Kategoria: Verkkoproosa

Verkkodraaman alueella replikointi ja toiminta tapahtuvat tietääkseni pääasiassa jo virtuaalisissa tiloissa. Nuo tekstipohjaiset verkkodraamat jäivät 90-luvulle. Siksi onkin kiinnostavaa, että miksi monet pitävät noita tekstipohjaisten draamojen aikaa eräänlaisena renessanssina.

Veikkaan, että replikointi on kangistunut siirryttäessä animoituihin ympäristöihin. Sellainen chatin tapainen nopea ja verbaalisesti ilmeikäs replikointi on vaikea saada yhdistymään cyberdraaman.

Minä olen pelkkä diletantti verkkodraaman alueella, mutta improvisoiva dialogi tuntuu tärkeältä, ja sen uusia muotoja on mukava miettiä. Tänään Facebookissa jouduin sananvaihtoon kahden teatteri-ihmisen kanssa siitä, kumpi on ilmeikkäämpää sana vai kehon kieli.

Olen tullut varsin allergiseksi monille viestintäihmisten näkemyksille ilmeiden ja eleiden ylivertaisuudesta. Tuntuu että he ovat kadottaneet täysin sanan tai repliikin vivahteiden tajun. Asetelma on epäoikeudenmukainen jos repliikit tunnistetaan vain pinta-tasoltaan, mutta ilmeistä luetaan rikkaita vivahteita. Kai repliikillä on ilmeet !

Tämä ilmeiden glorifiointi on synnyttänyt eräänlaisen kansanuskomuksen, jonka mukaan ”kehon kieli ei valehtele”, silloin kun sanat ovat palturia.

Tämä liittyy myös virtuaalidraamaan. Nyt kun chat on saanut myös graafisia muotoja, joissa avattaret juttelevat puhekuplina olohuoneessa, kirjastossa tai baarissa, niin keho ja ilmeet ovat tulossa, vaikka kömpelösti, osaksi replikointia.

Charles Soukupin artikkeli chatdraaman animaatiomuodoista on tältä kannalta kiinnostava. Minä olen pelkkä diletantti, joka ihmettelee yksinkertaisia asioita. Tekstipohjainen chat esitti repliikkit alekkain, kuten draamadialogissa. Animoitu chat esittää repliikit kuten sarjakuvassa puhekuplina.

Minua kiinnostaa tässä vain improvisoitu replikointi. Teatterin ja elokuvan replikointi on hienoa, parasta mitä kuulemme, mutta ne ovat valtavan hitaita produktioita siihen verrattuna siihen että chat-replikoinnin voit aloitta kunhan pääset koneelle.

Siksi pohdin vain draaman kaltaista replikointia verkossa.
Mitähän tämä muutos merkitsee? Ilmeet ja eleet, asennot ja poseeraukset tulevat avattaren hahmoon. Tietysti hahmot ovat vielä kömpelöitä, mutta onhan se kiinnostavaa. Uskon että sananvaihto, nopea replikointi sopii paremmin tekstipohjaiseen, alekkain etenevään muotoon.

Sarjakuvamaiset puhekuplat tuovat jotain muuta replikointiin – ehkä ne opettavat lukemaan ilmeitä ja eleitä. Tuntuu että ilmeitä ja eleitä osataan oikeastaan lukea varsin huonosti. Sarjakuva, pysäyttäessään eleet ja ilmeet sekä repliikin, tarjoaa havainnollista oppia. Niin, että toisesta havaitaan muutakin kuin suupielen asennon perussingnaali, onko joku positiivinen vai negatiivinen.

(2009)

Verkkoproosa lukupiirimme on siirtymässä pohtimaan draamaa – cyberdraamoja, virtuaalisia roolipelejä, avattaria, chat -draamoja. Minun tehtäväni on valaista käsitteellisen maailman ihmeitä. Viimeaikoina olen viettänyt pitkiä aikoja käsitteiden maailmassa – ja siellä on hienoa olla. Esimerkiksi ”repliikki” on termi, jonka kanssa voisin istua ulkosalla pitkäänkin. Istuskella kevätiltana ja jatkaa juttelua ”repliikin” kanssa. Käsitteellinen elämä on tällaista,

Suomen kielen sana “repliikki” tuntuu joltain 50 -luvulla maahantuodulta mekaaniselta laitteelta ennen äänentoiston automatisoitumista. Se tuntuu releen kehittyneemmältä versiolta, replyltä. Jos en tuntisi repliikkiä, niin veikkaisin sen olevan laite, joka muuttaa releen toiminnan vastavuoroiseksi, releplikoinniksi.

