ENSIMMÄINEN PUUDUTUS painuu kipeän hampaan juureen kuin routa maahan. Adventti. Piikki tekee tunnottomaksi ja ulkona lumi laskeutuu, iltapäivällä se on jo poissa. Kipu palaa, odotus. Onhan siitä jo kolme kuukautta kun viimeksi näin poikani. Jouluna kait tavataan.
Odotusta ja tunnottomuuden kausia. Asetan kiristysvyön käsivarteeni, mittaan verenpaineen, odotan kunnes tunnen verisuonen sykkeen. Alapaine on korkealla, vaikka en tunne sitä missään. Paljon on puutunutta ja tunnotonta minussa. Tätä odotustakaan en huomaa, vaikka se tulee joka päivä. Kuun alussa on lunta vain sen verran, että tuska ei tunnu. Poika kertoo viestissään kissasta, joka livahtaa ovesta, eipä kerro milloin itse olisi tulossa.
NÄIN UNOHTUU lehtikaali, vaikka säilyy vihantana ja kestää pakkaset. Se vartoo puutarhassa, ei kasva enää, mutta vihertää. Kun se unohtuu, lehdet muuttuu paikoin keltaisiksi. Kuten tuo, tyttärelle salaatiksi koottu kimppu, jonka taas saan heittää kompostiin.