Malina (1971) Ingeborg Bachmanin Wien-romaani

Malina (1971) on sodanjälkeisen ajan merkittävimpiin kuuluvan Ingeborg  Bachmannin romaani Wienistä.  Ja kuten romaanin kertoja sanoo: aika ja tapahtumat ovat keksittyjä, paikasta hän on varma, se on Ungargasse:

”Kun katselee Wieniä III kaupunginosasta, siis näin rajoitetusta näkökulmasta , on tietenkin taipuvainen korostamaan Ungargassea, keksimään siitä jotakin, ylistämään sitä ja antamaan sille tietynlaisen merkityksen. Sitä voi sanoa erikoislaatuiseksi kaduksi, koska se alkaa melkeinpä hiljaisesta, ystävällisestä paikasta Heumarktin laidalta, ja täältä, missä minä asun, voi nähdä Kaupunginpuiston, mutta myös uhkaavan tukkukauppahallin ja tullin päätoimiston. Me olemme vielä arvokkaiden, umpimielisten talojen välissä, ja vasta Ivanin talon jälkeen, se on numero 9, pronssiset leijonat ovessa, katu muuttuu levottomammaksi, sekavammaksi ja vähemmän suunnitelluksi (…) Katu on hyödyllinenpikku kahviloineen ja useine vanhoine kestikievareineen, se jossa me käymme on Zum Alten Heller (…) Tätä katua ei toki voi sanoa tuntemattomaksi, kyllähän se tunnetaan, mutta muukalainen ei koskaan näe sen kasvoja, koska siinä ei ole mitään nähtävyyden luontoista, täällä voi vain asua. Kaupungin katselija kääntyisi takaisin jo Schwarzenbergplatzilta tai viimeistään Rennwegin kulmasta, Belvederen luota.” (8 -9 suom. Kyllikki Villa)

Vähitellen, kun lukija on sijoitettu Wieniin, romaanin kertoja hahmottaa Ungargassen myös mentaalisena tilana. Tässä vaiheessa Bachmanin suvereeni kertoja pääsee vauhtiin. Ungargassella tapahtuu jyrkkiä mielialan vaihteluja, sen hermostuneisuus tai  raukeus, sen epätoivo tai onnellisuus hahmottavat tiettyä emotionaalista wieniläiskorttelia:

”Minusta tuntuu omituiselta, ettei lääketiede, joka pitää itseään nopeasti edistyvänä tieteenä, ole lainkaan selvillä tästä ilmiöstä, että tuska on vähenemään päin täällä, tässä minun ympäristössäni. Ungargasse 6:n ja 9:n välillä tapaturmat vähenevät, syöpää, kasvaimia, astmaa, sydänkohtauksia, kuumetta, tulehduksia ja hermoromahduksia esiintyy harvemmin ja jopa päänsärky ja sääherkkyys ovat heikentyneet. Täältä on myös melkein tyystin rauhoittunut hermostuneisuus ja korkeajännitys, joka värisee tämän kaupungin yllä ja luultavasti kaikkialla, ja skitsotymia, maailman pirstomielisyys, sen mieletön, laajeneva halkeama vetäytyy hiljalleen umpeen.  (23) (…) kun tulee myöhäisiltapäivä, toimistot alkavat sulkea oviaan ja Ungargassea vaeltavien, kiihottavien päiväunien sissijoukot ovat tiivistäneet rivinsä, ottaneet sen yhtäkkiä kokonaan haltuunsa esittäen ihania julistuksiaan ja ainoaa tunnussanaansa  joka vastaa niiden päämäärä, ja mikä muu tämä nyt ja tulevaisuudessa merkitsevä sana voisi olla kuin Ivan.

