Risto Niemi-Pynttäri – Sivu 16

Jos näkis kotkan tai aatelisen

Valmistautuminen parin viikon opetuskeikalle Wienissä on sisältänyt myös Am Schauplatz dokumenttifilmien katselua You Tubesta. Erityisesti itävaltalaisten aatelisten nykyelämää käsittelevä dokumentti sekottui jollain kummalla tavalla pakkaamiseen ja itsekritiikkiin: minulla ei moneen vuoteen ole ollut hyviä sinisiä sukkia ruskeitten housujen kassa.

siniset-sukat1

Tunnen olevani nuhjuinen ja pahasti valmistautumaton jos satun kohtaamaan aateliskatseen. Aito aatelinen on tietysti piittaamaton, mutta valeaateliset voivat katsoa pahasti. Kuten tuo dokumentin aatelisia leikkivä pari, kreivi ja kreivitär. He ovat syntyneet tavallisen kansalaisen kroppaan, mutta korjaavat nyt asian pukeutumalla. Kreiviksi laittautuva herra seuraavassa klipissä, uskoo olevansa eräänlainen transvestiitti tällä alueella. Ja kuulostaahan se hienommalta, kuin tunnustautua tavalliseksi pervoksi, mutta nainen tuntuu minusta vaarallisemmalta, hän katsoo liian tarkkaan toisten kenkiä ja sukkia.

TOMAATIT TORINON TORILLA

torinotori

Torinon vihannestorilla. Elonkorjuuajan runsaus oli vasta alkua, vaikka tomaatit vyöryivätkin suoraan sydämeeni, kun vaeltelin ruuhkassa kojujen välillä. Popsin tomaatteja samalla kun osallistuin kirjoittajakoulun työpajoihin. En puhu niistä kalliista ja mauttomista minitomaateista, joita marketista löytyi, vaan isommista, tosin pingispalloa pienemmistä makupommeista, terttutomaateista. Niitä olen kantanut laukussani, kuin Suomessa omenoita.

Maukkaat tomaatit sisältävät nesteen ja kuidun, puhumattakaan kaikista muista tomaattien antioksi-ominaisuuksista jotka kaikki tietävät. Tänä syksynä, kun tomaattitarjonta Suomessa on ollut huonoa, enkä omaa satoakaan ole paljoa saanut – ne ryökäleet eivät tunnu kypsyvän ikinä – lähdin sitten Torinoon syömään tomaatteja. Samalla olen opetellut kieltä, siis tomaattien lukemistaitoa, niitten aurinkoa ja yhteiskuntaa.

Vierastyöläiset näyttivät kantavan laatikoittain tomaatteja torialueen yläpäässä oleviin kojuihin, muutamaa keskeistä lajia, mutta alle euron kilohintaan. Alempana, kauppahallin takana puolestaan lähitienoon maanviljelijät tarjosivat hämmästyttävää tomaattien lajikirjoa, osin puoliraakoina paistettavaksi tai kotona kypsytettäväksi. Hinnoista näki hierarkian: viljelijöitä arvostettiin enemmän, siirtotyöläisten välittämät tomaatit tarjottiin pilkkahintaan. Hinta ikään kuin pilkkasi heitä.

Joku kertoi minulle, että siirtolaiset kuulemma henkensä pitimikseen viljelevät vuokrapalstoillaan itse nämä tomaatit myytäväksi. Ensin uskoin, mutta sitten luin tomaattien muodosta muuta. Tuo tasakokoinen ja tasalaatuinen tarjonta on bioteollisuuden merkki, siirtolaiset ovat siis halpatyövoimaa.

Vihannesmarkkinoiden alin kasti, pakolaiset ja varsinkin paperittomat pakolaiset, löytyvät torin ulkoreunalta, liikennevalojen kohdalta jalkakäytävältä. Kaikki heillä on pusseissa, jotka saa nopeasti kerättyä pois. Ostan korianterinipun eurolla. Sitä oli sullottuina muovipusseihin, ja on ehkäpä itse kasvatettua. Jollakin on myös tarjolla muutamia puoliraakoja tomaatteja pahvilaatikoissa.Niitä ei paljoa ole, siitä arvelen ne itse kasvatetuiksi, pienestä parvekepuutarhasta aamulla otetuiksi.

