Tästä kuvasta en enää hahmota sinua isä, en vaikka haluaisin. Eivätkä nuo hahmot kuvassa ole muuta kuin sinun sukupolveasi. Sinä olet mukana veden pärskeessä, vesikamppailussa.
Neljä poikaa ovat täydessä toiminnassa, he ovat puoliksi kadonneet veden pärskeeseen ja keskittyneet siihen. Lähestyvään aaltoon yhdessä valmistautuneina. Vesi ei pakota heitä mihinkään. He ryntäävät vettä vastan, sitä vastustaen, siihen heittäytyen. Ei ole pakkoa, eikä hurjinkaan hyppiminen ole liikaa: he antavat voimansa kokonaan, löytävät voimantuntonsa. Kukin itse, ei eristyneenä vaan samalla toisilleen tilaa riehuen.
Isä ole tyytyväinen niistä hetkistä toisten poikien kanssa elokuussa 1946, mieluummin se, kuin putoaminen jäihin samoissa vesissä 44 vuotta myöhemmin, sen jälkeen sinua ei enää ollut.
Ennen viimeisen kappaleen kirjoittamista ajattelin, että tullessani tämän kuvan äärelle, tulen sinun luo. En halua kertoa mitään kuolinkamppailustasi jäiden keskellä. Haluan pojan, Ollin, joka vuonna 1946 pomppaa pintaa ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. En halua kysyä sinulta vedestä joka tukehduttaa. En halua kysyä sinusta urheilijana, kaikkien voimien ponnistamisesta veden alla, agonista. Tässä on toinen vesikamppailu, silloin poikana, siihen haluan sinut sijoittaa.
Kaipaan sinua, kuvittelen sinut tuonne pärskivien poikien joukkoon sulautuneena.