Minulla on nyt shiitakerihmasto puutarhassa

On varsin kiinnostavaa huomata, kuinka uuden ajan luonnossa sienet ja rihmastot saattavat olla yhtä olennaisia terveyden ja nautinnon lähteitä kuin perinteiset fotosynteesin hedelmät. Kiinnostavaa on myös tutustua uusiin, hallittuihin lahottamisen prosesseihin – siis sienirihmaston leviämisen hitaaseen tekniikkaan.

Minulla on nyt ensimmäinen oma shiitakerihmasto. Se odottaa koivupölleihin ympättynä puutarhan varjoisessa kulmassa. Jussin kanssa olimme kimpassa saaneet hakkeeseen ympätyn shiitake-rihmaston. Itävaltalaista, viileässä viihtyvää lajia.

Jussi on sienimies, alan spesialisti. Hän houkutteli minut mukaan ymppäystalkoisiin, joista ostimme rihmaston sekä opin kuinka pöllit ladataan. Toki You Tubekin näyttää, kuinka pölliin porataan 40 reikää, ja reikiin pruutataan rihmastoseosta. Sitten vaan mehiläisvahalla peitetään reiät niin, että vieraat itiöt eivät pääse syömään pölkkyä. Koska shiitake-rihmaston tulee levitä parin vuoden aikana pölkkyyn ja kasvattaa sieniä.

Keväisen taimikasvatuksen myötä olen jo oppinut, että kaikenlaista odottamista tulee välttää. Kasvit kehittyvät niin hitaasti, että odottaminen tekisi viljelystä rasittavaa. Siinäkin on kyse hitaasta prosesista, mutta sienirihmaston kanssa on varauduttava vielä hitaampaan kehitykseen. Se on minulle hyväksi.

Jos kaikki sujuu onnellisissa merkeissä, niin  kolmen vuoden kuluttua pöllit fruittailevat ja purskauttavat ilmoille herkullisia ja lääkinnällisiä shiitakkeita.

Puutarhan perällä on nyt parikymmentä pölkkyä, ja noin 800 latauspanosta. Lisäksi siellä on kaksi toteemipölkkyä myös täydessä latingissa. Niissä sienirihmaston tulisi levitä ja lahottaa pölkky juuri oikealla tavalla – räväyttäen sitten aikanaan shiitakesienet ilmoille.

Kukaan ei tiedä mistä sienten fruittailun määrä johtuu: rihmaston leviäminen on varmaa biologiaa, mutta mikä herättää fruittaamiset.

Japanilaisessa, pitkässä shiitake-rihmastojen hoitamisen perinteessä kerrotaan monista ihmeellisistä keinoista fruittailemisen herättämiseksi. Rihmaston hoito vaatii joskus pöllien upottamisen veteen vuorokaudeksi, ennen lämpimän kauden alkua. Mutta joskus vesihoito herätää myös aivan hillittömän fruittailun.

Toisaalta sille ei ole selitystä, miksi fruittailu saattaa viipyä ja puutarhan varjoon jää vain eräänlaisia peräkamarin pöllejä. Ja  miksi isku puunuijalla pölkyn päähän saattaa herättää rihmaston innokkaaseen fruittailuun.

Tätä fruittailun kevättä odotan! Varmaankin tulevaisuudessa tiedämme, millaisin keinoin sienirihmastoja tulee kiihottaa, niin että niiden into purskahtaa toteutuu parhaalla tavalla ja saame napsia sieniä pöllin kupeesta.

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Sperl (ravintola) parsa (valkoinen ja vihreä)

(Wien 17.4.2017) Lähellä Belvederen linnaa, Wiedenissä on rento ja hyvä ravintola Sperl, joka tuntuu olevan parhaimmillaan näin parsasesongin aikaan. Paikkaa ei tule sekoittaa kuuluisaan kahvila Sperliin, jossa kannattaa kirjoittaa ja istuskella pitkään. Ravintola Sperl on niin hyvä, että sielläkin kannattaa käydä usein. Me muistimme piää välipäivän niin, ettemme joudu syömään samasta parsakuormasta kahta kertaa.

Parsassa ei ole muuta kuin tuoreus, sen syötävän hyvä, tuore, juurimainen runko sekä napakampi vihreä verso; tuoreuden maun kaksi vaihetta: valkoinen ja vihreä.

Näen ne Sperl -ravintolan runsaana pinona lautasella, alimpana kolme tukkia ja päälimmäisenä kuusi vihreää propsia. Samoin kuin puusta otetaan tukki ja propsi, otetaan myös parsasta, mutta eri tavalla; parsasadossa on ensin valkoisen vaihe ja sitten vihreän vaihe. Tuoreuden ensimmäinen maku ja toinen.

