Kyse ei ole vain tajunnanvirtakirjoittamisesta sanoo Alain. Moniääninen kirjoittaminen on paljon muutakin. Mikä on se äänten kuoro, joka puhuu meissä? Tukahdutettu, jatkuvan minä-minä -jauhannan alle peittyvä alitajuinen puhe. Olemme Orivedellä, ja ranskalainen kirjailija sekä kirjoittajakoulun perustaja, Alain Andre, pitää meille polyfonisen kirjoittamisen työpajaa.
Polyfoninen kirjoittaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että luovutaan ulkopuolisesta näkökulmasta ja annetaan monen erilaisen äänen tulla esiin. Alain muistuttaa, että perinteisessä kerronnassakin on moniäänisyyttä, jos se on kielellisesti rikasta.
Kaikki kirjoitustehtävät ovat ”vaatimattomia ehdotuksia”. Alain esittää kirjoitustehtävän aina varovaisesti, aivan kuin antaen sen tunnusteltavaksi ja sovellettavaksi. Jokainen ottaa tehtävän omien odotustensa ja mielikuviensa mukaisesti, väärin ymmärrykset ovat joskus hyvä vinkki siitä, mitä kirjoittaja haluaa vältellä.
Moniäänisyys voi olla voimanlähde. Vilkaise proosaasi, jos sieltä löytyy hakkaava hän, toistuva ja useisiin virkkeisiin työntyvä yksi ja sama, rajoittunut ja köyhä hän, niin polyfoniset kirjoitusharjoitukset tekisivät sinullekin hyvää.
Vilkaise päiväkirjaasi, jos kaikkialla toistuva minä näännyttää sen, niin eikö ole aika vaihtaa persoonapronominia. Jos minä läpäisee jokaisen virkkeen, niin eiköhän olisi aika antaa egon hieman hajota.
Anna mielessäsi kiistelevien äänten tulla esiin, anna noiden härnäävien ystävysten – jotka kahvipöydässä provosoivat sinua, ja jotka jatkavat vielä mielessäsi – anna niiden tulla esiin.
Kirjoita sinä –muodossa kymmenen minuuttia, sanoo Alain, ja esimerkkien lomaan hän sujuttaa pienen, ehkä alitajunnalle tarkoitetun viestin, jonka tuskin kuulee: paljasta itsesi.
Jatkotehtävä on minä –muodon käyttäminen. Se vaikuttaa helpolta, mutta Alain ottaa esimerkin Beckettiltä. Se osoittaa miksi minän käytössä kannattaa olla pidättyväinen, niin että tuon väärän ja kaikki paikat täyttävän minä -puheen sijaan tuleekin hieman hiljaisempi ja varovainen, mutta intiimi ääni tai äännähdys.
Kolmas kirjoitustehtävä on vaativin – älä käytä mitään persoonapronominia. Kun tämän persoonattoman ja usein passiivissa vaikuttavan äänen löytää, kirjoittaminen on jo muuttunut toiseksi ja voit palata persoonapronomineihin uudella tavalla.
Lopuksi Alan tekee pienen katsauksen siihen kuinka voisimme kehitellä näin syntyneitä tekstejämme. Tällaisissa harjoituksissa syntyneiden tekstien hiominen on vain yksi mahdollisuus, kiinnostavampia ovat oikeastaan vastakkaiset menetelmät. Sen hakeminen mistä tuossa tajunnanvirrassa vaietaan. Mikä siinä on koko ajan mukana, mutta vaiettuna. Vastateeman hakeminen on parempi ajatus, kuin myötäkarvaan tapahtuva viilaaminen.
(2009)