Repliikki on ihmelaite. Siihen ei voi puhua ellei ole kuunnellut ensin: repliikki syntyy kuuntelusta, ja se kaikuu sekä resonoi sitä mitä toinen on hetki sitten sanonut, ja sekoittaa siihen sitten oman mielipiteesi.

Repliikki -on laite joka saa ihmiset reagoimaan toisiinsa, sanat vastailemaan toisilleen. “Repliikki” on lyhyt, mutta ei liian puhelias, osuva ja mikä parasta se on avoin pienelle piirileikille keskustelukumppanin kanssa. Lyhyesti sanottunua repliikki on laite joka keksittiin ennen irkkausta, ja joka sitten yhteen ääneen puhumisen teknologian aikana joutui vintille.

Olin joskus ottanut talteen IRC quoteista seuraavan keskustelun pätkän, ja vasta nyt huomasin kuinka hienosti tässä sananvaihdossa repliikit resonoivat:

ARTI: voi luoja kun unettaa
ARTI: pitäisiköhän kokeilla tämmöstä vallankumouksellista hoitokeinoa Saksasta tähän
JUKIS: Pään painamista tyynyyn?
ARTI: just
JUKIS: Mä oon kuullu huhuja, että siitä voi seurata monen tunnin tajuttomuus. Ole varovainen sen kanssa. Ei kaikkea tarvitse kokeilla, mikä tulee Saksasta..
ARTI: : D

Vitsailu on tietysti ensimmäinen mikä tuosta sananvaidosta huomaa. Siinä jutellaan mukavan hulluttelevaan sävyyn yksinkertaisesta aikomuksesta – nukkumaan menosta.

Erityisesti minua ihastuttaa tässä pätkässä se, kuinka tyylikkäästi kaverukset pallottelevat. Kun ArtI replikoi koomisesti liioitellen, silloin Jukis vastaa yksinkertaisesti. Vastaavasti kun Jukis jatkaa koomisesti liioitellen, ArtI reagoi lakonisesti. Ihan vaan tällaisessa tavallisessa replikoinnissa, toinen huomaa aika tarkasti missä toinen on menossa. Tällaiset asiat saavat minut hyvälle tuulelle.

Verkkoryhmässä kirjoittaminen on siinä salongin ja pajan ja pulpetin välillä. Salonkien perinteeseen kuuluu terävä kirjallisuuskeskustelu ja otteiden lukeminen tekeillä olevista teoksista. Pulpettiperinteeseen taas kuuluu omassa työpisteessä istuminen, kirjioittaminen ja viittaaminen. Verkkoryhmissä molemmat sekoittuvat. Oman päätteen ääressä istuminen ja homman seuraaminen sekä virtuaalinen viittaaminen kuuluvat asiaan.

Virtuaalisalonki Berliner Zimmer poikkeaa tavallisista kirjallisista verkkofoorumeista siinä, että se on toiminut jo yli sata vuotta. Berliner Zimmer perustettiin vuonna 1900. Verkkofoorumilla osoitetaan tyylikkäästi millaisessa kahvilassa salonki alkoi. Kirjalliset verkkofoorumit jatkavat salonkien perinnettä.

Okei, puheenvuoron pyytäminen salongissakin tapahtui aikoinaan viittaamalla, eikä pulpettiin komentaminen ehkä sovi verkkoaikaan. Tunnetusti monet kirjailijat ovat työskennelleet mieluusti kahvilan pöydässä. Koulun pulpetissa ei tietääkseni ole kirjoitettu yhtään kirjaa.

Näyttöpäätteen ääressä kirjoittava on toisaalta yksin näppiksensä kanssa ja toisaalta seurassa.

Kuinka on tällähetkellä suomalaisessa kirjoittajien kentässä? Olemme pääasiassa kotona omissa blogeissamme, ja kyläilemme toistemme luona – se on ihan hyvä. Minä ainakaan en ole löytänyt hyvää salonkia, koska Rihamasto uinuu yhä, Aukea on minulle liian nuori paikka, samoin Raisinshadow. Kiiltomadon salonki lakkautettiin, kirjalliset lehdetkin ovat blogeissaan. En kuitenkaan usko, että salongit tulevat jäämään vain Hesarin lukupiiriin. Suurten mediatalojen halu pitää salonkeja on samaa kuin yli sata vuotta sitten. Ohjata julkista keskustelua.