Kaikki pakolaisilla on kasseissa, niin että voivat livahtaa pois tarpeen tullen. He myyvät varastettua tavaraa siinä missä muutkin, ja sen lisäksi omaisuutensa viimeisiä rippeitä.

Ulkopuolisena minä olen pakosta huono lukemaan torimyyjien hierarkioita. Tomaatit osaan, mutta kojujen liepeillä pyöriviä ihmisiä en. Onneksi on kirjoittajakoulun Ugo, hän on tarkkaillut tätä Torinon valtavaa torialuetta monta vuotta. Osallistuin työpajaan, joka teki kierroksen Torinon vihannestorille sekä uskomattoman laajalle kirpparille. Samalla rehvastelin Marjanalle, että olen metsäläinen, ja että Suomen hieno ja sivistynyt metsässä olemisen kulttuuri on katoamassa.

Torilla Ugo kertoi, mitä missäkin oli meneillään. Jostain syystä häneltä ei herunut myötätuntoa maalaisille tomaatin pienviljelijöille, vaikka heidän ansiostaan kaikkien kasvisten lajikirjo torilla oli runsas. Syynä lienee toiminta, jonka myötä maahanmuuttajien on vaikea saada palaa maata ja nousta itsenäisiksi puutarhureiksi.

Tallenna

Venäjän laajat arot puintiaikaan. Sinne !

arolla
Löysin kauniin neuvostofilmin 50-luvulta. Sen kuvissa vilahtavat laajat vehnäpellot, puimurit, traktorit sekä maatyöläisten iloinen joukko. Vaikuttavinta filmin alussa oli laaja aro, avara taivas ja ihmiset, jotka saavat laulaa ja tehdä työtä suuressa joukossa, ennen kaikkea ulkoilmassa.

Filmi on kevyt, kauniiden kuvien ja ihmisten spektaakkeli. En tiennyt että näin viihteellisiä neuvostofilmejä onkaan, tunnen sieltä vain Kurjet lentävät -tyyppistä elokuvataidetta.

En anna spektaakkelin häiritä, koska olen lumoutunut jostain mikä tulee tahattomasti näihin kuviin. Se on syyspäivä ulkona pellolla, mahdollisuus laulaa ja tehdä helppoa työtä.

pellollaNaiset

Kiinnitän huomioni yllä olevan kuvan etualaan, puituun ja heinikkoiseen peltoon. Kone on puinut korkealta, tähkän korkeudelta, niin että olki ja heinä jäävät maahan. Näin on hyvä, se parantaa maata. Yhdysvalloissa vasta nyt uusi teknologia on mahdollistamassa samaan cover crops -viljelymenetelmän.

pellollaNaiset3

Kuvassa näkyy puitu sänkipelto, sekä oikeassa kulmassa traktori jonka edessä on olkia keräävä heinähara. Jokainen nainen pellolla haravan kanssa on turha. Jos ajatellaan vanhanaikaisesti. Ehkä he tekevätkin jotain muuta siellä ?

Vei aikansa, ennen kuin tajusin että haravoittensa kanssa astahtelevien naisten laulut ovat oikeita työlauluja. On totta, että peltotöissä on laulettu. Kun suuri ryhmä tekee yhdessä niinkin mekaanista työtä kuin haravointi, niin laulu antaa rytmin, keventää työtä ja saa ajan kulumaan nopeammin.

Koetan pitää visiostani kiinni. Mitä he tekisivät tulevaisuudessa ? He tekevät jotain,mihin nuo valtavat biomassaa keräävät puimurit eivät pysty. Tuolla tavalla pellolle asettunut, rintamana etenevä joukko etsii jotain. Jospa heidän haravansa ovat metallinpaljastimia, tai jotain äärimmäisen herkkiä hajun tunnistimia – tryffelin haistajia.

