18.1. ”Aamun pimeä sini, taivas on jo himmeän valoisa. Koulupojat hakevat reittiään valkoisessa sohjossa, tyttö ilman takkia pinkaisee asemalle. He ovat karskia väkeä. Linnunlaulusta on jäljellä vain ohuet vihellykset, ne tulevat paljaitten puitten suunnasta, ja minä olen valppaana keräämässä jokaista elämän ja luonnon merkkiä aivan kuin asetellakseni kauneutta ja kiviesteitä vähentämään tuskaa.”
Horatio Claren aamutaivaita voisi keräillä, mutta lopulta muistikirjaani tarttui vain muutama. Tammikuun keskivaiheilla 18. ja 19. päivä ollaan jollain rajalla, vähäisenkin kauneuden hakeminen, luonnon tuoma ilo alkaa tuntua mitättömältä.
19.1. ”Kamppailu kiihtyy. Aivan kuin olisi suljettuna harmaaseen lumipalloon joka pyöriessään kerää tappioita. Vaikka miten paljon peseydyn, haisen silti likaiselta junalta ja pakokaasuilta, talvelta. Silmä hakee epätoivoisesti valoa ja kauneutta, mutta nyt talvi on kurja, ei anna muuta kuin laskuja. Tulos on mitäänsanomaton.”
Horatio Claren masennuspäiväkirjassa luonnon kuvaukset kuitenkin lisääntyvät tammikuun loppua kohden. Kamppailu kiihtyy kunnes elämä alkaa taas tuntumaan siedettävältä. Claren Light in the Dark, a Winterjournal (2018) sai kiitosta Britanniassa eikä pelkästään aamutaivaiden kuvauksesta, vaikka niitä teoksessa on runsaasti. Hän on paitsi arvostettu matkakirjailija, myös luonnon kuvaaja. Jokseenkin hämmentyneenä odotan Horace Claren maaliskuussa ilmestyvää teosta Hevy light, Journey through Madness, Mania and Healing.
Kun Lucia-neidon hahmot ilmaantuvat sähköiseen mediaan, ajattelen kaunotarta ja hirviötä. Luciaksi valittu nuori nainen etenee juhlakulkueessa varsin eristettynä. Hänet on valittu nuorten naisten joukosta, ja asetettu erilleen kuin uhri. Jos en tietäisi, että kyse on valolle omistetusta pimeän vuodenajan juhlasta, uskoisin että kyse on jostain päinvastaisesta. Uhrattavaksi valitaan johdonmukaisesti tälläkin kertaa jokin viaton: lammas, lapsi tai neitsyt.
Lucian kerrotaan puhuneen itsestään uhrina. ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa, kuin uhrata itseni kaikkivaltiaalle Jumalalle.”
Lucian päivä on hänen kuolinpäivänsä. Mitä siis tapahtui 13.12. vuonna 304 Syrakusassa, kun Lucia –neito siirtyi ikuiseen valoon ?
Luciaan liittyvissä tarinoissa korostetaan hänen turvattomuuttaan, mikä tarkoitti sitä, että hänellä ei ollut miespuolista suojelijaa. Koska hänen isänsä oli kuollut, Lucia otti kasteen ja hakeutui silloin kapinallisten kristittyjen suojaan.
Mutta äiti oli huolissaan käytännöstä: kuka ottaisi Lucian suojelukseensa, omistukseensa ? Erään legendan mukaan Lucian kihlannut nuori mies oli sanonut kosiessaan, kuinka hän palvoo Lucian ihania silmiä. Mutta Lucia oli jo valinnut Jeesuksen suojelijakseen. Ehkä hän ei halunnut yhdenkään miehen alaiseksi, ja hakeutui siksi Jumalan turvaan.
Mutta nuori mies koki menettäneensä hänelle luvatun puolison. Hän teki ilmiannon Luciasta, että tämä palvoi kiellettyä kristillistä kulttia. Ennen pidätystä Lucia ehti vastaamaan kihlaajalleen samalla mitalla: hän repi silmänsä ja lähetti ne lahjaksi miehelle: ”Tässä se mitä haluat niin omaksesi.”