Pelkän tuoreuden miedosta raikkaudesta on vaikea tehdä selkoa, sen rouskuva varsi; siinä nuoruus on sopivasti kypsää. Usein huomio kiinnittyy vain parsan ympärille, kastikkeisin: hollandaiseen, bearnaiseen tai karhunlaukkakastikkeeseen, pääasia unohtuu ja puhe kiehuttamisen taidosta kiertää myös sen olennaista tuoreutta.

Parsassa tuoreus sellaisenaan muuttuu syötäväksi. Jopa bearnaise tuntuu joskus liian voimakkaalta, juustokinkusta puhumatakaan. Mutta Sperlissä karhunlaukka on onnistuttu valmistamaan niin miedoksi, että se sävyttää hyvin parsan tuoreutta, samoin kuin lähes tuore munan keltuainen ja voi. Valkoinen parsan tukki, jonka maan-alainen runko on tukeva mutta puhdas ja raikas, pilkotaan klapeiksi ja nautitaan. Vihreän parsan propsi tulee maan päälle ja kehittää makunsa valossa. Se on kasvanut astetta napsahtavammaksi, seipään kärjessä on vielä huipentuma, kuin suunnitelma nupusta joka nautitaan viimeiseksi.

Parempaa voi olla vain samana aamuna maasta nostettu parsa, koska se on tuoreempi. Yleensä minua ei haittaa parsaan tuleva pieni kuituisuus, jos vain veitsi on terävä ja pilkkominen sujuu. Mutta täydellinen tuoreus on tietysti parasta.

(Petäjävesi 20.4.2017)
Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä, joka on täsmälleen 40 cm korkea niin että sorkkarautani napsauttaisi valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, kuten Wienissä nyt, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut vakoon ja aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla. Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni.

Se mitä maatalousvideo ei kerro, on se miten juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan, ikivanha sorkkarauta jonka käytön herkkyys on taitoa olla telomatta vartta ja kykyä napsauttaa se poikki oikeasta kohtaa.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi, hoitoa se vaatii vähän mutta jos sen unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle, tai syksyisen leikkuun unohtuessa se villiintyy pensaikoksi, tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa sen juuriston.  Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että alkukesät tuleva olemaan oman parsan sesonkia.

Lue myös valikoima muita Riston Wien-juttuja (v.2013 alkaen)

 

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Wien 1919, nuori Wilhelm Reich tapaa Freudin

Wilhelm Reich oli kiinnostunut seksologiasta jo Wienissä opiskellessaan, muuta yhteyttä tämän ajan Reichilla ei olekaan seksuaaliseen vallankumouksellisuuteen (Die Sexualität im Kulturkampf, 1936). Silloin hän vielä uskoi, että pidättyväisyys lisää älyä. Niin uskoivat useimmat muutkin tuon ajan saksalaiset intellektuellit.

Wilhelm Reich oli saanit opiskelijatovereiltaan vihjeen, että Wienissä Bergstrasse 19a osoitteessa asuvalla Sigmund Freudilla olisi kirjoja joita ei muualta löydy. Ne käsittelisivät jopa homoseksuaalisuuta ja masturbaatiota.

Tuolloin 1919 Wienissä Freud tunnettiin kummallisena professorina, jonka vastaanottotiloissa on esillä primitiivisiä ja groteskeja esineitä eri kulttuureista. Tiedettiin, että hän tutkii unia ja alitajuntaa – ja vierailijat pitivät noita esineitäkin ikään kuin jostain mielen kellarista ongittuina. Freudin huoneiston alakerrassa oli teurastajan lihakauppa.

Toki Freud tunnettiin hyvin jo 1920-luvulla, mutta hän työskenteli vailla suurempaa arvostusta. Hän oli palkattomana professorina Wienin yliopistossa, eikä häneltä edes tilattu luentoja.

Wilhelm Reich oli lääketieteen opiskelija, joka piti yllään vanhaa sotilasasuaan, koska hänellä ei ollut varaa muuhun. Hänellä ei ollut mahdollisuutta osallistua varakkaampien lääketieteen opiskelijoiden juhliin, eikä hän voinut tapailla opiskelijanaisia koska hänellä ei ollut pukua. Sitä paitsi Wilhelm Reich häpesi psoriasistaan, mutta seksologiasta hän oli intohimoisen kiinnostunut.

Freudin tapa suhtautua seksuaalisuuteen oli tuolloin kumouksellinen. Hänen avointa kiinnostustaan perversioiden tutkimiseen ei pidetty lainkaan tieteellisenä, vaan sen uskottiin olevan hänen peitelty taipumuksensa.