Ivan se on. Yhä uudelleen Ivan. (24)

Kertoja muuttuu kevyeksi rakastumisen tunteen myötä ja samalla Wien kevenee.  Kaupungin läpi ajetaan lujaa autolla, kaarrellen ja musiikkia kuunnellen.  Otin huvikseni taksin Pratersterniltä Ungargasselle, ja kyllä, lujaa ajava suhari paineli suunnilleen saman reitin:

 

”Kun ajamme kovaa takaisin kaupunkiin Reichsbrücken yli ja Pratersternin kautta, Ivan panee auton radion soimaan kovaa, joskaan se ei ylitä hänen mielipiteitään toisista autoilijoista, mutta kun radiosta kuuluva musiikki ja lujaa ajaminen, äkilliset jarrutukset ja vuhdin ki9ihdytykset  herättävät minussa tunteen suuresta seikailusta, tutut seudut ja kadut muuttuvat silmissäni toisenlaisiksi. Pidän lujasti kiinni käsinojista, ja tällä tavoin takertuneena saattaisin mielelläni laulaa autossa jos vain minulla olisi ääntä, tai sanoa hänelle kovempaa, kovempaa, hellitän pelottomasti käsinojista ja nostan käsivarret pääni taakse, säteilen Franz-Josefs-Kaille, Tonavan kanavalle ja Schottenringille, sillä riehakkuuttaan Ivan ajaa keskikaupungin ympäri, toivon että tarvitsemme vielä pitkän ajan Ringiin, jolle nyt käännmme, nyytjoudumme ruuhkaan, pakottaudumme läpi, oikealla on yliopisto jossa olen opiskellut, mutta se ei ole enää samanlainen kuin ennen, ei painostava, ja Burg teatterin, raatihuoneen ja parlamentin vaiheilla soi radiosta tulviva musiikki, se ei lakkaa koskaan, se kestää vielä kauan, kokonaisen elokuvan pituuden, eikä elokuva ole vielä lopussa koska sen nimi on OLEN AJELLUT IVANIN KANSSA HALKI WIENIN, koska sen nimi on ONNELLINEN, ONNELLINEN IVANIN KANSSA ja ONNELLINEN WIENISSÄ, WIEN ONNELLINEN…  (47)”

Myöhemmin, vaikuttaa siltä, kuin juuri tämä kaartelu autolla läpi kaupungin olisi muuttumassa monumentiksi:

”Yöllä Ivan kysyy minulta: Miksi on olemassa vain Itkumuuri, miksei kukaan ole rakentanut Ilomuuria?
Onnellinen, olen onnellinen.

Jos Ivan tahtoo, minä rakennan Ilomuurin koko Wienin ympäri, vanhojen linnakkeiden kohdalle ja Ringstrassen varrelle ja, olkoon menneeksi,  myös Onnenmuurin Wienin ruman vyön ympärille.” (49)

***

Risto tarkastelee Wieniä 2013 lähtien

Ingeborg Bachmann Wienissä 1949

Jos käyt portista, jossa lukee Viktor Frankl, pääset etsimään merkityksellistä elämää. Kuluneen viikon ajan Wienissä olen tullut yliopistolle pienestä portista jossa lukee Viktor Frankl, ilmeisesti sen merkkinä että edessä on hänen nimeään kantava kuja.

Wienin yliopiston Spitalenstrassen kampus on muurien eristämä, kadulta sinne pääsee vain pienistä porteista. Ja tässä portissa on kuuluisan neurologin ja psykologin nimi. Kun tästä käyt, muista että elämälläsi täytyy olla merkitys. Tällainen ajatus liitetään nimenomaan Viktor Franklin logos terapiaan eli logoterapiaan.

Minulle oli yllätys, että kirjailija Ingeborg Bachmann oli Wienissä asuessaan hyvinkin paljon Franklin kanssa tekemisissä. Hän oli tosin vain opiskelija ja Frankl maailmankuulu professori. Bachmann oli psyykkisesti varsin epävakaa, ja voin kuvitella kuinka Frankl on häntä neuvonut. Älä heittäydy itsetutkiskeluun. Anna terapeutin pohtia traumojasi, keskity sinä vaan kirjoittamiseen. Eläminen on projekti, eteenpäin suuntautuminen, intentionaalisuus ja elämän merkityksellinen toteuttaminen on tärkeintä.

Siis kuinka kirjoittaminen sufrank2juu?

Valokuva Viktor Franklista pitämässä luentoa esittää hänet tilanteessa, jossa hän on kuin jousi josta merkitykset singahtavat. Kirjeiden perusteella Frankl paneutui Bachmannin kirjailijan pyrkimyksiin, ei menneisiin traumoihin, lisäksi syvyys ja taito jolla hän sen teki oli Bachmanille ratkaisevan tärkeää.

