Voin kuvitella mitä tuo kummallinen mies taas tekee, kun kuu alkaa olla nousuasennossa. Tapasin tuon tyypin eräänä yänä Elisabeth Bishopin runossa; hän oli yksi niitä hahmoja jotka kuutamoyä oli saanut liikkeelle.
Tässä runoilijan luomassa maailmassa varjoilla oli keskeinen osa. Kuten taiteilijat kaikki, myäs Bishop tiesi että, jos haluaa kuvata kuun on parasta keskittyä kuvaamaan varjoja. Nyt kaikkialla oli runoilijan pitkäksi venyttämiä varjoja. Mies oli musta nasta kuun alla.
Hänen varjonsa oli pieni ja vain nastan hatun kokoinen. Mutta mies itse venyi pitkänä terävänä piikkinä kohti kuuta. Valmiina palvelukseen, kunhan vain joku iskisi hänet kiinni maalitauluun.
Mutta kuu on aivan muuta kuin mitä hän luuli – kuu on reikä taivaassa.
Hän ei anna periksi, seuraavan kuunkierron aikaan hän on muuttunut mies. Bishop läytää häet mustana varjona valkoisella seinällä, kiipeämässä yläspäin. Mies laahaa varjoaan perässään kuin valokuvaajan liinaa – onko valokuvaus ehkä ratkaiseva metafora, uskooko mies olevansa kamera, uneksuen aukosta jonka kautta kuunsäteet suorittaisivat valotuksen ä Emme saa tietää.
Taas on kuunkierto aikaa kulunut, ja nyt mies uskoo onnistuvansa aikeessaan. Oikea-aikaisesti, täyden kuun hetkellä hän haluaa tyäntää pienen päänsä läpi pyäreän puhtaan aukon. Onko ehkä taiteilijuus hänen metaforansa, ehkä hän haluaa tulla esiin kuin musta, joka pursuaa ulos tuubista. Näin Bishop ”The Man-Moth” runossa kirjoitti:
he climbs fearfully, thinking that this time he will manage
to push his small head through that round clean opening
and be forced through, as from a tube, in black scrolls on
the light.