Karnevaalihurjuuden, satiiristen mutta ei väkivaltaisten tempausten ohessa kulkee myös suru ja traagiset laulut. Andalucian karnevaaliyleisö saattoi yllättyä, kuinka äkkiä hulluttelut ja satiirit saattoivat kääntyä tunteellisten laulujen suuntaan. Esimerkiksi Garcia Lorca sai sävyjä näistä espanjalaisista melankolisista kansanlauluista cante jondoista
Karnevaalibändissä laulaja saattoi aluksi vetäistä useita burleskin tyylisiä lauluja, ajankohtaisia satiireja. Mutta sitten hän saattoi suurileisesti selvittää kurkkuaan, pitää tauon ja aloittaa surullisen laulun, joka sai yleisön huokailemaan.
Karnevaalissa itku ja nauru sekoittuivat, 1960 -luvulle asti elävänä jatkunut traditio rinnasti ilon ja surun, eikä niitä esitetty vastakkaisina. Koskaan ei ennalta tiedä, milloin yleisö saa nauraa, milloin itkeä.
The saddest and most terrible news
that an old woman can hear
came suddenly one morning
in a missive from afar.
Distraught, she cried out:
Oh my son, may the blessed Virgin
absolve you, may God protect you
son of my heart
…
Jostain syystä näitä surullisia karnevaalilauluja kutsuttiin ”akateemisiksi”. Lauluissa oli siis kaksi genreä, joko koominen tai akateeminen. Laulajat eivät kuitenkaan olleet oppineita, vaan Espanjalaisesssa karnevaalitraditiossa laulajat olivat aina köyhiä, joko maalaisia tai työläisiä. Kerrotaan, että lukutaidon laita oli usein niin ja näin, joten laulut oli opeteltava hyvin ulkoa, koska muistilapusta tavaaminen olisi ollut liian hidasta.
Miesten karnevaalirooleja on yleensä pidetty vain groteskeina, satiirisina, agonistisen kilpailun sävyttäminä ja toiminnallisina. Julkisesti itkevät miehet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Espanjalaisessa karnevaaliperinteessä akateemiset laulajat olivat sellaisia. Näin esittää David D Gilmore artikkelissaan ”The Scholar Minstrels of Andalucia: Deep Oratory or the Carnivalesque Upside down”, (1995).