Wilhelm Reich oli salaa vapaamielinen, niin että heti ensi tapaamisesta lähtien kemiat toimivat hyvin heidän välillään. Reich asui samalla Bergstrasse 7:ssa vain korttelin päässä, niin että hänen oli helppo vierailla Freudin luona. Vielä samana vuonna 1919 Freud kutsui Reichin piiriinsä.

Wilhelm Reich vaikutti heitteille joutuneelta surkimukselta. Hän oli itävalta-unkarin sotilas, joka oli I maailmansodan loputtua ajautunut Wieniin. Reich luki ensin juridiikkaa, koska uskoi, että siltä alalta löytyisi hyväpalkkaisia töitä, opiskelu oli kuitenkin niin tylsää että hän vaihtoi lääketieteelliseen. Tämä pelasti hänet katastrofilta, koska Itävalta-Unkari hajosi, sen myötä hajosi myös valtava byrokratia joka oli tarjonnut juristeille loputtomasti uutta työsarkaa. Yhtäkkiä Wienissä oli joukoittain työttömiä juristeja ja opiskelijat yrittivät vaihtaa alaa jos vaan mahdollista. Wilhelm Reich oli päässyt lääketieteelliseen juuri oikeaan aikaan. Hän oli patologian praktikumissa tavannut naisen, Lia Lazkyn, johon rakastui. Heillä oli yhteinen ruumis leikeltävänä, tarkemmin sanottuna neljällä opiskelijalla oli yhteinen ruumis – Lia ja Wilhelm olivat saaneet yhteiseksi tehtäväkseen leikellä aivoja.

Tuhon aikaan, 1920-luvun Wienissä, Reich ei esiintynyt lainkaan vapaamielisenä. Ja vaikka hän perehtyi seksologiaan ja psykoanalyysiin, häntä kiinnosti monien muitten intellektuellien tavoin pidättyväisyys. Täysin päinvastainen näkemys, kuin mikä teki Wilhelm Reichista sitten seksuaalisen vallankumouksen teoreetikon Yhdysvalloissa. Nuori Bloch tavoitteli pidättyväisyyttä. Se oli elämäntapa, jota aikansa johtava psykologi Otto Weininger kehitteli sukupuolta ja luonnetta käsittelevissä teoksissaan, ja joita kaikki lukivat.

Reich oli kuitenkin huomattavan yritteliäs viettelemään Liaa. Nainen piti Wilhelmiä karismaattisena mutta kovin päällekäyvänä hahmona. ”Minä olin sentään neitsyt, ja hän puolestaan höyryjyrä” on Lia myöhemmin kertonut. Pian hän alkoikin seurustelemaan valtion palkkalistoilla olevan tarkastajan kanssa, meni naimisiin ja lopetti kesken lääketieteen opinnot. Reich oli epätoivoinen, masentui ja suunnitteli itsemurhaa.

Yhteistyö Freudin kanssa merkitsi kuitenkin mahdollisuutta omistautua kiinnostavalle työlle. Vuoden 1919 loppupuolella Freud oli järjestänyt Reichille ensimmäisen potilaan. Kyseessä oli tarjoilija, joka kärsi impotenssista sekä unissakävelystä. Samaan aikaan Reich itse aloitti oman terapiaprosessinsa ja nämä antoivatkin hänelle paljon uutta ajateltavaa Lian jälkeen.

Psykoterapian praktiikkaan paneutuva Wilhelm Reich nousi nopeasti toisen polven lupaavimmaksi psykoanalyytikoksi, jonka diagnoosien tarkkuutta ihailtiin.

Nuoressa Wilhelm Reichissa oli kuitenkin vielä yksi seikka, psykoanalyyttisen seksologian lisäksi, millä on yhteytensä seksuaalisen emansipaation politiikkaan myöhemmin. Kyse on hänen psoriasiksestaan, jatkuvista iho-ongelmista, jotka olivat taustalla hänen ahdistuneisuudessaan. Hänen myöhempi teoriansa kehon panssarista ja varautuneisuudesta – kuuluisassa Fasismin massapsykologiassaan hän jo käsittelee tätä. Myöhemmin seksuaalisen politiikan praktiikassa, Reich tuo ilmi, kuinka tärkeää niistä vapautuminen on seksuaalisen emansipaation kannalta. Ne tulivatkin sitten mullistavalla voimalla esiin 60-luvun seksuaalisen vapautumisen käytännöissä.