En osaa kuvitella, mitä muuta tuolla vehnän katveessa on kasvatettu ”cover crops” menetelmän mukaan, ja jota kootaan digitaalisten haravoiden avulla. Mutta sen osaan kuvitella, että ruokatauot ovat kuitenkin mainioita.

keittiö

Kenttäkeittiöllä valmistetaan maatyölaisille ratatuillea tuoreista aineksista. Tomaattia, paprikaa, kurpitsaa, chiliä ja varhaiskaalta. Elonkorjuun parasta antia.

Naiset ovat filmitähtiä, he näyttävät siltä kuin olisivat facebookista tuttuja, arolla eläviä ja sirosormisia kaunottaria.

piiat2

Naisten pukeutumisessa näkyy 50-luvun länsimainen muoti. He solmivat vaaleat huivinsa kuin Sophia Loren. Myös filmitähtien työhameet on tuunattu yllättävän kapeiksi ja lyhyiksi. Ehkä heillä oli jo joustoneuletta: lähes lanteenmyötäiset hameet toimivat kuitenkin mukavasti peltotöissä.

Ja ne viipyilevät profiilikuvat – taustanaan kultainen, viljainen aro – tarjoavat täydellistä 50-luvun pin up estetiikkaa.

traktori

Mies on hyväkroppainen traktorin kuljettaja. Hänellä rannekello, kuvittelen että se on uutta, vaivatonta ja käteen asettuvaa teknologiaa, jossa on sosiaalinen media sekä uuden maatalouden pilvipalvelut.

Tallenna

Pojat rynnivät uimaan (1946)

kes'leiri50a Pojat juoksevat uimaan, kuvittelen että on elokuu 1946 ja isääni kutsuttiin vielä Olliksi, ja että hän juoksee kuvassa ensimmäisenä. Poikalauma rynnii alamäkeä, säntäillen liiankin vauhdikkaasti.

Kaikki muut horjuvat ja syöksähtelevät. Vain juoksijoista ensimmäinen hallitsee kehonsa: hänen juoksuasentonsa on tasapainoinen ja kaunis. Rinta on auki ja hengitys kulkee, käsien ja jalkojen rytmi on hyvä, hän on vakava ja keskittynyt vain juoksuun. Siksi kuvittelen hänet sellaiseksi kuin isäni oli poikana. Myöhemmin lehtikuvissa näkyy tämä sama juoksijan asento.

Kuvittelen tämän kaiken erään aivan toiseen asiaan liittyvän ruotsalaisen dokumenttifilmin avulla koska isästä ja poikalaumasta ei ole kuvaa. Näen elokuisen illan varjot, kuvittelen että talo on apteekkarin huvila Pynttärin niemellä, pojat juoksevat kohti jyrkkenevää alamäkeä ja rantaa.

Poikalauma juoksee: syöksyminen, horjuminen ja käsivarsien asennot kertovat elämäntavasta jota ei enää ole. He elävät nämä kesäpäivät ulkona, heillä ei ole omaa huonetta. Pojat, jotka ovat olleet päivän ruumiillisissa töissä, ovat nyt vapaita ja edessä on pelkkää riehumista. Yhtään vanhempaa ihmistä ole näkyvissä heitä hillitsemässä.

Olen näkeväni heissä väkivaltaa, sodan jälkeistä kovuutta ja julmuutta, pienempien hakkaamista aina kun aikuisia ei ole näkemässä. Iltaisin sattuu myös sakkitappeluita kun tämä joukko kohtaa toisen. Puukkoja näytetään ja ketjuilla huidotaan.

Nyt pojat rynnivät kilpaa uimaan. Näyttäisi että pisin ja vanhin poika – kutsun häntä Terhoksi – olisi saamassa Ollin kiinni. Juuri kaatunut vaaleapää hänen takanaan on nousemassa ylös, kuvittelen että Terho on kampannut ensimmäinen pojan, ja nyt hän näyttää juoksevan Ollia kiinni.