Tässä eleessä se, mitä Lucian silmät symboloivat, muuttuu lihaksi. Ja kuten yleensä: lihan taustalla on halu. Se minkä nuori mies ilmaisee symbolisesti, palautetaan hänelle kirjaimellisesti. Boccaccion Decameronessa on paljon vastaavalla tavalla palautettuja palvonnan kohteita, sydämiä ja ihmispäitä.
Mutta, että Luciakin. Ehkä tuo nykyään niin aneemisen näköinen, vaalea ja vaaleaan pukeutunut Lucia, kynttiläkruunu päässään, kätkee itseensä tämän saman. Nuori nainen on usein turvaton.
Toisen legendan mukaan Lucian äiti oli järjestänyt avioliiton, niin että isätön ja suojaton tytär saisi turvakseen puolison. Kun Lucia joutui kuulusteluihin, hän ei kumartanut keisarin kuvalle; näin hän osoitti uskollisuuttaan kielletylle uskonnolle.
Oikeudessa Lucia tuomittiin bordellikuolemaan, johon tulisi liittymään raiskauksia. Rangaistus on kuvaava tässä Lucia -legendan lihallisessa versiossa. Kenelle kuuluu naisen ruumis? Pelkkä ajatuskin hänen ruumiiseensa kajoamisesta aiheutti Luciassa ihmeenomaisen muutoksen, eikä häntä saatu siirrettyä bordelliin.
Se mitä tapahtui on ehkä ruumiillisinta, mitä Pyhä Henki on koskaan tehnyt, ja hyvin loogista. Lucian ruumis muuttui niin painavaksi, että mitkään voimat eivät saaneet käännettyä häntä.
Nimenomaan Lucia saaminen selälleen oli mahdotonta. Näin siis legendan keskeiseksi seikaksi nousee viimeiseen asti puolustautuva – raiskaajaa, omistajaa, keisaria vastustava naisen ruumis. Tämän jälkeen myöskään tuli ei polttanut häntä, lopulta vain teloittajat miekkoineen saivat Lucian hengiltä.
Nyt Lucia kantaa valoa hiuksissaan kynttiläkruunun muodossa. Voin kuvitella, miten kovin tuo tyttö pelkäsi pimeää ja hakeutui valonlähteiden luo. Niin kaikki tekivät pimeänä vuodenaikana, jolloin elävä tuli oli ainoa valon lähde. Mutta erityisesti nuori nainen sai pelätä hirviöitä ja väkivaltaa, joka väijyi pimeässä. Voin kuvitella, miten Syrakusassa tuolloin naisen liikkumatilaa jäsensi pimeän pelko.
Maalaus St Lucian hautaamisesta korostaa haudankaivajien maskuliinista voimaa ja Lucian levollisuutta sen vastakohtana. Caravaggio 1608, St Lucian hautaus.
Olisinpa ratsastaja, joka kiitää yössä ja luottaa hevoseen niin täydellisesti että voi sulkea silmänsä. En näe missä kohtaa tiellä mennään, mutta en silti koe olevani sokea, koska olen yhtä ratsun kanssa. Minä olen osa hevosta, osa parempaa näköä ja kuuloa. Kaikki huolehtiminen ja yritys nähdä itse olisi vaarallista tällaisessa vauhdissa.
Velasquezin Valkoinen hevonen (1635) oli aikanaan outo maalaus: ratastaja puuttui satuloidun hevosen selästä. Tyhjä paikka pakottaa katsojan tuijottamaan kohtaa jossa ei ole mitään, vain hämärä tausta.
Pillastunut hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut. Onko ori ehkä haistanut pimeässä jotain, pysähtynyt äkkiä tai juossut oksan alta? Tämä arvoitus on maalauksen pimeässä taustassa, se aivan kaikuu vastausta.
Jotain on tapahtunut, mutta vain hevonen tietää mitä. Tuo tarkasti vaistoava eläin ilmaisee periaatteessa kaiken mistä on kyse: me vain emme voi nähdä sitä. Kun katselen maalausta, tunnen itse olevani sokea. Se jokin on tuolla pimeässä. Ja kun hevonen pakenee, se tietää suunnan ja saavuttaa kohta entisen varmuutensa. Katson valkoista hevosta ja oivallan, että se on jo valinnut pakosuuntansa. Aavistan, että se jokin mitä hevonen pakenee onkin takanani.