Lähde:
Christopher Turner Adventures in the Orgasmatron, how the sexual revolution came to America (2011).

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Karhunlaukkavillitys, jos vaan olisi siemeniä

Missä on karhunlaukka, sitä siemenpussia ei löydy. Kun haluan hyviä ja helppoja vihersyötäviä, sellaisia jotka eivät vaatisi edes puutarhaa, aloittaisin karhunlaukasta, ne kasvavat metsässä valoisan koivikon juurella. Vaativatko ne edes omistusmetsää, jos kylväisin niitten taimet ikään kuin vahingossa kunnan koivikkoon. En kertoisi kenellekään, mutta kävisin toukokuussa keväisin keräämässä niitten lehtiä.

Kuten Venäjällä, karhunlaukkavilliyksen aikaan, ihmiset vaeltelevat kassiensa kanssa metsässä ja keräävät tätä herkullista yrttiä. En tosin tiedä, miten se viihtyy näillä seuduilla.En tiedä ehtiikö siementen verkkotilauskaan tähän hätään.

X x x

Nyt viikkoa myöhemmin odottelen karhunlaukan siemeniä. Hyötykasviyhdistyksen kirje viipyy, ja odotellessanii luen wieniläisen Der Standardin karhunlaukkareseptejä. Bärlauchsosse! Sopii valkolihaisen kalan kanssa. Karhunlaukkapeston , Pesto alla Genovese, ei sisällä valkosipulia vaan tätä mietoa ja aromikasta karhunlaukan sipulimakua.

Valppaus, läsnäolo tässä hetkessä liukastelu

Olen varsin hyvä kulkemaan liukkailla teillä. Osaan lukea jäisiä ja polanteisia polkuja. Kulkuni ei muutu jäykäksi ja varovaiseksi heti kun varma ja tasainen alusta katoaa, koska nuorena olen oppinut liukumaan. Juoksuaskel, liuku…juoksuaskel, liuku. Se on tanssia.

Oletteko huomanneet kuinka nuoret hakeutuvat hiekoittamattomille ja jäisille poluille. Tosin he ovat tyhmiä ja etenevät ilman lakkia, kädet taskuissa, mutta liukumalla ja tanssillisin elein. Samoin he laittavat auton, mopon tai polkupyörän tanssimaan aina kun mahdollista. Liukkaus on tanssiinkutsu.

Kun reitit käyvät liukkaiksi voit tietenkin olla varovainen, voit jäykistää askelesi ja hakea hiekkaisia kohtia. Niin tein minäkin maanantaina, matkalla töihin. Askelsin reippaasti eteenpäin ja pysyttelin hiekoitetulla kaistalla. Se kapeni harmittavasti juuri kohdalla, jossa lukiolaistyttö oli tulossa vastaan. Hän ei väistänyt, enkä minäkään väistänyt. Hän oli mielestäni juuri parhaassa liukumisiässä, ihmettelin miksi hän vaatii hiekoitettua kaistaa itselleen, koetin kaikin elein rohkaista häntä astumaan liukkaalle alueelle, mutta hän ei uskaltanut. Olen varma että hän ajatteli jo tulevan vuoden ylioppilaskirjoituksia ja sitten alkavaa opiskelupaikkoihin rynnimistä. Ymmärrän tämän, ja siksi olkapäämme vain hipaisivat kun ohitimme toisemme.

Olen tyytyväinen talvikenkiini, niissä on syväkuvioistet pohjat, lumella ne pitävät hyvin, mutta heti kun sää lauhtuu, ne tulevat liukkaiksi ja muistuttavat minua tästä ylimääräisestä liukastelun huvista. Kun on liukasta, et voi ajatella mitään muuta. Valppaus, ruumiillinen läsnäolo ja hetkessä eläminen !

Kun minulta on kysytty, miksi pidän liukaspohjaisia kenkiä, olen viitannut suksiin tai luistimiin. Yhtä hyvin olisin voinut viitata kaatumislajeihin kuten skeittailuun ja lautailuun.

Iän myötä minun on tosiaan täytynyt varautua kaatumisiin. Vaikka jo nuorena olen hankkinut liukkaalla liikkumisen taidot, niin ikääntyminen on ikään kuin kutsu kangisteluun ja varovaisuuteen.

Siksi olen opetellut kaatumaan sekä vasemmalle että oikealle kyljelle, niin että käytän kyynärpäätä – en koskaan varaisi käden ja ranteen päälle koko painoani. Mutta taaksepäin liukastuminen, se hilpein kaatumisen muoto, se mikä niin usein kuvataan koomisesti, sen vaaratonta versiota en ole vielä oppinut.