Voin nähdä kuvasta kuinka tulee käymään.

Terho ei tule kamppaamaan Ollia vaan kaatuu itse. Näen kuinka hyvin Olli on varautunut edessä olevaan jyrkkään alamäkeen. Kroppa on tasapainossa, toisin kuin häntä tavoittelevalla Terholla. On selvää, että tämä hontelo horjahtaa jyrkänteessä, ja vaikka hän ei kaatuisikaan, hänen vauhtinsa hiljenee.

Olli voittaa juoksun, mutta mitä tapahtuu sitten kun pysähdytään rannalle.

Tallenna

Sellaisia, kuin he veteen astuessaan ovat (1946)

kes46Uimaan

Ranta, rajanylitys, vesi. Tämä veteen syöksyjien ryhmä, tämä poikamainen melskaamisporukka, tämä tuntuu riemastuttavalta. Hehän harrastavat liikuntaa ilman urheilua. Veteen ryntäämisen hetki, kuten valokuvaajat tietävät, on täynnä hetkeä itseään. Se saa urheilusuoritukset ja kilpailun unohtumaan.

Pelkään silti, että isäni – kolmesta etualalla olevasta oikeanpuolimmainen, kuten kuvittelen – yrittää ohittaa keskimmäisen pojan.

Kuva on muualta, samasta dokumentista kuin edellisen postauksen kuva. Kuvittelen että on elokuu 1946, isäni oli silloin 13 vuotias ja kiinnostus urheiluun oli heräämässä. Ehkä tämä oli se kesä Ollille, kun hän löysi juoksun: hän juoksi aamuisin pellolle maatöihin tai metsäpalstalle puita karsimaan, ja illalla hän juoksi takaisin kotiin. Hän treenasi aina kun mahdollista, pitkänmatkanjuoksua. Tiedän, että muutaman vuoden kuluttua hän oli täysverinen nuori juoksija joka tavoitteli paikkaa nuorten maajoukkueessa. Kerran hän saikin sen, mutta ei enää nuorten esiolympialaisiin Helsinkiin 1952.

Silti toivon, että tuo hetki kuvassa, veteen ryntäämisen hetki olisi vielä viatonta liikuntaa, ilman urheilua. Toivon että hän tuossa eläisi vain melskaavassa poikaporukassa, joukkueisiin hän ehtii kuulua myöhemmin.

Kolmesta pojasta vasemman puolimmainen tuntuu täysin luonteensa mukaiselta. Kuvittelen hänet Mikoksi, jolle ryhmässä oleminen on samaa kuin elehtiminen: se on ilveilyä ja komiikkaa. He ovat kuin kolmen veistoksen sommitelma, jokaisella kehon asento kertoo jotain olennaista. Mikko on täydellinen koomikko: hänen yläkroppansa näyttää jäykistyneen paikalleen, kun taas jalat ryntäävät vikkelästi eteenpäin. Myös hänen leveä ällistyksensä on ristiriidassa pään asennon kanssa. Mikko ei siis ole ollenkaan harmooninen, mutta hauskuus tekee hänestäkin täydellisen.

Ollin ryntäämisessä on introverttiä iloa, kasvot ovat hymyä, mutta pää on hieman hartioiden väliin painuneena. Oleminen ei ole aivan niin tasapainoista ja hyvää kuin keskimmäisellä pojalla.

Kuvittelen tuon keskimmäisen pojan Timoksi. Hänen hetkensä on täydellinen ja toivoisin että se olisi isäni hetki. Tuo ilo, nostettujen käsien ja hymyn hetki. Jos hän olisi veistos, hän sisällyttäisi iloonsa koko porukan, koska noin ei elehditä yksin. Timo on iloinen ja kevyt, ei lainkaan koominen.

