Onko kirjoittajaa joka pystyisi kirjoittamaan pyhimyksen elämästä, jos ei pysty näkemään ketään kanssaihmistään sellaisena. Vai onko toisen näkeminen pyhimyksenä haitallista, epärealistista, kuten ennen sanottiin ?
Olga Tokarczukin romaanissa Päivän talo, yön talo(2004) kerrotaan mm. legenda pyhimyksestä joka sai naisen kasvojen tilalle Kristuksen kasvot ja parran. On
johdonmukaista, että romaanissa kerrotaan myös legendan kirjoittajasta, munkista
joka halusi olla nainen. On johdonmukaista, että kirjoittaja on muuttumassa sen
naisen kaltaiseksi, josta kirjoittaa. Samalla tavalla donna on muuttumassa
Kristukseksi, jonka legendalle hän on omistautunut:
– Mistä sinä tiedät tuon kaiken, abbedissa kysyi lukiessaan ensimmäisiä sivuja.
Mistäkö hän tiesi? Hän ei tiennyt mistä. Sellainen tieto on peräisin suljettujen silmäluomien alta, rukouksesta, unesta, ympärille katselemisesta, mistä vain. Kenties pyhimys itse puhui hänelle tällä tavoin, kenties kuvat pyhmyksen elämästä muotoutuivat jossain tämän omien kirjoitusten rivien välissä. (Tokarczuk s. 154).
Onko ketään, joka voisi kirjoittaa adventista ? Hänen täytyisi odottaa voimakkaasti, tai hänen täytyisi tuntea joku joka odottaa voimakkaasti.
Odotus alkuperäisesti: kuin lapsi joka etsii ikkunasta katsellen vanhempaansa, joka on lähtenyt käymään kaupassa. Ensimmäinen adventti olisi kuin puhelinsoitto lapselle, että tulossa ollaan, olen just lähdössä.
Odotus: kuin koira joka koko päivän odottaa tyhjässä huoneistossa – adventti, pelkkä aavistus, yksi ääni, aihe ensimmäiseen hännänheilutukseen.
Ovatko nuo odotusta ja adventtia ? Vai nitä lie, riippuvuuden kuvia?