Virtuaalisuus saattaa olla eri lailla suhteessa todellisuuteen, kuin pikaisen vastakohta-ajattelun ohjaamana luullaan. Jos ajatellaan, että todellisuus tuo näyttöpäätteen ulkopuolella tavattava tosiasioiden tila, voi olla että tavoitamme vain todellisuuden tylyn ja kovan pinnan mutta emme sitä reaalista joka koskee meitä. Ja miten vimmatusti haluaisimmekaan tietää meitä koskevista tosiasioista. Pelkkä ulkoinen maailma on meille kuitenkin vaan ulkoinen.
Todellisuus on niitä varten, jotka eivät pysty kohtaamaan omia haaveitaan.
Onko niin, että näyttöpääte avaa vain pelkän pakoikkunan pois ahdistavien realiteettien maailmasta? Kun hieman heikoilla oleva mies ottaa verkkofoorumilla aggressiivisen ja uhoavan asenteen, on helppo sanoa että hän luo machofantasiaa itsestään. Luen edelleen Nusselderin teosta Interface fantasy, a Lacanian Cyborg Ontology. Aggressiivisuus verkossa olisikin näin ollen merkki siitä, että infantiilit intohimot tulevat silloin esiin. Vapaus eettis-sosiaalisesta kontrollista ja yliminästä voi paljastaa henkilölle itselleen epämiellyttävän totuuden hänestä itsestään. Siinämielessä virtuaaliympäristö voi tarjota ihmiselle omien halujensa näyttämön – vihjeitä ja mahdollisuuksia tutustua niihin.
”the human computer interface is similar to this fantasmatic process in that it enables the subject to explore and stage his libidinal desire in a (cyber)space of signifiers.” (86)
Nusselder puhuu virtuaalitodellisuudesta, sosiaalisen verkon todellisuutta hän ei huomioi, infantiilien intohimojen esiin tuominen peleissä ja fantasioissa on aivan eri asia kuin julkisessa tilassa. Keskustelufoorumi on väärä paikka taisteluleikeille.
Fantasianäyttöpääte tarjoaa paitsi mahdollisuuden paeta omia realiteetteja, myös mahdollisuuden paeta omia fantasioita. Machofantasiat voivat joskus olla osuvia, joskus ne johtavat oikeastaan malujen mitätöitymiseen. Tämä tapahtuu Nusselderin mukaan helposti, joko tekemällä toisesta objekti tai sitten tekemällä itsestä ihannoitu kuva. Molemmat ovat varsin kontrolloituja aukottomia ja valmiita muotoja, ja siksi halua tukahduttavia. Varsinaisesti intohimo punoutuu aukkopaikkoihin, epämääräisyyksiin, oikkuihin ja lipsahduksiin.
Nusselderin mukaan kyse on siitä, kuinka suhtaudumme kaikkeen siihen ”esittämättömään” itsessämme ja toisissa, jota ei voi suoraan havaita ja joka tekee toisen kiinnostavaksi aivan tavalla. Onko muita kuin seuraavat kolme positiota: psykoottinen, pervertti, neuroottinen ?
Psykoottinen pelkää syvimmillään kadottavansa minuuttensa, ja kuvittelee että on verkossa uteliaiden katseiden kohteena sen myötä hän saa varmuuden itsestäänm:
”He knows what he is: the firm belief and unshakeable convictions of the psychotic, taking shape in the immediate reality of the hallucinations and delusions (that
is to say appearances or ’unavoidable illusions’ become delusions because the gap of desire is filled in).90
Pervertti puolestaan tietää, että hänen halunsa kohde on fantasiaa ja siksi hän voi ilman syyllisyyttä tehdä sille mitä mielii:
”The pervert both recognizes and disavows the law that causes desire. The object that – because of the prohibiting law – is necessarily fantasmatic, is to the
pervert both an object that provides genuine pleasure, as nothing more than an arbitrary construction. Therefore he can play without sense of guilt with the conventions and rules (and media) that provide the object of desire.”
Nuerrotikko puiolestaan käsii siitä, että mikkään ei ole aitoa, kukaan ei tunnista häntä sellaisena kuin on.
”the characteristic doubt of the neurotic; and the hysteric’s refusal to be in any possible way the object of others enjoyment. The neurotic experiences all
identifications as alienating, and he tries to get at ’the real thing’.” Siksi hänelle virtuaalisuus ei voi olla muuta kuin fantasiaa joka on pakoa todellisesta.