 

 

Tallenna

Hiihtävä parvi 1965 matkalla kouluun

Puusuksien jono matkalla kouluun, rottinkisauoja, koppuraisia monoja, hamaita villasukkia käännetty niin, ettei lumi mene kenkään, hiihtohousuja, anorakkeja tai norjalaisvillapaitoja. Hiihtäminen 60-luvun lapsilla oli parveilua.

Parviin hakeutuminen teki matkasta helpon, miksi hiihtää yksin, kun parvi voi kuljettaa kuin itsestään jokaisen perille. Latu kiersi talosta taloon ja päätyi koululle. Antti ja Heikki, Anna-Liisa, Terho ja Tapio ja Risto oli parvi, päätöstä ei tarvinnut tehdä, aamun sinisessä hämärässä pihaan ilmestyi suksivien joukko, joka vei mukaanaan.

Kuvat ovat ruotsalaisesta lasten seikkailusarjasta Kråkgulddet. Parveilevat lapset ottavat siinä rosvot kiinni. Katsoessani sarjaa you tubesta koetin laskea, montako lasta rosvojahtiin osallistuu – sitä oli mahdoton sanoa, joukko vaihteli koululuokasta kolmeen päähenkilöön. Kyse on selvästikin parvimaisesta toiminnasta, jossa seikkailuun osallistujien määrä vaihtelee koko ajan. 60-luvun lapsena jaan tuon parveilu-kokemuksen. Myös filmin  hiihtokohtaus – joka tässä on erikseen -on 60-luvun lapsille tuttu, jopa ilmeet ja eleet tuntuvat tuolle ajalle tutuilta.

Tapiolla löytyy hiihtämisen rytmi alamäessä, polvet joustaa, kädet työntää, joustavat potkut, suksen kantojen läpse kertoo että nyt kulkee. Siva-sukset on tervattu, ja keittiön uunin äärellä sinisellä Rexillä voideltu.  Järvisten puu-suksia pidettiin parhaina, mutta vimpeliläiset Sivat sai halvalla suoraan  tehtaalta. Alamäen jäkeen ylämäessä kaikki siirtyy eteen, suksi ei pidä ja potku lipsahtaa, sauvat eivät työnnä vaan vetävät, rytmi lopuu, hiihto muuttuu töksyttelyksi. Parven eteneminen hiipuu, lähes pysähtyy ja muuttuu jutteluksi, niin noustaan loiva mäki kuin itsestään. Ja vahuhti kiihtyy taas seuraavassa alamäessä.


Antilla oikean jalan mono ei pysy siteessä, ruskeaa vahvaa nahkaa olevaan pohjaan on poltettu sopivat siteeseen sopivat reijät, mutta lukko pompsahtaa aina auki. Tämä on jatkuvaa ja niin tuttua, että Antilla on jo nopea tapa painaa toisella suksella lukko taas kiinni. Eihän hän tiedä, että lukon kärki on väärällä etäisyydellä ja sitä pitäisi siirtää 5 milliä eteenpäin. Antti yrittää vaan hiihtää varovaisesti ja kun lukko pongahtaa auki, hän hakee suksen ja laittaa sen jalkaansa.

Ristolla vasen puu-järvinen on korjattu peltipaikalla, suksi tuntuu harraavan ja siitä jää metallin vetämä viiru latuun. Peltiseppä oli tehnyt hyvää työtä, mutta sukset taipuvat aina juuri takaa, ja pelti alkaa irvistää sekä jarruttaa hiihtämistä.

Riston sukset  eivät mene kärjestä vaan kannasta poikki: niin kävi hyppyrimäessä kun hän yritti tyylikästä suoritusta, mutta vasen suksen kanta upposi hankeen ja katkesi. Itkien kotiin, suksenpala kädessä. Se tiesi sitä, että hiihtäminen ei ollut mukavaa, vasta ensi talvena voisi nauttia taas uusista suksista ja mäenlaskusta.

 

Dystopia: karnevaali onkin voitonparaati

”Olemme jälleen Kölnissä, jossa kauan kaivattu Kölnin karnevaali saa jatkua. Me kaikki olemme odottaneet tätä ruusumaanantaita jo kolme vuotta päästäksemme rakkaan kaupunkimme kaduille”,  selostaa TV-toimittaja Richard. Kölnin aluetta terrorisoinut Taleban-diktatuuri on kukistettu, silti jotain on pielessä.

