Ingeborg Bachmann Wienissä 1949

Jos käyt portista, jossa lukee Viktor Frankl, pääset etsimään merkityksellistä elämää. Kuluneen viikon ajan Wienissä olen tullut yliopistolle pienestä portista jossa lukee Viktor Frankl, ilmeisesti sen merkkinä että edessä on hänen nimeään kantava kuja.

Wienin yliopiston Spitalenstrassen kampus on muurien eristämä, kadulta sinne pääsee vain pienistä porteista. Ja tässä portissa on kuuluisan neurologin ja psykologin nimi. Kun tästä käyt, muista että elämälläsi täytyy olla merkitys. Tällainen ajatus liitetään nimenomaan Viktor Franklin logos terapiaan eli logoterapiaan.

Minulle oli yllätys, että kirjailija Ingeborg Bachmann oli Wienissä asuessaan hyvinkin paljon Franklin kanssa tekemisissä. Hän oli tosin vain opiskelija ja Frankl maailmankuulu professori. Bachmann oli psyykkisesti varsin epävakaa, ja voin kuvitella kuinka Frankl on häntä neuvonut. Älä heittäydy itsetutkiskeluun. Anna terapeutin pohtia traumojasi, keskity sinä vaan kirjoittamiseen. Eläminen on projekti, eteenpäin suuntautuminen, intentionaalisuus ja elämän merkityksellinen toteuttaminen on tärkeintä.

Siis kuinka kirjoittaminen sufrank2juu?

Valokuva Viktor Franklista pitämässä luentoa esittää hänet tilanteessa, jossa hän on kuin jousi josta merkitykset singahtavat. Kirjeiden perusteella Frankl paneutui Bachmannin kirjailijan pyrkimyksiin, ei menneisiin traumoihin, lisäksi syvyys ja taito jolla hän sen teki oli Bachmanille ratkaisevan tärkeää.

Ingeborg Bachmannin Malina on eräs hienoimmista Wien-romaaneista. Lueskelen taustoja sille juuri ilmestyneestä teoksesta Ingeborg Bachmanns Wien 1946-1953. Siinä tulee ilmi sodan jälkeinen tilanne. Merkityksettömyyden aika. Ja se, miten suurten kysymysten polttopisteeseen asettuvat Franklin ja Bachmanin tapaamiset.

Frankl itse oli keskitysleireistä käsin hehkuva polttopiste, mies joka kirjoitti Auschwitsissa paperilapuille raporttia psyykkisestä helvetistä.

Mieleeni on jäänyt eräs Franklin kertoma tapaus sananvaihdosta vartijan kanssa, kun hän oli talvisessa metsässä lapiotöissä ilman käsineitä. Lämpimiä rukkasiaan läpsyttelevä vartija uhosi, että kyllä hän vielä opettaa heiveröisen miehen maata kaivamaan. Olet varmaan, joku liikemiesjuutalainen? Ei, olen lääkäri, vastasi Frankl. Kiskoit varmaan hyvät rahat potilailta? Ei, minä tein pääasiassa vapaaehtoistyötä. Vittu, minä vihaan teikäläisiä, vastasi vartija.

Entä nuori nainen, Ingeborg Bachmann? Hän tuli tuohon polttopisteeseen filosofiasta ja uudesta Euroopasta käsin. Hän istuskeli usein Cafe Raimondissa, nuoren polven kirjailijoiden kanssa. Spekuloimassa uudesta kulttuurista, aseettomasta Euroopasta, nihilististen keskitysleirien vartijoiden  jälkeisestä ajasta, ajasta jossa ei ole tilaa kyynisyydelle, mutta ei myöskään idealismille. He olivat eksistentialisteja.

Bachmann tutki Heideggeria ja voin hyvin kuvitella millaisista elementeistä hänen oma Dasein-analyysinsa koostui.

caferaymond2

Pöytäkeskustelujen jälkeen, kun Ingeborg asettuu odottamaan ratikkaa, hänen ympärillään on pommitetun Wienin tosiasiat. Onneksi sähkö on, mutta puhelinyhteyksien lisääminen on hidasta. Ingeborg yrittää elättää itsensä journalistina, mutta kuukausitulot riittävät juuri ja juuri opiskelijakämpän vuokraan. Hän on pula-ajan köyhäilistöä.

Ja toisaalta hän on rakastunut. Karismaattinen Hans Weigel, kirjailijaryhmän johtohahmo, tämä Bachmania vanhempi mies on kiinnostunut hänestä. Ja hänkin rakastaa Hansia. Ja sitten on kuuluisa Viktor Frankl, hän saa kaiken tuntumaan niin merkittävältä. Tämä on niin pingoittunut kohti merkityksiä.

Mutta hämmentävin ihminen, minkä hän koskaan on tavannut on runoilija Paul Celan.  Syvä kuin kaivo ja elävä trauma. Kaiken  karisman vastakohta, merkityshakuisen runsauden vähentäjä. Sodan jälkeisen ajan vaikuttavimmaksi runoilijaksi kehittymässä oleva Paul Celan kutsuu häntä uudenlaiseen runouteen. Ei rakkauteen, mutta johonkin kumppanuuteen häntä kutsutaan.

Sodan jälkeisen ajan tehtävät olivat liian isoja, ja vaikka Celan ja Bachman kuolivat nuorina, he olivat hetken aikaa suurten mittakaavojensa mukaisia.

Olin pettynyt Cafe Raimondin remonttiin, vanha läpinuhjuinen sametti oli korvattu uudella ja vanhat, hauraat naistarjoilijat oli laskettu eläkkeelle. Heille mielellään salli sen arvostaan tietoisen nokkavuuden, puhkikulunneet tuolit loivat inhimillisyyttä. Mutta nuoret kukot ja uusi sametti loi vaikutelman, että yksikään  asiakas ei ollut sinne tulemisen arvoinen. Jotenkin Eurooppa nyt.