Seuraavassa David Barlettin maalauksessa (2014) puolestaan tuntuu, että kaikki se levottomuus mistä edellisessä vaiettiin, on tuotu esille. Hevonen talloo maahan suistunutta miestä jalkoihinsa, toinen mies on tullut apuun ja hän pakottaa hevosta painamaan päänsä. Koko maalaus velloo, mutta jostain syystä mustavalkoisena.
Mustavalkoinen teos on uudestaan mallattu versio Caravaggion teoksesta Pyhän Paavalin lankeemus (1601). Maalauksen komposito on sama, siveltimen käyttö puolestaan on täysin erilaista. Ja värit on poistettu – aivan kuin työ olisi maalattu vanhasta kirjasta löytyneen mustavalkoisen kuvan pohjalta. Tai ehkä tämä kaikki tapahtuu kuin elokuvaa varten valaistulla harmaan sinertävällä yönäyttämöllä.
Mikä on tämä lankeemus, johon Caravaggion maalauksen nimi viittaa ? Se ei ole ehkä pelkkä hevosen selästä putoaminen, koska on selvää että hevonen ei pidä Paavalista. Kuvittelen, että pitkän ratsastusmatkan aikana heidän välillään vallinnut antipatia on koko ajan kasvanut. Lopulta hevosen mitta on täysi, ja siksi se tieten tahtoen tallaa kavioillaan maahan pudonnutta Paavalia. Ehkä kyse on arvokkuudesta ja arvon kieltämisestä, tyypillisesti siis: ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Aivan kuin uudessa versiossa tapahtuma olisi palautettu pimeään, Caravaggion tarvitsema ulkoinen valonlähde on poissa. Toki hän saa uhrin punaisen viitan vaikuttamaan verilammikolta. Mutta nyt Caravaggiolle tyypilliset, hallitut ääriviivat ovat poissa. Hevosen jalkojen ja miehen käsien kamppailu on epätoivoista, siveltimen nopea jälki tekee tapahtuman hahmottamisesta haasteen katsojalle. Hevosen teutarointi, jalkoihin tallautuminen, repeyviä, murskautuvia pintoja pimeässä.
Itseasiassa myös Valkoinen hevonen on uudelleenmaalaus, Velasquez on tehnyt sen itse omasta työstään, jossa arvokkaalta näyttävä mies on asettunut valkoisen hevosen selkään. Valkoinen hevonen on muuten samanlainen maalaus, vain mies puuttuu.
Voin kuvitella, että molemminpuolinen luottamus oli keskeistä aikana, jolloin pimeässä oli pakko ratsastaa.
Viimeisessä kuvassa nuorukainen ratsastaa hämärtyvässä illassa. Hän on viaton, kuten on hevonenkin eikä heidän välillään näy minkäänlaista tahtojen ristiriitaa. Nuorukainen näyttää auringonlaskun yllättämältä, kuin olisi tullut puiden varjosta esiin ja katoaisi taas hämärtyvään iltaan.
Antonio Munoz Molina Öinen ratsumies (Suom, Tarja Härkönen):
“Kapeissa kehyksissä oleva tummasävyinen grafiikanlehti ratsastajasta ei ole herättänyt kenenkään mielenkiintoa ja olen tyytyväinen siihen. Tuntematon ratsastaja, vuosisatojen takaa, nuolet ja satulapussi lanteillaan pitää vasemmalla kädellä ohjaksia, hän ei katso tietä vaan on kääntynyt katsomaan minuun päin, tavoitellen jotain pääni takaa aivan kuin minua ei olisikaan, pysähtyneenä hetkeksi ennen kuin iskee kantapäät hevosen kupeisiin ja sitten he jatkavat matkaa pimenevällä tiellä.”
TUO ELE: käsi kurkottaa ja kroppa venyy; tai se että et aivan yllä tuohon omenaan korkealla; tai se että tuo omena on juuri sopivasti sinun ulottuvillasi, tuo ele sisältää kolme vertauskuvallista tasoa: ruumiillinen, aistillinen ja potentiaalinen.