Telluria, Vladimir Sorokinin groteskin dystopian luku 5 kertoo Saksan tilanteen vuonna 2080. Talebanit olivat ensi töikseen kieltäneet karnevaalit – pitäen niitä Saitanin henkäyksinä.  Toisenlaisia henkäyksiä levitettiin 1949, sodan jälkeen, kun venäläisten ja amerikkalaisten miehittäien ylle heiteltiin Eau de Colognea.  Nyt kolme vuotta kestänyt terrori on ohi, ja kansa juhlii kaduilla.

Toimittaja selostaa: ”Kolme vuotta teloituksia, kidutuksia, alkoholin, teatterin ja elokuvan kieltämistä, naisten alistamista, masennusta, painostava ilmapiiri…”

Toimittaja Richard itse tarvitsee rahaa huumeisiinsa ja  kipeästi työpaikan valtion tukemassa mediassa: siksi hän ylistää tätä valtion järjestämää karnevaalia. Kilpailu työpaikoista on kovaa, hän tekee kaikkensa ylistääkseen varsin patrioottiseksi paljastuvaa karnevaalikulkuetta. Sen huipentumana esiin tulee valtionjohto hevosilla ratsastaen:

”Presidentillä on valkoinen hevonen, jonka valkoisessa loimessa on ristejä, kanslerilla on korpinmusta, jonka viherässä loimessa on puolikuu. Se on symbolista, ystävät hyvät” toimittaja kuvailee uuden hallinnon näkymiä ”se ei symboloi vain valtiomme politiikkaa, vaan myös kahden kulttuurin, kahden sivilisaation, katolisen ja islaminuskon, yhdistymistä.”

”Presidentti ja kansleri näyttävät virkeiltä, iloisilta, voimaa uhkuvilta, he jakelevat ihmisille makeisia valtavasta, kullanhohtoisesta runsaudensarvesta” selostaa toimittaja, ”Katsokaa kuinka paljon vaaleanpunaisen eri sävyjä karnevaalijoukossa näkyy, ja kuinka paljon kukiksi puettuja lapsia, joiden pää on kuin ruusunnuppu! He ovat tulevaisuuden lapsia, lapsia jotka kasvavat nuoren valtiomme kansalaisiksi ja tulevat ylläpitämään rauhaa jonka heidän isänsä ovat taistellen saavuttaneet.”

Totuus tulee ilmi juhlivan kansan suusta, toimittaja haastattelee satunnaista narripariskuntaa, he ovat tulleet juhlimaan uutta valtakuntaa, narrinasuissaan he kertovat kuinka ylpeitä ovat pojastaan joka on sotasankari. Jostain syystä nuori mies on lähtenyt maasta, hän lähettää älyrin kautta mielistelevät terveiset uudelle valtiolle, ja kaikki näyttää olevan hyvin.

”Menemme seuraavaksi tapaamaan peikkoja”, sanoo toimittaja, kolme suurta peikoksi pukeutta hahmoa lähestyy kantaen harteillaan tonttuja. Mutta toimittaja keskeytetään ja ohjataan haastattelemaan naissoturi Sabinaa.

Sorokinin dystopian kuvaus toimii vaikenemalla: tiedämme, että katolis-musimis valtaklikissä ei ole kyse monikulttuurisuudesta, vaan sotilaiden sopimuksesta. Huomaamme, että karnevaali onkin sotilaitten voitonparaati.

Monikulttuurisuus on Sorokinin dystopiassa ainoa asia, mikä on elävää – ja seksi todistaa tämän.  Toimittaja Richard palatessaan karnevaalikeikalta kotiinsa saa tervehdyksen vaimoltaan, joka on tuskin olutpullon kokoinen. Noin 30 senttiä pitkä nainen jumppaa sinisissä verkkareissaan, ja Richard lupaa hänelle jotain mukavaa illaksi. Kokoero näyttäisi tekevän seksin mahdottomaksi, muttei se tee.

 

Henkilökohtainen media – ja ilta mietteissä

Ihmisen kyky olla muualla kuin missä fyysisesti on, on vahvistunut niin voimakkaasti sosiaalisen median vaikutuksesta, että läsnäolon taitoja tulee jo harjoitella. Tässä tekstissä käsittelen päinvastaista: eli poissaolon taitoja, joita myös tulisi opetella –  omissa mietteissä olemista, sisäiselle puheelle antautumista, toisten ihmisten ajattelua.

On kiinnostavaa, että sisäisen elämän ilmi tulemisen reitit ovat usein epäsuoria, ja välitöntä läsnäoloa, kasvokkaisuutta ja suoraa kohtaamista välttelevää. Henkilökohtaiseen viestien vaihdossakin sisäinen elämä pysyttelee usein pintatason alla, sen voi aavistaa mutta suoraan se ei tule esille.

