Toinen adventti jurottaa vielä – vinokkaat.

Toinen adventti pitäisi saada putkahtamaan, mutta ensimmäinen tuntuu vaan jatkuvan. Sieniadventti ei etene kuin kello, siinä on aina tämä ihmeen ja yllätyksen tuntu.

Tosin vinokkaiden ja muiden viljelysienten sanotaan olevan suhteellisen vakaita. Jos niillä on taipumusta jurottaa meillä, niin sitä suuremmalta ihmeeltä se tuntuu, kun fruittaus alkaa. Nyt olisi aika kakkosvaiheen, muodonmuutoksen, kahden kynttilän esiin nousemisen, toisen tulemisen.

Jos rihmaston muodostuminen on ensimmäinen vaihe, se näkyy kasvatuspussien sisäpintaan ilmestyvinä valkoisina laikkuina. Hyvässä materiaalissa tämä rihmasto tiivistyy koviksi paakuiksi, joista nämä adventeiksi kutsumani tapahtumat puhkeavat. Adventum! Adventum! Se tulee, se ilmestyy.

Tosiaankin kuusi viidenkymmenen litran säkkiä siskon kellarissa kehittyy vähitellen – näiden vaatimattomien sieniadventtien kautta – kohti taivaat täyttävää ilosanomaa.

Me siskon kanssa olemme itsekin pätkiä samasta rihmastosta. Sienirihmastot kehittyvät pienissä pusseissa, se on minun alueeni, Siskon alue on kilometrin päässä: satoa tuottavat säkit ovat viileässä ja kosteassa, valolla ja ilmankostuttimella varustetussa kellarissa.

Teemme työtä niin vähän kuin mahdollista, tärkeintä on virheiden välttäminen. Siihen ei riitä yksi, vaan tarvitaan myös näkökulma toisteta paikasta käsin – tämä on syytä nostaa esiin näin kahden kynttilän adventtina.

Rihmaston leviämistä kutsutaan kolonisoinniksi. Minä, jonka tehtävänä ovat rihmastot, toimisin siis kolonialistina. Jos sienirihmaston rinnastaa yhteiskuntaan, niin tuo termi vaikuttaa harhaanjohtavalta. Täällä sekä rihmastossa ei keskusjohtoisuus vallitse, se hajaantuu, ja sattuman ohjaamaa on oleminen täällä.

  • ”Miltä kapitalismi näyttäisi, jos edistyksen oletuksesta luovuttaisiin ? Se saattaisi näyttää laikuttaiselta: varallisuuden kasaantuminen on mahdollista, koska pääoma imee itseensä hajanaisilta laikuilta suunnittelematta tuotetun arvon”.

Näin sienisosiologinen teoria, teoksessa Lopun aikojen sieni, elämää kapitalismin raunioissa. (Anna Lowenhaupt-Tsing, 2020, s.22). Tunnustan, että sienifantasiani eräs puoli on tässä: unelma suunnittelematta putkahtavista, valtavista vinokas -sadoista.

Meillä on siskon kanssa kokemusta näistä sattumalta tulleista, mutta valtavista sadoista jo lapsuudenkotoa. Oli vadelmaviljelykset, myin marjoja pikkukaupunkien toreilla: joskus tuli paljon rahaa. Kaikki oli sattumaa ja ohi hetkessä.

Nyt jokaisessa olkisäkissä on arviolta parikymmentä seimeksi kutsumaani kohtaa syntymän ihmettä varten. Monoteistinen yhden-seimen-ihme on tuotu nykyaikaan, noin 1200 sieniseimeä.

Ensimmäisen ihmeen laskettu aika on käsillä, ja monin paikoin jo tapahtunut. Mutta sienievankeliumin ihmeitä on odotettavissa kolme kertaa joka seimessä. Ihanneoloissa tätä tapahtuisi 3600 kertaa. Jos tuon luvun muuttaa suoraan kiloiksi, niin annettavaa tulisi olemaan noin kolme ja puolituhatta kiloa vinokasta.

Ja koska alkuperäisestä evankeliumista ei voi luopua, tämä olisi jaettava maksutta kaikille. Tämä olisi mahdollista ihanneoloissa, mutta Lopun aikojen sieni -sitaatti palauttaa laajenemisfantasian todellisuuteen.

  • ”Tässä huvenneen toivon ajassa etsin häiriöiden muovaamia ekosysteemejä, jossa monet lajit joskus elävät yhdessä vailla sen enempää harmoniaa kuin taisteluakaan.” /22)

Nuo vinokasrihmastot näyttävät pysyvän laikkuina, eivätkä olkisäkit tule täpötäyteen rihmastoa. Siellä on niin paljon muuta elämää. Olkiin jääneet kauranjyvät ovat hieman itäneet, osin oljet ovat myös mätänemässä koska pastörointi ei täysin onnistunut. Täysin synnittömiä ei näistä oljista tullut, se on vaan hyväksyttävä.

Vertauskuvia käyttäen siis sienten ensimmäinen tuleminen (rihmastot) jäävät laikuiksi, mutta silti toinen tuleminen (fruittaus) on alkamassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.