Tässä vaiheessa kesää tosin olemme poimineet vain maahan pudonneita omenoita, ennen kuin ne ehtivät pilaantua. On kait sekin kurkottamista.
Omenan kurkottamisen ele on ikivanha, tuo yllä oleva keskiaikainen piirros (Teodore n.1550) osoittaa, miten alaston kroppa on kauneimmillaan juuri kurkottaessaan. Ehkä tuo kurkotuksen ele sai Aan ja Een huomaamaan toistensa viehättävän pystyasennon. Omenan nauttiminen tapahtui vasta sitten, ja häpeällinen alastomuus tajuttiin myöhemmin, ensin he havaitsivat toistensa kauneuden.
Mutta kuka kehottaa heitä noin viekoitteleviin asentoihin? Omenapuu itse. Tämä ei ole vain heitto, vaan viittaus ihmisruumiin kauniiseen pystyasentoon ja maailman koordinaatioihin. Kirafin kurkotus on pitkässä kaulassa, ihmisellä se on kädessä. Kurkottavat ihmiset ovat kauniita.
Kuvittelen, että se on jokin erityisen kaunisrunkoinen puu, joka kaartuessaan suorastaan kehottaa ihmistä tekemään samoin.
as the sweetapple reddens on a high branch high on the highest branch and the applepickers forgot— no, not forgot: were unable to reach (Sapfo, fragmentti 105A, n.620 eKr. transl. Anne Carson)
Tässä kreikkalaisen Sapfon fragmentissa (n.620 eKr) tuntuu olevan kyse tavoittamattomasta omenanautinnosta. Siitä, mikä ei tavallista ompunkerääjää kiinnosta. Siitä yhdestä, latvaan jääneestä, jota on kaunis katsella, mutta jota on liian vaivalloista yrittää saada alas.
Miksi siis omenapuu tekee minulle juuri sen? Pelkään jo ennalta loppusyksyä ja tuota hetkeä. On varhainen aamu, öinen halla on pyyhkinyt maan huuraan. Ylhäällä on omena, joka ei ole vielä palentunut, mutta tiedän sen olevan hyvin spätlese, myöhäinen, kylmä ja rapea. Mietin keinoa miten ylettyisin siihen.
Autiotalon puutarhassa karhu on kurkottanut omenaan, kynnen jäljet näkyvät.
Nyt, kun kesä on vielä lämmin muttei enää helottavan valoisa, päivän varjopuolelle kasvaa yökesä. Krysanteemit ja muut lyhyen päivän kukat eivät tarvitse päivää vaan yötä: pitkää, lämmintä ja keskeytymätöntä yötä, vasta sitten ne alkavat kukkia.
Olen ihmetellyt ja pyöritellyt mielessäni sitä tietoa, että kasvien kukkimiselle olennaista on yö. Miksi siis yö? Kukkimisen herättää j0ko keväinen lyhyenevä yö, tai syksyinen pitenevä yö: kasvin luonteesta riippuen. Päivällä ei ole väliä, valoisuudella on merkitystä vain lehdille, mutta kukkiminen tarvitsee yötä. Kun siis istun puutarhassa ja on elokuun yö, pimeä ja lämmin, tiedän että parasta aikaa tapahtuu jotain ei pelkästään nuppujen vähittäistä esiin tuloa, vaan myös ihmisiä, jotka asettuvat ulos hämärään. Pelkästään mielihalu – että voisimme istua ulkona hämärässä – kertoo nupullaan olevasta mahdollisuudesta.
Vihreän nauttiminen on parasta suoraan maalta. Kunhan maltat olla kiirehtimättä ja astahdat keittiöön vasta noin kymmenen minuutin kuluttua, silloin on parasta murtaa lehdet vihersalaatiksi. Tosin kiirehtimättä ja pöytää kattaen. Ja näin, kun on kulunut lähes puoli tuntia, kaikki ne prosessit ovat vielä voimissaan, jotka vihreässä kavahtavat hereille sillä hetkellä, kun lehti poimitaan.
Kun vihreä kasvinosa aloittaa kamppailunsa kuolemaa vastaan, sen suonet tulvahtavat täyteen antioksidantteja. Ja vielä kerran, kun murskaat lehdet salaattiin tapahtuu vielä toinen hyöky.
