsehov: Varkaat, teoksessa Suudelma ja muita novelleja, suom. Juhani Konkka (1986)

Annamari Sarajas: ”Lumituisku – venäläinen aihelma” teoksessa Orfeus nukkuu (1980)

Maalaus: Nikolai Sverchkov 1888.

Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.