Medioitunut arkioleminen, eli mediavälitteinen sosiaalisuus, tuo tutut ihmiset välittömään viestien vaihdon piiriin.  Vaivaton yhteyksissä oleminen luo jo omaa kulttuuriaan, jota pelkkä sosiaalinen media ei tavoita eikä ilmaise. Se ei ole riittävä termi ilmaisemaan kaikkea mitä viestikulttuurissa tapahtuu, usein onkin parempi puhua henkilökohtaisesta mediasta.

Tätä termiä käytetään, kun puhutaan  välineistä jotka ovat henkilökohtaisesessa käytössä. Varsinkin padeista, läppäreistä ja kännyköistä puhutaan henkilökohtaisena mediana. Yhtä hyvin voisi puhua henkilökohtaisesta mediasta yksityisen kommunikaatuion välineenä.

Henkilökohtaista mediaa käyttävä saattaa olla hyvin aktiivinen. Tällaisen aktiivisen mielen kuvaaminen, kun henkilö ei näytä tekevän mitään mutta elää samalla hyvin voimakkaasti mielikuviensa vallassa.

Henry James kuvasi Naisen muotokuva -romaanissaan (1881) kokonaisen luvun verran naista, joka istuu tuolissa ja tuijottaa takkavalkeaa, samalla kun hänen sisäinen puheensa on kiihkeää ja runsasta. Henry Jamesin tapa käsitellä yksityisyyttä ja sosiaalisuutta vaikuttaa antoisalta nykyisen media-ajan näkölulmasta. Olen toisaalla käsitellyt hänen kirjailijakuvaustaan tarinassa ”The Private life”.

Naisen muotokuvassa James katsoi onnistuneensa kuvaamaan kokonaisen luvun ajan Isabel Archeria iltana, jolloin tämä ei ulkoisesti tehnyt mitään, hän sisäinen maailmansa ryöppysi avioliiton epäonnistumisen kokemuksen ympärillä.

Vaikka Isabel ei tekstaillut, eikä vaihtanut viestejä ex-miehensä kanssa, silti hänen pitkää sisäistä keskusteluaan voisi pitää varsin samanlaisena kuin nykyaikaisen viestejä vaihtavan Isabelin.

Kiihtyneen viestien vaihtoa seuraava hiljaisempi vaihe ei merkitsisi nytkään tunteen tyyntymistä, vaan sisäisen puheen vaihetta jossa vastapuolen ääni on kuviteltuna mukana. Kun huomio kiinnittyy sisäiseen dialogiin, joka on myrskyisää, ja jonka vimmasta harvakseen vaihdetut tekstiviestit eivät kerro paljoakaan, voidaan tavoittaa uuden media-ajan Isabel.  Hän haluaa olla rauhassa, hän ei halua puhua miehen kanssa, mutta pomppaa illan mittaan useaan otteeseen tuolistaan, ja kirjoittaa viestin tai vastaanottaa sen. Hänen on pakko olla omissa oloissaan, niin että hänellä on tilaa antautua ajatuksilleen, ja viestien vaihto sopii helpommin hänen sisäiseen maailmaansa kuin puhelinkeskustelu.

On selvää, että henkilökohtaisten mediaviestien vaihto voi olla pinnallista, eikä sananvaihdon ohessa ole mainittavampaa sisäistä dialogia. Emotionaalisesti voimakkaan viestien vaihdon alla on kuitenkin lataus joka ei teksteissä näy, sanoja jotka on parempi olla sanomatta, tunteita jotka kuohuttavat, mutta joita ei ole syytä viestittää.

Viestien vaihto, tekstailu, voi tapahtua hyvinkin harvakseltaan, esimerkiksi jonkun mekaanisen askaren ohessa. Silti tuo henkilö voi olla hyvin intensiivisesti mielessä koko ajan.  Niin että harvakseltaan lähtevät viestit ja vastaukset ovat vain jäävuoren huippu siitä sisäisestä dialogista, jota henkilö käy koko sen illan aikana.

Henry James pyrki osoittamaan jo 1881, että mentaalisen toiminnan kuvaus voi olla yhtä kiinnostavaan kuin fyysisenkin toiminnan.  Luku alkaa sillä että Isabel Archer on järkyttynyt asiasta, jonka Osmond, hänen miehensä, oli sanonut. Se sai hänet tajuamaan, miten epäonnistunut hänen avioliittonsa oli.

