”Siinä se Otava roikkuu ja makkaa taihvaala ko ruunanraato. On siinä taihvaankannela muitaki taivaannastoja mutta eihän niitten nimiä tiiä ko tähtiherrat. Setä praatasi kerran, että ko hän oli ollu poikanen niin sinne hänen synnyinkothoon oli tullu oikein etelästä kaksi nappilakkista herraa. Nolit sanohneet, että olit kaottaneet yhen taivaannastan ja olit sitä hakemassa. Olit jutahneet tuhkalappalaisten tuntureile ja kiikaroihneet pitkälä silmälä Ruijanmerelle päin. Sielä soli se nasta ollu keskelä merta. Herrat olit nostahneet sen takasin taihvaankannele ja nuhelleet kovaäänisesti sitä siinä samala.” Rosa Liksom: Kreisland (1996,92)
Yöt ovat pimentyneet, ja joskus muinoin tähän aikaan tähtitaivas tarinoineen tuli esille. Jostain kumman syystä assosoin väkevän viinan ja tähdet yhteen, en keksi mitään muuta syytä kuin tuon Liksomin käyttämän ilmaisun: taivaannasta. Sehän tarkoittaa naulaa, ja viina – sehän iskee päähän just naulan tavalla.
Toivottavasti tulee vielä lämpimiä pimeitä öitä, jolloin voin heittäytyä selälleni tantereeseen makuupussin kanssa ja alkaa naula päässä pällistelemään taivasta.