Henry Miller herjaa seuraavassa Saturnuska. Teos on matkakuvaus Kreikasta, ja käydessään observatoriossa Ateenassa hän katselee tuota melankolian tähteä ja kiroaa sen:
”Saturnus, samoin kuin meidän kuumme, on suurentavan linssin läpi katsottuna maallikosta vaikuttava tavalla jota tiedemies varmaan vaistomaisesti surkuttelee ja paheksuu. Mitkään Saturnusta koskevat tiedot tai numerot, mikään suurennus ei voi selittää sitä järjenvastaisen kuohuttavaa aistimusta jonka tämän planeetan näkeminen herättää katsojan mielessä.
Saturnus on synkkyyden, taudin, onnettomuuden, tuhon elävä symboli. Sen maidonvalkea väri tuo väistämättä mieleen sisälmykset, kuolleen harmaan aineen, haavoittuvat elimet, jotka ovat piilossa näkyvistä, inhottavat sairaudet, koeputket, laboratorionäytteet, katarrin, vuodon, ektoplasman, melankolian hämärän, sairaat ilmiät, painajaismaisen sodan, steriliteetin, anemian, neuvottomuuden, defaitismin, ummetuksen, antitoksiinit, mitättämät romaanit, tyrän, aivokalvontulehduksen, lait jotka ovat kuolleita kirjaimia, virkakoneiston, tyäväenluokan olosuhteet, makeiskaupat, NMKYt, kristilliset syventymiskokoukset, spiritistiset istunnot, T. S. Eliotin kaltaiset runoilijat, Alexander Dowien kaltaiset kiivailijat, Mary Baker Eddyn kaltaiset parantajat, Chamberlainin kaltaiset valtiomiehet, arkipäiväiset kohtaloniskut. kuten sen että liukastuu banaaninkuoreen ja taittaa niskansa, sen että uneksii paremmista päivistä ja puristuu kuoliaaksi kahden trukin väliin, hukkumisen omaan kylpyammeeseen, parhaan ystävänsä tappamisen vahingossa, kuolemisen hikkaan taistelukentän sijasta, ja niin edespäin loputtomiin.
Saturnus tekee pahaa toimettomuuden voimalla. Sen rengas, joka tiedemiesten kertoman mukaan on vain paperin paksuinen, on kihlasormus joka tarkoittaa kuolemaa ja onnettomuutta jolla ei ole mitään merkitystä. Mitä Saturnus lieneekin astronomille, kadun miehelle se on järjettämän sallimuksen merkki. Hän kantaa sitä sydämessään koska koko hänen elämänsä, niin merkityksetäntä kuin se on, on kiedottu tähän viimeiseen symboliin jonka hän voi luottaa tekevän hänestä lopun, jos kaikki muu epäonnistuu yrittäessään hänet tuhota.
Saturnus on elämää epävarmuudessa, ei niinkään kuollut kuin kuolematon, so. kykenemätän kuolemaan. Saturnus on kuollut luu korvassa, kaksinkertainen mastoidi sielulle. Saturnus on kuin rulla tapettia, väärä puoli päälläpäin ja voideltuna sillä limaisella tahnalla jota tapetoijat pitävät niin korvaamattomana tyässään. Saturnus on kasa sellaisia ilkeännäkäisiä klänttejä joita ihminen kakistelee kurkustaan aamulla, poltettuaan muutaman paketin raikkaita, paahdettuja, yskää aiheuttamattomia, inspiroivia savukkeita. Saturnus on lykkäys joka ilmenee suoritukseksi sinänsä. Saturnus on epäilyä, neuvottomuutta, skeptisismiä, tosiasioita tosiasioiden vuoksi eikä mitään hälinäitä, ei mitään mystisismiä, käsitättekää Saturnus on perkeleellistä oppimisen hikeä oppimisen itsensä vuoksi, jähmettynyt sumu: monomaanin lakkaamaton pyrkimys kohti jotakin joka on juuri hänen nenänsä takana. Saturnus on ihanasti melankolinen, koska se ei tiedä eikä tunne mitään melankolian tuolta puolen; se ui omassa rasvassaan.
Saturnus on kaikkien enteiden ja taikauskojen symboli, jumalaisen entropian typerä toteennäyttä, typerä sen takia että jos maailmankaikkeus todella olisi menossa tuhoaan kohti olisi Saturnus sulanut kauan sitten. Saturnus on yhtä ikuinen kuin pelko ja epävarmuus, ja jokainen kompromissi, jokainen välipuhe tekee sen maitoisemmaksi, pilvisemmäksi. Arat sielut huutavat Saturnusta niin kuin lasten sanotaan huutavan risiiniäljyä. Saturnus antaa meille vain sen mitä tae pyydämme, ei tippaakaan enempää. Saturnus on valkoinen toivo valkoiselle rodulle joka ei lakkaa lärpättelemästä luonnon ihmeistä ja käyttää aikansa ihmeistä suurimman – IHMISEN – tappamiseen. Saturnus on tähtitaivaan huijari joka tekeytyy Kohtalon suureksi kosmokraattoriksi. Monsieur le Parisiksi, ataraksiaan turtuneen maailman automaattiseksi pyäveliksi. Laulakoon taivas sen kunniaa ja – tämä pähättynyt epäilyn ja ikävän pallo ei koskaan lakkaa heittämästä maidonvalkeita elottoman synkkyyden säteitään.
Tämä on sen planeetan emotionaalinen valokuva jonka väärä-oppinen vaikutus yhä painaa raskaana ihmisen miltei sammunutta omaatuntoa. Se on taivaan ilottomin näky. Se vastaa jokaista raukkamaista kuvaa joka on syntynyt ihmisen sydämessä; se on sen epätoivon ja tappion ainoa säilytyspaikka johon ihmisen suku ikimuistoisista ajoista on alistunut. Se muuttuu näkymättämäksi vasta sitten kun ihminen on puhdistanut sen pois omastatunnostaan.
(Henry Miller: Maroussin kalossi, suom Saarikoski 122-125)