Ingeborg Bachmannin Malina on eräs hienoimmista Wien-romaaneista. Lueskelen taustoja sille juuri ilmestyneestä teoksesta Ingeborg Bachmanns Wien 1946-1953. Siinä tulee ilmi sodan jälkeinen tilanne. Merkityksettömyyden aika. Ja se, miten suurten kysymysten polttopisteeseen asettuvat Franklin ja Bachmanin tapaamiset.

Frankl itse oli keskitysleireistä käsin hehkuva polttopiste, mies joka kirjoitti Auschwitsissa paperilapuille raporttia psyykkisestä helvetistä.

Mieleeni on jäänyt eräs Franklin kertoma tapaus sananvaihdosta vartijan kanssa, kun hän oli talvisessa metsässä lapiotöissä ilman käsineitä. Lämpimiä rukkasiaan läpsyttelevä vartija uhosi, että kyllä hän vielä opettaa heiveröisen miehen maata kaivamaan. Olet varmaan, joku liikemiesjuutalainen? Ei, olen lääkäri, vastasi Frankl. Kiskoit varmaan hyvät rahat potilailta? Ei, minä tein pääasiassa vapaaehtoistyötä. Vittu, minä vihaan teikäläisiä, vastasi vartija.

Entä nuori nainen, Ingeborg Bachmann? Hän tuli tuohon polttopisteeseen filosofiasta ja uudesta Euroopasta käsin. Hän istuskeli usein Cafe Raimondissa, nuoren polven kirjailijoiden kanssa. Spekuloimassa uudesta kulttuurista, aseettomasta Euroopasta, nihilististen keskitysleirien vartijoiden  jälkeisestä ajasta, ajasta jossa ei ole tilaa kyynisyydelle, mutta ei myöskään idealismille. He olivat eksistentialisteja.

Bachmann tutki Heideggeria ja voin hyvin kuvitella millaisista elementeistä hänen oma Dasein-analyysinsa koostui.

caferaymond2

Pöytäkeskustelujen jälkeen, kun Ingeborg asettuu odottamaan ratikkaa, hänen ympärillään on pommitetun Wienin tosiasiat. Onneksi sähkö on, mutta puhelinyhteyksien lisääminen on hidasta. Ingeborg yrittää elättää itsensä journalistina, mutta kuukausitulot riittävät juuri ja juuri opiskelijakämpän vuokraan. Hän on pula-ajan köyhäilistöä.

Ja toisaalta hän on rakastunut. Karismaattinen Hans Weigel, kirjailijaryhmän johtohahmo, tämä Bachmania vanhempi mies on kiinnostunut hänestä. Ja hänkin rakastaa Hansia. Ja sitten on kuuluisa Viktor Frankl, hän saa kaiken tuntumaan niin merkittävältä. Tämä on niin pingoittunut kohti merkityksiä.

Mutta hämmentävin ihminen, minkä hän koskaan on tavannut on runoilija Paul Celan.  Syvä kuin kaivo ja elävä trauma. Kaiken  karisman vastakohta, merkityshakuisen runsauden vähentäjä. Sodan jälkeisen ajan vaikuttavimmaksi runoilijaksi kehittymässä oleva Paul Celan kutsuu häntä uudenlaiseen runouteen. Ei rakkauteen, mutta johonkin kumppanuuteen häntä kutsutaan.

Sodan jälkeisen ajan tehtävät olivat liian isoja, ja vaikka Celan ja Bachman kuolivat nuorina, he olivat hetken aikaa suurten mittakaavojensa mukaisia.

Olin pettynyt Cafe Raimondin remonttiin, vanha läpinuhjuinen sametti oli korvattu uudella ja vanhat, hauraat naistarjoilijat oli laskettu eläkkeelle. Heille mielellään salli sen arvostaan tietoisen nokkavuuden, puhkikulunneet tuolit loivat inhimillisyyttä. Mutta nuoret kukot ja uusi sametti loi vaikutelman, että yksikään  asiakas ei ollut sinne tulemisen arvoinen. Jotenkin Eurooppa nyt.