(2009)

Retoriikka on kielioppia tärkeämpää. Kirjoittajan täytyy muodostaa ilmeitä ja asentoja verbaalisti, koska muita keinoja ei ole. Kun äikäntunneilla ihmetellään, miksi nuoret kokevat kirjoittamisen vastanmieliseksi, niin samaan aikaan nuo samat nuoret tekevät illat pitkät retorisia harjoituksia verkossa.

Lakonisesti:
>menin automaatilta nostaan rahaa
>siellä oli vaan 34 euroo
>menin pois

Itseironisesti:
>menin automaatilta nostaan rahaa
>siellä oli vaan 34 euroo
>tuijotin siinä tosi kauan, sanoin itelleni ”älä ole tosikko”
> menin pois

Mukaan tulee kunnon sarkasmia jos tyyppi sanoo
> 34 euroo tilillä
> Automaatista voi nostaa min. 40 euroo

Tilanteen voi kääntää muka positiiviseksi:
> katsellaan sitten näyteikkunoita
> ruokakaupan edessä.

Tai tyyppi voi harrastaa liioittelevaa hyperbolaa sanomalla
> Viekää loputkin, perkele!

Tai vähättelevää litotesista sanomalla
> no, ei alle neljällä kympillä saiskaan mitään.

Tämä tyylijuttu osoittaa että kielellinen tyyli on erittäin keskeistä Irkkaamisessa, blogipostauksissa, spontaani epävirallinen tyyli. Poseeraukset, tyylihahmot, asenteet ilmaistaan repliikeillä. Hyvissä repliikeissä on persoonallista asennetta, suhdetta asioihin. Kun kasvonilmeet puuttuvat irkistä, niin sanat alkavat ilmehtiä.

Olen miettinyt lukemisen ja kirjoittamisen suhdetta verkossa, se ei vaan yllä sellaiseksi, mitä voisi rehellisesti sanoa keskusteluksi.

Yleensä tässä kohdassa valituksen kohde kääntyy ihmisiin: miksi kaikki vaan puhuvat mutta kukaan ei kuuntele.

Minusta valituksen oikea kohde tässä asiassa on tietokone ja teknologia. Miten vaikea näillä myllyillä on päästä dialogiin, nämähän ovat tykkejä. Ei mitään kuuntelumasiinoita, vaan magabattien informaatiotykkejä. Okei, vaikka mylly olisi pienikin, niin se kantaa sisässään lähetin/vastaanotin syndroomaa. Input – output ongelma on tosin niin teoreettinen, että se olisi parasta pitää frakin käänteessä.

Nämä koneet tekevät lähettämisestä ja vastaanottamisesta toistensa vastakohtia, informaation tuottamisesta tulee sen kuluttamisen vastakohta. Tekevätkö nämä kommunikaatiomyllyt lukemisesta ja kirjoittamisesta toistensa vastakohtia (kaikki haluavat vain kirjoittaa, eikä kukaan halua panostaa lukemiseen) ? Kirjoittaminen on niin aktiivista, näkyvää ja itsensä toteuttamiseen suuntautunutta, että kuka nykyään enää lukemista arvostaisi. Lukeminen on näkymätöntä luovuutta, sen on kiinni siitä kuinka paljon lukija satsaa asiaansa. Mutta lukemisen flow -kokemuksista luovuuskonsultit eivät hehkuta.

Arkielämässä on paljon tällaista näkymätöntä luovuutta. Monet hyvät lukijat käyvät mielensä näyttämöllä parempia draamoja kuin pelkkää itseilmaisua hakevat kirjoittajat.

Nyt on vaan oivaltamatta se, kuinka mullistavaa kunnon verkkolukeminen voi olla. Kaikki voimat keskittyneenä, ruudun hypnotisoima lukija ottaa asian ja laittaa replyn.

Eli aivan kuin vahingossa lukeminen ja kirjoittaminen, jotka uhkasivat ajautua tuota-ja-kuluta ansaan, pääsevätkin vapaaksi. Ja kun silmä välttää niin ne veijarit vaihtavat paikkaa. Lukeminen esiintyy kuninkaana, valitsee tämän kohdan ja lukee sen vimmatun tarkasti, ja lähettää kommentin.