Pelkään että Olli ei jaa hänen kanssaan samaa yhdessä juoksemisen kokemusta, laumarynnistystä. Isäni on hieman taipunut kilpakumppaninsa puoleen, itseasiassa tuo taipuminen osoittaa että hän kilpailee Timon kanssa. Onneksi kasvojen ilme kertoo kuinka iloinen hän on toisesta siinä rinnalla.

Ranta jatkuu pitkään matalana, sen voi päätellä loivasta rantaniitystä. Pelkään, että isä jatkaa vaan juoksuaan vielä senkin jälkeen kun Timo on heittäytynyt veteen. Eleestä näkee, että Timo on jo valmis syöksymään. Jos niin käy, niin silloin Olli olisi lopulta taas yksin, ja vedessä juoksu alkaisi tuntua raskaalta, pian hän olisi kauempana kuin muut.

Mutta erillisyys kestäisi vain hetken, pian kuitenkin Olli melskaa taas toisten kanssa.

Tallenna

Vesikamppailu sinulle, isä

kes'leiri50h

Tästä kuvasta en enää hahmota sinua isä, en vaikka haluaisin. Eivätkä nuo hahmot kuvassa ole muuta kuin sinun sukupolveasi. Sinä olet mukana veden pärskeessä, vesikamppailussa.

Neljä poikaa ovat täydessä toiminnassa, he ovat puoliksi kadonneet veden pärskeeseen ja keskittyneet siihen. Lähestyvään aaltoon yhdessä valmistautuneina. Vesi ei pakota heitä mihinkään. He ryntäävät vettä vastan, sitä vastustaen, siihen heittäytyen. Ei ole pakkoa, eikä hurjinkaan hyppiminen ole liikaa: he antavat voimansa kokonaan, löytävät voimantuntonsa. Kukin itse, ei eristyneenä vaan samalla toisilleen tilaa riehuen.

Isä ole tyytyväinen niistä hetkistä toisten poikien kanssa elokuussa 1946, mieluummin se, kuin putoaminen jäihin samoissa vesissä 44 vuotta myöhemmin, sen jälkeen sinua ei enää ollut.

Ennen viimeisen kappaleen kirjoittamista ajattelin, että tullessani tämän kuvan äärelle, tulen sinun luo. En halua kertoa mitään kuolinkamppailustasi jäiden keskellä. Haluan pojan, Ollin, joka vuonna 1946 pomppaa pintaa ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. En halua kysyä sinulta vedestä joka tukehduttaa. En halua kysyä sinusta urheilijana, kaikkien voimien ponnistamisesta veden alla, agonista. Tässä on toinen vesikamppailu, silloin poikana, siihen haluan sinut sijoittaa.

Kaipaan sinua, kuvittelen sinut tuonne pärskivien poikien joukkoon sulautuneena.

Tallenna

Myrsky herää salamaniskun jälkeen

giorgione-tempestPart Siri Hustvedt kertoo säpsähtäneensä nähdessään ensimmäisen kerran Giorgianon maalauksen Myrsky (1506-8). Taidehistorian luennolla hänen eteensä ilmestyi tämä Italian renessanssiajan maalaus, ja säpsähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, kuin salamanisku, eikä hän osaa sanoa miksi.

Maalauksen taustalla on kuvattu myrskyn nouseminen, ehkäpä hetki ennen kuin varsinainen myrsky puhkeaa. Kun mustat pilvet keräytyvät taivaalle ja tyyni ilmanala alkaa olla jo uhkaava, kunnes salamanisku repäisee taivaan ja vapauttaa tuulet riepomaan ympäristöä. Tuntuu, kuin puut ja pensaat vasta huojuisivat, mutta kohta, salamaniskun jälkeen varsinainen myrsky pääsee valloilleen.