”Isabel ei ollut vastannut, koska Osmondin sanat olivat selvittäneet hänelle tilanteen, ja hän oli nyt vaipunut sitä ajattelemaan. Sanoissa oli jotakin mikä oli värisyttänyt häntä niin syvästi, ettei hän ollut uskaltanut puhua. Osmondin mentyä hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja sulki silmänsä, ja niin hän istui kauan, myöhäiseen yöhön ja vielä kauemmin hiljaisessa huoneessa miettien miettimistään.” (Henry James, Naisen muotokuva, 346, suom. J.A.Hollo)

Henkilökohtainen media, viestien vaihto, toimii mielikuvia ja sisäistä dialogia ruokkivana katalyyttina, jossa henkilö ei ole lainkaan läsnä olevana vallitsevassa tilanteessa, vaan mieli on vienyt hänet muualle. Media-ajan Isabelilla on rikas sisäinen elämä ja kuvittelukyky. Hän käy sisäistä sananvaihtoa, jonka dynamiikkaan viestittely punoutuu. Hänen omassa mielessään, ajatuksen virrassa kuuluu myös vastapuolen repliikkejä, tai jo sanotun kaikuja, ne aiheuttavat voimakkaita sysäyksiä omiin ajatuksiin.

Erityisesti silloin, kun tuntee toisen tuntee niin hyvin, kuin Isabel tunsi miehensä,  silloin toisen ihmisen pyrkimyksen voi tunnistaa varsin neutraalistakin viestistä, niin että toinen tunnistaa yksinkertaistenkin viestien taustalta sen mihin toinen pyrkii ja miksi. Tämän voi huomata seuraavasta viestien vaihdossa, ja sen sulkaisiin liitetystä sisäisestä äänestä:

– Siitä teatteriin lähtemisestä  ?
(Hän muistuttaa siitä taas)
– Mä en nyt oikein.
(Kait hän ymmärtää, että minua ei nyt kiinnosta lähteä hänen kanssaan teatteriin)
– Eks me sovittu perjantaiks ?
(Ja nyt alkaa se vetoaminen, mä tunnen tuon marinan jo niin hyvin)
– Joo, mutta mä en nyt jaksa innostua.
(Mä en haluais keksiä tähän jotain estettä, ymmärtäis nyt että mua ei innosta).
– Me ei oo pitkään aikaan käyty teatterissa.
(eikö hän nyt tajua, että marina ja valitus ärsyttää, ärsyttää).

– Kuulitko, mua ei nyt huvita teatteri !

Sisäisen maailman tuominen henkiökohtaisen median avulla yhteyteen toisen sisäisen maailman kanssa vaatii sisäisiä taitoja, kuten kuvittelukykykyä ja taitoa tunnistaa oma äänetön puhe.

Oman sisäisen elämän rikastaminen viestintälaitteiden avulla on mahdollista ja hyväksyttävää. Sisäisessä dialogissa on kumma kyllä mukana myös toisen osapuolen ääni, se saattaa olla hyvinkin oikea. Se voi olla niinkin aito, että toisen elämää voi sen perusteella ymmärtää.

Isabel Archerin sisäiseen puheeseen ja mielikuvastoon liittyy välitön tutun ihmisen elämän ymmärtäminen. Se on välittömämpää kuin toisen asemaan paneutuminen, kuvittelukykynsä myötä hän saattaa olla poissa myös omasta itsestään ja siirtyä maailmaan joka avautuu hänen miehensä näkökulmasta. Poissaolon mahdollisuuksia ei siis voi tarpeeksi korostaa.

Poissaolon figuureja on kaikkialla: ne ovat hahmoja, jotka kaupunkitiloissa ovat keskittyneenä johonkin aivan muuhun kuin ympäristöönsä. Yksin olevien lisäksi myös seurassa voi olla laitteeseensa keskittyneitä henkilöitä, joiden hahmosta näkee tuon poissaolon. Ensin näyttää siltä, että toinen on paikallaan ja käyttää henkilökohtaista kommunikaatiolaitettaan. Tarkemmin katsoessa näkyy eroja pitkästyneisyyden ja aktiivisuuden välillä. Varsinkin viestittelyyn keskittyneiden ihmisten kasvot elävät usein niin aktiivisesti, että on helppo päätellä miten paljon lyhyetkin repliikit vaikuttavat. Sisäinen dialogi tarvitsee oman tilansa, ja perinteisesti sitä on kutsuttu kuvitteluksi  tai haaveiluksi, joka merkitsee kykyä olla mielessään muualla, poissa fyysisestä ympäristöstä. Tarkemmin sanoen se on positiivinen kyky hakeutua mielessään kuvitellulle alueelle, mielen näyttämölle, jossa tunteiden ja tahdon voimat voivat muuttua sanoiksi ja mielikuviksi.