Pidän kovasti eräästä sakalaisten luomasta,verkkofilosofisesta termistä: se on reanimation der Schrift, silloin ei lässytetä mistään nettipuheesta, vaan ilmaistaan tarkasti, kyse on siitä että kirjoitus herää elämään.

Kun kirjoittaminen ja lukeminen tulevat lähelle toisiaan, niin lähettäjä/vastaanottaja asetelma purkautuu, he vaihtelevat mekkojaan ja paikkojaan, ja hämmästyttävä puheen animaatio alkaa pyöriä.

(2009)

Ehkä näitä keskustelukoneita voi sanoa yksinkertaisesti vain kömpelöiksi. lnformaatiopommituksen koneet vain kasvavat, mutta keskustelun nyanssien teknologia ei vaan kehity.

Nämä koneet hukkaavat vuorottelun keskustelusta, minä en paljoa tästä ymmärrä mutta Beisswenger ymmärtää. Linvistien julkaisussa Internet@language.com (2008) hän sanoo yksinkertaisesti, että chat on pikemminkin itse-organisointia näytöllä kuin keskustelua. Eli chat olisi olemukseltaan liian yksilökeskeistä ollakseen keskustelua.

Beisswenger tosin paikantaa samalla missä keskustelun mahdollisuus chatissa piilee. Yksinkertaisesti se piilee hetkessä, siinä kirjoittamisen tilanteessa. Ajassa jolloin olemme online.

Mutta chatissa tila ja aika pirstoutuvat eri suuntiin. Tila hallitsee: tila on se missä kirjoittaja on yksin. Aika puolestaan kulkee kimpassa, kun olemme online. Tila hallitsee myös chat -kielen umpiempiiristä tutkimusta: tallennetaan keskusteluotteita ja analysoidaan näitä elävästä tilanteesta irrotettuja tekstipätkiä.

Beisswenger näyttää itse edenneen myös empiiriseen suuntaan. Parhaimmillaan hän on silloin kun hän tulkitsee aineistojaan. Olen lukenut Beisswengerin analyyseja jo vuosia, ja empirismistä piittaamaton meikäläisfilosofikin löytää häneltä hienoa ajattelua. ”Situated Chat Analysis” artikkelissaan Beisswenger asettaa kysymyksen johon yltää yleensä vain filosofinen ihmettely. Hän kysyy, että mitä eroa on chattaajan mielen tapahtumissa ja repliikeissä. Tällainen kysymys on mahdoton, siksi vain filosofit kysyvät näin. Beisswenger on kuvannut chattajien kasvonilmeitä, sekä haastatellut heitä. Keinot ovat siis vaatimattomat, mutta tavoite on hieno.

Kuinka mielessä tapahtuva ja keskustelussa tapahtuva rinnastuvat? Tai miksi ne rinnastuvat chatissa suhteellisen huonosti? Tutkimuksen perusteella näitä keskustelukoneita voi siis sanoa kömpelöiksi. Vahinko vain että Beisswengerin empirismi ei tee oikeutta myöskään kirjoitustaidoille. Virtuoosimaisella chattaajalla mielen liikkeet ja keskustelun liikkeet eivät ehkä ole yhtä etäällä kuin tavallisella tumpelolla.

Monet ovat huomanneet, kuinka verkossa on tapahtunut siirtymää vIrtuaaliminuuksista omien kuvien ja omien nimien käyttöön. Joku on erhehtynyt sen perusteella luulemaan että näin verkko alkaa saavuttaa realistisen todellisuuden.

Andreas Kitzman on eri mieltä, ja esittää pätevästi, mitä reaaliaikaisuus äärimmillään on. Hän kutsuu sitä ”itse-dokumennoinniksi” artikkelissaan ”Watching the Web Watch Me Explorations of the Domestic Web Cam” Biography 26.1 (Winter 2003). Olohuoneeseen asennettu webcam, josta on online -yhteys kotisivulle ei tarkkaan ottaen ilmaise todellisuutta. Ei edes perheen todellisuutta sen istuessa illallisella. Keskeinen argumentti, miksi se ei ilmaise sitä todellisuutta on niin yksinkertainen että se jää huomaamatta: verkkokamera irrottaa sen paikastaan ja välittää kotisivun kautta internettiin jonka on periaatteessa paikasta riippumaton.

