Ensimmäisen adventin merkiksi olen valinnut kärpäsen, joka havahtui horteestaan, kun toin ulkovarastosta vanhoja muistikirjoja. Tällainen horteesta herännyt on joulukärpänen, kuten mummoni sanoi, sen pörinä ikkunaa vasten oli hyvä merkki.
Muistan kuinka saunoimme mummon kanssa, kauan kauan sitten, nokisessa saunassa jonka pieni ikkuna oli sekin mustunut. Kynttilä ikkunalla antoi hieman valoa, heijastui neljän pienen ruudun muodostamasta ikkunasta. Kärpänen surisi ja kopsahteli ikkunaa vasten. Se oli niin yksin, ainoana lajissaan. Aivan kuin se olisi joutunut väärälle puolelle ikkunaa ja yritti nyt päästä takaisin.
Nyt mietin mitä mummo sanoi minulle, se oli elämänohje, jonka minun piti painaa mieleeni, mutta jota en millään muista. Olin ehkä viisi, hän sanoi, että paina tämä nyt mieleesi ja joskus myöhemmin voit sitten ymmärtää sen. Olin viisi, ja ainoa minkä painui lähtemättömästi mieleeni oli tuo tilanne.
Kun talssimme mummon kanssa lumeen tallattua polkua pitkin, rantasaunalta mäkeä ylös kohti mummolaa tunsin oloni tärkeäski, koska minulle oli sanottu jotain painavaa mitä en ymmärtänyt. En sanonut sitä asiaa koskaan kenellekään, sillä luulin että mieleen painaminen tarkoittaa sitä.