Omaelämäkerrallisessa teoksessa Vapiseva nainen, hermojeni tarina (2011) Hustvedt kertoo taipumuksestaan säpsähtää. Salaman jyrähdys ja isku on ehkä se ikiaikaisin säikähtämisen merkki, se minkä koirat ja kissat sekä herkät ihmiset kokevat.

giorgione-tempest

Giorgianon maalauksessa tämä mustanpuhuva taivas ja samamanisku ovat taustalla, ja ne ilmaisevat etualalla oleviin hahmoihin liityvää tunnetta. Hustvedt säpsähti ilmeisestikin naista, joka on kuvassa etualalla lähes alastomana ja imettämässä lasta. Esseessään ”The Pleasures of bewilderment” Hustvedt kertoo, että aluksi hän ei huomannut kuvan miestä ollenkaan. On kiinnostavaa, että imettävä ja alaston nainen ei myöskään ole huomannut häntä katsovaa miestä, kuva vaikuttaa idylliltä hetkeä ennen repeämistä.

Tämä on se silmänräpäys, jolloin salama on välähtänyt, mutta jyrinää ei vielä kuulu. Sekunnissa kaikki on muuttunut.

Kuvassa olevan nuorukaisen ja imettävän naisen välinen jännite on jäänyt mysteeriksi. Naisen hahmossa ovat kaikki ikuisuuden merkit: imettävä madonna, alastomuus, suojanaan vain valkeat liinat. Nuori mies puolestaan on 1500-luvun asussa, itseasiassa näyttelijälle kuuluvassa, kuten tulkitsijat ovat huomanneet. Kuuluvatko mies ja nainen eri aikaan ja todellisuuteen?

Teoksen taustalla näkyy silta, ja sen alta virtaa joki joka on padottu, ja virtaa lopulta kapeana miehen ja naisen välistä. Koko kuva-ala jakautuu kahtia aina salamasta kuvan alareunan tummaan virtaan. Miehen ja naisen välillä ei siis ole yhteyttä. Kohta nainen havaitsee miehen, ja mitä sitten tapahtuu.

Giorgianon maalaus on yksityinen tilaustyö, ja saattaa olla että kuvan allegoriseen kertomukseen kätkeytyy jotain, minkä vain omistaja tiesi.

Toisaalta mieshahmon sanotaan muistuttavan Giorgianoa itseään. Tämä kuoli nuorena. Legenda kertoo että hän kuoli ruttoon, jonka oli tarttunut hänen rakastajattarensa. Näin siis maalauksessa on aineksia monenlaiseen tarinaan, ja myös Hustvedt jättää tarinan lopulta avoimeksi.

Hän jättää tekemättä jopa sen ilmeisen tulkinnan, että Giorgiani olisi maalannut säpsähdyksen. Salaman jyrähdys, hetki jolloin maalauksen naisen suojattomuus paljastuu, ja Hustvedt katsojana, joka samaistui välittömästi naiseen ja säpsähti itsekin.

Ja mitä sitten seurasi: myrsky ja hämmennys.

Siri Hustvedt: ”The Pleasures of Bewilderment” teoksessa Mysteries of the Retangle, Meditations on Painting (2005).

Tallenna

Entä sade episodina ?

Haluaisin kirjastoon, mutta nyt sataa rankasti ja lykkään lähtöäni.

DuLevande

Milloin vesisade onnistuttiin valokuvaamaan ensi kerran? Milloin huomattiin, että vaikutelma on todempi suihkun avulla lavastettuna ? Milloin huomattiin, että digitaalisesti sadevaikutelmaan voi lisätä myös tuulenpuuskan suunnan, ja sade on vielä todellisempi.

Kirjallinen sade manipuloi aikaa: sade yllättää, muuttaa suunnitelmat ja aletaan pitää sadetta.

Ehdinkö juosta katua pitkin kirjastolle asti, ennen kuin sade kiihtyy. Kauanko ihmiset odottavat näyteikkunan kohdalla, markiisin alla sadekuuron loppumista. Kerääkö jossain kiireesti pyykkiä narulta? Tai ehtiikö kalastaja järveltä pois ennen kuin sade kastelee. Varsin elokuvamaisia sateen episodeja. Kuvan saa myös episodina, joka on ruotsalaisen Roy Anderssonin filmistä Du levande (2007).