Itseasiassa DOKUMENTOINTI on menetelmä asioiden tallentamiseksi niin että ne voidaan irrottaa ajasta ja paikasta.

Kitzman käsittelee paljon myös kirjoittamista, suuri osa verkkopäiväkirjoista on hänen mukaansa dokumentaatiota. Toisin sanoen sellaista joka elää nykyhetkessä, ja joka vain tallennetaan. Verkkokeskustelut ovat juuri tätä, mutta verkkopäiväkirjoissa on myös toinen painotus, se suuntautuu tulevaisuuteen.

Kitzmanin mukaan webcam dokumentointi, ja monet blogit oikeastaan vain tallentavat preesensiä. Digitaalinen teknologia on paisuttanut uskomattomiin määriin tämän DOKUMENNOINNIN. Tähän verrattuna kirjoittaminen mahdollistaa myös jyrkän irtioton dokumentoinnista. Tulevaisuuteen suuntautuminen, mikä kuvan ja kameran maailmassa edellyttäisivät aikamoista kuvankäsittelyä tai lavasteita, tapahtuu hyvin vivahteikkaasti kirjoittamalla.

Dokumentointi tarkoittaessaan muokkaamatonta ja rehellistä todellisuuden raportointia on Kitzmanin mukaan yllättävän ehdoton vaatimus itse-dokumentoinnin periaatteissa. Siinä missä verkkopäiväkirjojen kerronnassa fiktiosta perityt keinot ovat käytössä, niin dokumentointi ei salli mitään fiktiosta perittyä.

Kitzman ihmettelee sitä, kuinka kapeasti webcam ja digikuva-dokumennoinnissa ymmärretään todellisuudelle uskollisuus.

Minusta tuo Kitzmanin erottelu on hieno: kirjoittamiseen on tavallaan sisään rakennettu tuo tulevaisuus, teksti kirjoitetaan myöhemmin luettavaksi. Erityisen kiinnostavaa on se, että dokumentoidun materiaalin editointi on periaatteessa samalla tavalla tulevaisuutta varten tekemistä kuin kirjoittaminen. Silloin dokumentoitu aineisto käydään uudestaan läpi ja valikoidaan se mikä kestää tulevaisuuden.

(2009

Sähköposti alkaa olla jo niin rutinoitunut väline, että taidetta tarvittaisiin apuun. Ja ehkä juuri siksi s-postia uhkaa asiaviestien lamauttava rutiini koska sen avulla ei harrasteta taidetta. Henkilökohtaisten viestien lähettämisessä se on onneksi lyömätön.

Mutta koska meili on keskusteluväline niin tarvittaisiin keskustelutaidetta. Minulla, kuten monilla muillakin, e-meili on työrutiinien saastuttama. Lähettäminen ja vastaaminen on raivaamisen tai pöydän putsaamisen tapaista työtä. Henkilökohtaisia meil-suhteita vähemmän. Tosin onhan työ-meilien vaihto kiinnostavaa, kommentoin paljon ihmisten tekstejä, joskus hiotaan yhteistä kirjoitusta tai ideoidaan tapahtumaa. Tämä kaikki on tullut yleiseksi.

Tänään yritin lukea klassiseksi tullutta Spoonerin ja Yanceyn artikkelia vuodelta -96 Postings on a Genre of Email. Siinä kaksi intellektuellia pohtivat meiliä kirjoittamisen lajina. He ovat erittäin innostuneita siitä, että voivat kehitellä yhdessä artikkelia meilejä vaihtamalla ja kommentoimalla toisiaan. Lukiessani haaveilin kuitenkin koko ajan meilistä keskustelun taiteesta meileissä.

Hienoa tatsia oli kyllä noilla artikkelin kirjoittajillakin. Itseasiassa heidän kommentointinsa oli varsin villiä ja assosioivaa, aivan toisenlaista kuin rutiiminainen kommentointi. Niinpä tämä artikkeli oli koostettu meil-viesteistä, ajatusten kehittely eteni dialogista aina pieniin perusteellisiin katsauksiin asti. Mutta minä kuitenkin haaveilin jostain runouden ja keskustelutaiteen välimuodosta.

