Sähköposti alkaa olla jo niin rutinoitunut väline, että taidetta tarvittaisiin apuun. Ja ehkä juuri siksi s-postia uhkaa asiaviestien lamauttava rutiini koska sen avulla ei harrasteta taidetta. Henkilökohtaisten viestien lähettämisessä se on onneksi lyömätön.
Mutta koska meili on keskusteluväline niin tarvittaisiin keskustelutaidetta. Minulla, kuten monilla muillakin, e-meili on työrutiinien saastuttama. Lähettäminen ja vastaaminen on raivaamisen tai pöydän putsaamisen tapaista työtä. Henkilökohtaisia meil-suhteita vähemmän. Tosin onhan työ-meilien vaihto kiinnostavaa, kommentoin paljon ihmisten tekstejä, joskus hiotaan yhteistä kirjoitusta tai ideoidaan tapahtumaa. Tämä kaikki on tullut yleiseksi.
Tänään yritin lukea klassiseksi tullutta Spoonerin ja Yanceyn artikkelia vuodelta -96 Postings on a Genre of Email. Siinä kaksi intellektuellia pohtivat meiliä kirjoittamisen lajina. He ovat erittäin innostuneita siitä, että voivat kehitellä yhdessä artikkelia meilejä vaihtamalla ja kommentoimalla toisiaan. Lukiessani haaveilin kuitenkin koko ajan meilistä keskustelun taiteesta meileissä.
Hienoa tatsia oli kyllä noilla artikkelin kirjoittajillakin. Itseasiassa heidän kommentointinsa oli varsin villiä ja assosioivaa, aivan toisenlaista kuin rutiiminainen kommentointi. Niinpä tämä artikkeli oli koostettu meil-viesteistä, ajatusten kehittely eteni dialogista aina pieniin perusteellisiin katsauksiin asti. Mutta minä kuitenkin haaveilin jostain runouden ja keskustelutaiteen välimuodosta.
Ensimmäinen seikka tässä taiteessa olisi meilin odottamisen ja meilillä yllättämisen taide. Ennen rakkausviestin lähettämistä (sehän on odottamisen taidetta) piirrellään ilmakuvioita toiselle tuohon ei-vielä tulleen viestin odotushuoneeseen.
Samoin yllättämisen taide – taito laittaa odottamaton viesti. Niin että yllätys lataa hetken piripintaan, viesti on edessä, mutta ei vielä avattu. Ihmettelijä käy siinä monet mahdollisuuksien ripustimet ja henkarit läpi, kelaten, että mistähän tässä viestissä on kysymys.
Lisäksi itse keskustelu, sen taide tässä haaveilemassani meil-poetiikassa, olisi ymmärrettävää vain hyvin säästeliäästi. Tosin se ei olisi niinkään japanilaisten runokirjeenvaihdon kaltaista pidättyvyyden harjoitusta, kuin renessanssi-sanailijoiden ryöppyjä – mutta tyhjennettyinä. Ne olisivat lauseita, jotka resonoivat kumppanin sanoja, mielellään kiehnäten ja kumoon tyrkkien mutta pikemminkin hellällä, kuin piittaamattomalla tavalla.
Se olisi spontaani ja keskittynyt, lyhyt meili – kuin japanilainen siveltimellä tehty kirjain. Silti siinä olisi kirjoitusvirheitä, aloituksia, uusia aloituksia. Silti nuo meilit olisivat tarkasti editoituja – mutta tietenkin hullun editoimia.
Niin, saattaa ollakin että noissa rutiini-meileissä pahinta on nimenomaan tuo editoiva, sujuvaksi ja helppolukuiseksi tekevän liukasteen sively lauseisiin. Mielleyhtymiä herättävät kirjoitusvirheet on syytä säästää kuin aarteet, itsestäänselvyydet poistetaan turhina, näin maailmasta pääsee asioiden väliin paljon ilmaa, huimausta ja kuiluja.
Mistähän sellaisessa keskustelutaiteessa puhuttaisiin? Varmaan aika paljosta, jostain täydemmästä kuin mitä voisi hallita. Sellainen mail-keskustelu olisi poikkeus tässä aika automaattiseksi muuttuneessa asiointiviestien kammunukaatiohsteskeynnassa.
(2009)