Kun syöt ja pureskelet tuoretta vihreää, elävää kasvikudosta saat suoraan sen elinvoiman, sen vastuskyvyn itsellesi. Pakattu salaattivihreä on jo luovuttanut, sen antioksidanttimäärät ovat aina yli puolet vähäisempiä. Toki se kituu suht siedettävän vihreänä, ja havahtaa vielä kerran, mutta väsyneesti verrattuna raivokkaassa kemiallisessa taistelussa olevaan elinvoimaiseen salaattiin.
Kasvikemisti Jo Robinson kehottaakin nauttimaan salaatit mahdollisimman elinvoimaisina. Kun ostat keräsalaatin, sinun kannattaa repiä lehdet erilleen, niin että prosessi alkaa. Jääkaapissa, kun lehdet viilenevät, ne samalla toipuvat ja jaksavat tuottaa antioksidantteja. Mutta jos ostat kaupasta salaatin irtolehtien pakkauksena, saat vain astetta väsyneempää vihreää, se on jo huokunut vahvimmat kemiansa.
Vihreä on elävää ravintoa, minua kiinnostaa mitä tästä elämästä tiedetään. Salaateista terveellisimpiä ovat jalostunutta kitkerää huokkuva rucola tai nuori voikukan lehti. Niissä se kitkeyys on terveellistä, se jonka oli tarkoitus tehdä niistä luotaantyöntäviä, onkin jalostunut terveelliseksi ja puoleensavetäväksi.
Salaatti on myös sitä terveellisempää, mitä tummempaa on sen vihreys. Minulle oli kuitenkin yllätys, että salaatit joiden lehdet tai ruodot ovat punaruskeita ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä johtuu siitä, että kasvit ovat taistelleet valoa vastaan. Fotosynteesin piirissä tehdyn työn lisäksi ne ovat taistelleet UV-säteilyä vastaan.
Kummallista tässä kokonaisuudessa on lopulta se, että villiin luontoon verrattuna puutarhakasveihinkin kertyy kovin vähän elinvoimaa. Meillekin tuo villeys on liian vahvaa, Jo Robinson kehottaakin hakemaan kotipuutarhoihin maatiaislajeja, sikäli kun niissä on vielä villeyttä syötävässä muodossa.
Marta kasvatti
talonsa takana raparperia. Peltoläntti vietti alaspäin ja
raparperien rivistöt olivat kiemuraiset – ne kaarsivat
kivenmurikoiden ympäri yhtyäkseen jälleen epämääräisen
muotoiseksi penkiksi. Kun talvi tuli, raparperi katosi maan alle,
kääri kokoon lihaiset vartensa ja kasvoi toiseen suuntaan,
taaksepäin, omaan ituunsa, omiin nukkuviin juuriinsa päin.
Maaliskuun lopussa maa pullistui ja raparperi syntyi uudelleen. Se
oli jälleen pieni ja valkovihreä, herkkä kuin ruumis ilman ihoa,
kuin vauva. Se kasvoi öisin, saatoimme kuulla sen rutinan
ruohikosta. Pienenpienet ääniallot herättivät muut kasvit.
Seuraavana päivänä penkit olivat taas järjestyksessä. Marta
katseli niitä posket punoittaen – oli kuin nukkunut armeija olisi
herännyt ja sotilaat olisivat kasvaneet maasta suoraan
taistelurivistöihin. Ensin päälaet, sitten leveät hartiat,
jäntevät ruumiit aina valmiina – hetken päästä niistä
aukeaisi aaltoileva, vihreä teltta.
Toukokuussa Marta
leikkasi terävällä veitsellä sotilaansa poikki, aivan kuin olisi
sanonut niille ”lepo”. Niiden täytyi nähdä hänet alhaalta
päin, iso ja mahtava nainen veitsi kädessään. Veitsi narisi
leikatessaan jäntevää vartta, hapan mehu kiilteli metalliterällä.
Tasapitkiksi
leikatut puntit Marta vei Nowa Rudan vihannestorille ja möi ne
siellä kevään ensimmäistä kompottia varten ja talvisaikaan
ikävöidyn raparperipiirakan täytteeksi.