Ensimmäinen seikka tässä taiteessa olisi meilin odottamisen ja meilillä yllättämisen taide. Ennen rakkausviestin lähettämistä (sehän on odottamisen taidetta) piirrellään ilmakuvioita toiselle tuohon ei-vielä tulleen viestin odotushuoneeseen.

Samoin yllättämisen taide – taito laittaa odottamaton viesti. Niin että yllätys lataa hetken piripintaan, viesti on edessä, mutta ei vielä avattu. Ihmettelijä käy siinä monet mahdollisuuksien ripustimet ja henkarit läpi, kelaten, että mistähän tässä viestissä on kysymys.

Lisäksi itse keskustelu, sen taide tässä haaveilemassani meil-poetiikassa, olisi ymmärrettävää vain hyvin säästeliäästi. Tosin se ei olisi niinkään japanilaisten runokirjeenvaihdon kaltaista pidättyvyyden harjoitusta, kuin renessanssi-sanailijoiden ryöppyjä – mutta tyhjennettyinä. Ne olisivat lauseita, jotka resonoivat kumppanin sanoja, mielellään kiehnäten ja kumoon tyrkkien mutta pikemminkin hellällä, kuin piittaamattomalla tavalla.

Se olisi spontaani ja keskittynyt, lyhyt meili – kuin japanilainen siveltimellä tehty kirjain. Silti siinä olisi kirjoitusvirheitä, aloituksia, uusia aloituksia. Silti nuo meilit olisivat tarkasti editoituja – mutta tietenkin hullun editoimia.

Niin, saattaa ollakin että noissa rutiini-meileissä pahinta on nimenomaan tuo editoiva, sujuvaksi ja helppolukuiseksi tekevän liukasteen sively lauseisiin. Mielleyhtymiä herättävät kirjoitusvirheet on syytä säästää kuin aarteet, itsestäänselvyydet poistetaan turhina, näin maailmasta pääsee asioiden väliin paljon ilmaa, huimausta ja kuiluja.

Mistähän sellaisessa keskustelutaiteessa puhuttaisiin? Varmaan aika paljosta, jostain täydemmästä kuin mitä voisi hallita. Sellainen mail-keskustelu olisi poikkeus tässä aika automaattiseksi muuttuneessa asiointiviestien kammunukaatiohsteskeynnassa.

(2009)

– Karen tekee täytyy-tavata-uusi-chat-persoona tanssin
– Tom tekee en-koskaan-mene-enää-kotiin tanssin
– Mike tekee jotain todella tyhmää ja liian pitkää kerrottavaksi tanssin
– Ray tekee @temppu tanssin
– Ted tekee 2HAARUKKAA pöydällä tanssin
– Henry tekee hongry hongry hippo tanssin
– Ted tekee paljon maitoa sisältävän tanssin
– Karen tekee helou-tanssin

On mukava lukea verbaalisia irrotteluja ajalta, jolloin chat -tyhmät olivat vasta syntymässä, kuten amerikkalainen ElseMOO foorumi 1992 jälkeen. Eräs muoto oli rutiinimaisen tervehdyksen sijaan ilmaista ilonsa chat-huoneeseen tulijan johdosta erilaisilla koomisilla tanssi-nimityksillä. Onhan se paljon ilmaisevampaa kuin tavanomaiset terveet, päivät, hellout.

ElseMOO jonka kieltä Lynn Cherny on tutkinut poikkeaa muista verkkokeskustelijoista siinä, että he keksivät koko ajan uusia ilmaisuja. Ryhmä ohjelmoijia ja rupattelijoita kyllästyivät peli-keskeisiin ryhmiin ja halusivat sosiaalisempaa toimintaa, sitä mitä nykyään kutsuttaisiin chatiksi. He kokivat olevansa luomassa jotain uutta, ja niinpä heidän keskusteluissaan näkyy koko ajan uuden ilmaisun hakemisen henki. Ja se on aina kiinnostavaa.

Kun hymiöt tuohon aikaan valtasivat keskustelufoorumeita, he ihmettelivät kuinka tuo pakkopositiivisuus latistaa kieltä ja alkoivat kehitellä hymiöiden rinnalle eräänlaisia pahioita. Eräs hauska keino oli myös lähettää pelkkä oma tagi, mutta se piti iskeä juuri oikeaan kohtaan:

George pssst, ” Penfoldin nenästä taitaa roikkua jotain”
Shelley

(2009)