Sade ja unohtuvat muistiinpanot

SataaR Vesisadetta voi verrata unohtuviin muistiinpanoihin. Erityisesti sellaisiin, joita kirjoitetaan epäselvästi, joita ei ole tarkoitus lukea.

Kirjaimet voisivat mainiosti sulautua toisiinsa, teksti muuttua arvailtavaksi, koska kirjoittamisen hetki riittää. Jos edes joitain sanapareja hahmottuu sieltä täältä, sen verran että ajatuksen etenemisen voi todistaa. Miksi kirjoitan vaikka en saa tekstistäni selvää käsialastani ?

Aikomukseni on laajentaa muistiinpanojen kirjoittamista, tehdä siitä tapa hahmottaa kuultua. Voihan se olla keino osallistua tilanteeseen, ikään kuin sateesta käsin teitä katoksessa olijoita katsellen.

Kasvit opettavat sormien kautta ihmistä

multaUudenajLuonto ”Krysanteemit” on John Steinbeckin novelli (1938) pula-ajalta, jossa kukkia kotifarmillaan kasvattava nainen oli osaltaan luomassa amerikkalaista laman jälkeistä osaamista. Kyseessä oli Vihan hedelmät -romaanin vastateokseksi koottu kokoelma, sovinnon hedelmät on taas ajankohtainen.

Hyödyttömästi kukkien parissa toimiva nainen rinnastuu novellissa oikeaa työtä tekevään farmariin sekä kiertelevään kattilanpaikkaajaan. Kukkien hoito osoittautuu erityisen arvokkaaksi työksi – ja miksi näin on.

Kiertelevä kattilaseppä saa naiselta tehtäväkseen viedä krysanteemin taimia tuntemattomalle kotipuutarhan hoitajalle. (Kansallinen hyvän tahdon ele). Samalla nainen kertoo millä tavalla kukat ikään kuin opettavat hänelle kuinka käsiä käytetään.

– Juuri nuppujen aikaan niihin onkin pantava eniten huolta, hän sanoi hitaasti, empien. – En oikein tiedä, kuinka sen selittäisin.
Hän katsoi syvälle miehen silmiin ikään kuin olisi etsinyt niistä jotakin. Hänen suunsa raottui hiukan ja hän näkyi kuuntelevan.
– Yritän sentään selittää, hän sanoi: – Oletteko koskaan kuullut puhuttavan viljelijän käsistä?
– En voi kertoa kuulleeni, rouva.
– No, voin enintään kertoa, miltä tuntuu. Kun poimii pois turhia nuppuja, silloin niitä tarvitsee. Kaikki tunne ja taito keskittyvät sormenpäihin. Ihminen katselee omien sormiensa työtä. Ne tekevät työtä itsekseen, omin päin. Sen tuntee selvästi. Ne nyppivät nuppuja, nyppivät. Eivät erehdy koskaan, ne ovat kuin kasvia itseään. Tajuatteko? Sormet ja kasvit kuin yhtä. Sen tuntee käsivarressaan kyynärpäätä myöten. Sormet tietävät työnsä. Ne eivät erehdy yhtään ainoata kertaa. Sen tuntee omassa itsessään, ja silloin ei pääse tekemään virheitä. Ei yhtään ainoata. Ymmärrätekö? Pystyttekö tajuamaan. (Steinbeck, Pitkä laakso novelleja, 1981, suom. Jouko Linturi, s. 18)

Millaiseksi ihmisen ja kasvien suhde voisi muodostua tulevaisuudessa, posthumanistisena aikana, kun kukkien kasvatuskin ymmärretään kukkatuotannon sijaan kommunikaatioksi?

Krysanteemien taipumus kukkia liian tiheään, tehdä paljon nuppuja, tarvitsee sormia ihmiseltä siksi, että kasvi ei tukehtuisi kukkiinsa.
Onko tällainen sormien virtuositeetti, ajatustakin taitavampi toiminta, ehkä teknologisesti avustettuna, mahdollisuus uudenlaiseen elämään luonnon kanssa ?