Autoin häntä
punttien sitomisessa. Vialliset, vahingoittuneet tai liian lyhyet
varret panimme syrjään paistaaksemme niistä kakun pienessä
venäläisessä sähköuunissani.(130 -131)
Olga Tokarczuk: Yön ja päivän talo (suom.Tapani Kärkkäinen) 2004.
Vielä ei olla aivan siinä voikukkavaiheessa, mutta ehkä nuput ovat jo tulleet. Voikukan nuput, pienet vihreät niitit, tiukkaan pakatus, kuin maahan niitatut turbiinin ruuvit. Niitten alla on hydrauliikkaa, nuput kohoavat maasta. Mutta sitä ennen minä nappaan ne. Istun nurmikolla ja napsautan varren poikki ja heitän kulhoon nupun toisensa jälkeen. Yhtä hyvin voisin heittää niitä kitaani kuin tabletteja, antioksidantteja. Antaa niide paahtua pannulla, mieluusti voissa niin että kitkeryys haihtuu ja tarjolle tulee pehmeä, syvän paahteinen herkkunappi.
En tiennyt että voikukkaa on syöty aina ja jokapuolella maapalloa. Sen kitkeryys on poistettu keittämällä tai kuumentamalla, tai sen kitkeryyttä ei ole poistettu vaan makuaisti on tutustunut siihen ja hyväksynyt tietyn määrän kitkeryyttä.
Muistan sen öljyisen etikan määrän, minkä kumosin ensimmäisten voikukanlehtisalaattien ylle. Kohta, kuhnan kesä kunnolla alkaa, mieluusti keitän sangollisen voikukanlehtiä, niin että siitä tulee mietoa ja pinaatin tapaan nautittavaa. Mutta terveellistä kuin yrtti, ja kieltämättä, aina siihen jää hieman voikukankarvasta makua. Leijonan henkäys.
Dandelion, voikukka, löwenzahn. En tiennyt, että leijonanhampaalla tarkoitettiin voikukaan lehden sahakuviota, ajattelin kukkaa ja keltaisia hampaita tai tuoksua joka voikukanlehtiä keitettäessä nousee – kuin leijonan henkäys.
Silti ensimmäisessä vaiheessa käyn kiinni nuppuihin, paahdan ja tarjoan niitä kaikille. Se on on pieni sesonkinsa, nopeasti ohi. Tuore, paahdettu ja pähkinäinen voikukan nuppu, kuumana nautittu.
En oikein tiedä, millainen olisi oikea mausteliemi noille nupuille niin, että sitten myöhemmin ne maistuisivat sopivasti voikukkapizzassa.
Kun Axel Munthe – eurooppalainen sielu, ruotsalaissyntyinen lääkäri-kirjailija – kuuli epidemian puhjenneen Napolissa 1883 hän keskeytti Lapin lomansa.
Tilanne oli Napolissa niin hirvittävä, että ensin hän yritti paeta. Sinä päivänä ei enää mennyt junaa Roomaan, niinpä hän päätti olla rohkea. Toki peloissaan, mutta uutterasti Munthe työskenteli slummeissa, minne ei monikaan lääräri suostunut. Kuolevien, sairaiden, jo kuolleiden sekä syövien rottien loukkoja Munthe kuvaa lausein, jotka ovat klassisesti muotoiltuja.
”Mitä auttoi pestä itseänsä likaisessa vedessä, mitä auttoi desinfioida itseänsä, kun kaikki ympärillä oli ruton saastuttamaa, ruoka, jota söin, vesi, jota join, sänky, jossa nukuin, itse ilmakin, jota hengitin ? Usein pelkäsin niin, etten voinut edes mennä makuulle, pelkäsin niin etten voinut olla yksin. Minun täytyi syöksyä takaisn kadulle ja istua loppuyö jossain kirkossa.” (Munthe, Huvila meren rannalla, suom J.Hollo, 1949, s.139.)
