Olisinpa ratsastaja, joka kiitää yössä ja luottaa hevoseen niin täydellisesti että voi sulkea silmänsä. En näe missä kohtaa tiellä mennään, mutta en silti koe olevani sokea, koska olen yhtä ratsun kanssa. Minä olen osa hevosta, osa parempaa näköä ja kuuloa. Kaikki huolehtiminen ja yritys nähdä itse olisi vaarallista tällaisessa vauhdissa.
Velasquezin Valkoinen hevonen (1635) oli aikanaan outo maalaus: ratastaja puuttui satuloidun hevosen selästä. Tyhjä paikka pakottaa katsojan tuijottamaan kohtaa jossa ei ole mitään, vain hämärä tausta.
Pillastunut hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut. Onko ori ehkä haistanut pimeässä jotain, pysähtynyt äkkiä tai juossut oksan alta? Tämä arvoitus on maalauksen pimeässä taustassa, se aivan kaikuu vastausta.
Jotain on tapahtunut, mutta vain hevonen tietää mitä. Tuo tarkasti vaistoava eläin ilmaisee periaatteessa kaiken mistä on kyse: me vain emme voi nähdä sitä. Kun katselen maalausta, tunnen itse olevani sokea. Se jokin on tuolla pimeässä. Ja kun hevonen pakenee, se tietää suunnan ja saavuttaa kohta entisen varmuutensa. Katson valkoista hevosta ja oivallan, että se on jo valinnut pakosuuntansa. Aavistan, että se jokin mitä hevonen pakenee onkin takanani.
Seuraavassa David Barlettin maalauksessa (2014) puolestaan tuntuu, että kaikki se levottomuus mistä edellisessä vaiettiin, on tuotu esille. Hevonen talloo maahan suistunutta miestä jalkoihinsa, toinen mies on tullut apuun ja hän pakottaa hevosta painamaan päänsä. Koko maalaus velloo, mutta jostain syystä mustavalkoisena.
Mustavalkoinen teos on uudestaan mallattu versio Caravaggion teoksesta Pyhän Paavalin lankeemus (1601). Maalauksen komposito on sama, siveltimen käyttö puolestaan on täysin erilaista. Ja värit on poistettu – aivan kuin työ olisi maalattu vanhasta kirjasta löytyneen mustavalkoisen kuvan pohjalta. Tai ehkä tämä kaikki tapahtuu kuin elokuvaa varten valaistulla harmaan sinertävällä yönäyttämöllä.
Mikä on tämä lankeemus, johon Caravaggion maalauksen nimi viittaa ? Se ei ole ehkä pelkkä hevosen selästä putoaminen, koska on selvää että hevonen ei pidä Paavalista. Kuvittelen, että pitkän ratsastusmatkan aikana heidän välillään vallinnut antipatia on koko ajan kasvanut. Lopulta hevosen mitta on täysi, ja siksi se tieten tahtoen tallaa kavioillaan maahan pudonnutta Paavalia. Ehkä kyse on arvokkuudesta ja arvon kieltämisestä, tyypillisesti siis: ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Aivan kuin uudessa versiossa tapahtuma olisi palautettu pimeään, Caravaggion tarvitsema ulkoinen valonlähde on poissa. Toki hän saa uhrin punaisen viitan vaikuttamaan verilammikolta. Mutta nyt Caravaggiolle tyypilliset, hallitut ääriviivat ovat poissa. Hevosen jalkojen ja miehen käsien kamppailu on epätoivoista, siveltimen nopea jälki tekee tapahtuman hahmottamisesta haasteen katsojalle. Hevosen teutarointi, jalkoihin tallautuminen, repeyviä, murskautuvia pintoja pimeässä.
Itseasiassa myös Valkoinen hevonen on uudelleenmaalaus, Velasquez on tehnyt sen itse omasta työstään, jossa arvokkaalta näyttävä mies on asettunut valkoisen hevosen selkään. Valkoinen hevonen on muuten samanlainen maalaus, vain mies puuttuu.
Voin kuvitella, että molemminpuolinen luottamus oli keskeistä aikana, jolloin pimeässä oli pakko ratsastaa.
Viimeisessä kuvassa nuorukainen ratsastaa hämärtyvässä illassa. Hän on viaton, kuten on hevonenkin eikä heidän välillään näy minkäänlaista tahtojen ristiriitaa. Nuorukainen näyttää auringonlaskun yllättämältä, kuin olisi tullut puiden varjosta esiin ja katoaisi taas hämärtyvään iltaan.
Antonio Munoz Molina Öinen ratsumies (Suom, Tarja Härkönen):
“Kapeissa kehyksissä oleva tummasävyinen grafiikanlehti ratsastajasta ei ole herättänyt kenenkään mielenkiintoa ja olen tyytyväinen siihen. Tuntematon ratsastaja, vuosisatojen takaa, nuolet ja satulapussi lanteillaan pitää vasemmalla kädellä ohjaksia, hän ei katso tietä vaan on kääntynyt katsomaan minuun päin, tavoitellen jotain pääni takaa aivan kuin minua ei olisikaan, pysähtyneenä hetkeksi ennen kuin iskee kantapäät hevosen kupeisiin ja sitten he jatkavat matkaa pimenevällä tiellä.”