Ensimmäinen lause alkaa lohduttomin ”mitä auttoi” huudahduksin, kääntyen sitten ahdistuneeseen litaniaan: ”jota söin…jota join… jossa nukuin”. Tämä sidesanojen runsaus, polysyndeton muistaakseni, korostaa sitä, miten tauti oli kaikkialla. Lauseen tiheä rytmi rauhoittuu, vasta kun Axel pakenee ulos kadulle.
Näin myöhemmin, lukija voi tuntea kuinka etäällä tuo klassisen vanhahtava lause pysyttelee tuosta tautipesäkkeenstä. Nyttemmin kamerat dokumentoivat tuskan helposti koettavassa muodossaan, aivan kuin kuvaajat eivät olisi samalla turvassa kameransa takana.
Napolin kolerasta kertoessaan Axel Munhe pitää yllä hyvin muotoiltua lausettaan, Huvila meren rannalla -teoksen vanhaa, hienoa laatutavaraa. Se ei varmaankaan suojannut häntä tartunnalta. Hän ei itsekään tiedä, miksi ei sairastunut samalla kun ihmiset ympäriltä menehtyivät.
Narsissi on
maailmanluokan tähti, hänellä on vakaa asema globaaleilla
kukkasipulimarkkinoilla. Hän on kaikkein tunnetuin kevätkukka, eikä
aio luovuttaa asemaansa vaikka olisikin pahassa pulassa.
Narsissi poseeraa, hän on antautunut monien inhimillisten tunteiden ilmaisijaksi. Hän myy iloa, jonka nostaa kevääseen. Hieman liiankin yksinkertainen ilo sopii kaikille, simppeli ilo on tunne. Mutta hän kokee joutuvansa edustustehtäviin aina kun joku taittaa varren, ja nappaa hänet mukaansa.
Narsissi on kirjallinen kukka, ajoittain hän onkin suunnitellut ryhtyvänsä romaaniksi. Narsissi on kielellistynyt, siksi Linneus luokitteli kansan suussa munavoina tunnetun kukan nimellä narcissos poeticus.
Narsissit huojuvat tuulessa aikojen yllä ja tanssivat aina niitä tansseja, jotka ovat muodissa. ”Ne tanssivat” sanoi Wordsworth. Silloin 1800-luvun alussa ne tanssivat hieman jäykästi ja kumarrellen vanhan piirileikin malliin. Paritanssit niiltä käyvät myös, toisiinsa nojaillen ne huojuvat. Mutta mieluummin ne tanssivat yksin, kukin pyöräyttäen rock&rollin: ne tanssivat tyttömäisissä tanssimekoissaan, sanoi Hughes.
Toisaalta suru pukee narsissia. Hän on antanut tehdä itsestään kertomuksiksi laajenevia metaforia. Niissä surraan. Morsian kulkee ympäriinsä, tarkastelee jokaista narsissia kuin rakastettuaan etsisi. Narsissi tunnettiin silloin liljana, jonka esiintymiä nousi runsaasti Elysiumin kenttien verihurmeesta. Siellä se morsian on, sieltä se yrittää löytää sulhastaan satojen teurastettujen sotilaitten joukosta.
Kerrotaan että keväisen marathonin aikaan muinaisessa Kreikassa niityt olivat keltaisenaan narsisseja. Ne kuuluivat taustalle kun alastomat nuoret sotilaat juoksevat kilpaa ja lähes pysähtymättä koko matkan Marathonista Ateenaan. Jostain syystä mieleeni nousevat ne, jotka pysähtyivät. Näiden tarinoiden mukaan ensimmäiset narsissit nousivat poikien siemennesteestä.
Ja kaikki tietävät mitä tapahtui, kun narsissi ryhtyi itseihailun allegoriaksi. Hän on androgyyni teini-ikäinen poika, niin ärsyttävän tietoinen omasta kauneudestaan, että Nemesis kyllästyi moiseen. Mutta ennen kun nuorukainen muuttui kukaksi, hän katseli itseään lähteestä. Yleisestä käsityksestä poiketen hän ei peilannut itseään vedenpinnasta, vaan hän yritti nähdä lähteen pohjaan. Hän oli syvällinen nuorukainen, ainoa virhe minkä hän teki oli se, että pyöritti hieman päätään nähdäkseen miten kiharat heilahtavat. Ja siksi ollaan pulassa.
