Kannattaa varoa ottamasta Sapfon tarjoamaa kukkaseppelettä.
Sapfo sanoi Dikelle:
” Puno pehmeillä käsilläsi aniksen oksia kauniiksi kruunuksi ja seppelöi kiharasi, sillä autuaat sulottaret kasovat mieluiten kukkien koristamia ja kääntävät katseensa pois niistä, jotka eivä kanna kruunua päässään.”
Se, joka luulee kantavansa kukkaseppeltä päässään morsiamena, ei taida tietää että samanlainen seppele laitetaan myös uhrattavaksi vietävän vasikan sarviin.
Ja se joka luulee, että runoudessa esitetty rakkaus on samanlainen tunne vuosituhannesta toiseen on tuskin tavallista vasikkaa kummempi, ei erota omia mielialojaan vaan luulee niitä ikuisiksi tunteiksi.
Kannattaa lähestyä varoen Sapfoa. Välittömältä vaikuttava tunteellisuus hänen runoissaan voi olla jotain aivan muuta. Sapfon tunteellisuus voi kuulua laulajan esitykseen tai se voi olla kommentti filosofiseen debattiin. Se tunne, joka on saanut monet huokailemaan kuinka tuo Lesbos -saaren runoilijatar onkaan tuntenut samanlaisia tunteita kuin minä jo kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten, voi olla ”minä” -sanan aiheuttama harha. Samoin kuin klovni pitää yllään empaattista hymyä ja ajattelee vain sen tehoa.
Kannattaa lähestyä Sapfoa esipuheita lukemalla. Sapfon Iltatähti, häälaulu (suom. Saarikoski 1969) on tarjoiltu lukijoille väärin, kun siinä kehotetaan lukemaan suoraan mitä Sapfo itse sanoo, löytämään runoista samoja ”ikuisia” tunteita. Modernistiseen henkeen uskottiin, että runot esittelevät itse itsensä parhaiten. Oikeastaan kyse on protestanttisesta virheestä: kielletään tulkitsijoiden väliin tulo, niin että jokainen voi itse tarkistaa mitä Sapfo oikeastaan sanoi. Näin annetaan itsepeilailulle vapaa tila.
Jos tuntuu, että Sapfo hymyilee sinulle yhteisymmärryksen merkiksi, voi olla että näet omiasi, kyseessä on ehkä vain patsaaseen jähmettynut nauru.
Juhani Sarsila, tuo loistava latinisti, kirjoittaa homeerisen naurun ja sardonisen naurun erosta:
”Ikivanha runous erottaa toisistaan kaksi naurun lajia, homeerisen ja sardonisen. Homeerinen nauru on ainoan aidon riemun mitä kuuluvin ilmaus; se raikaa vain Olympoksella alinomaisia juhliaan viettävien jumalten kemuissa ja kehityskeskusteluissa. — Ihminen kykenee sentään päästämään sardonisen naurun, mutta siitä tuskin on hänelle itselleen mitään iloa, mutta pahansuopia läheisiä ja yhtä pilkallisia ja osin tyhmiä oppilaita se usein ilahduttaa ja pelastaa heidän päivänsä. Sardonista naurua tulisi näet kutsua pikemminkin kouristukseksi tai irvistykseksi silloin, kun tarkoitetaan ihmisiä.”
Sapfon nauru voi olla samaa sukua kuin homeerinen nauru: hän ei suo sinulle vienoa ja empaattista hymyä, vaan hän nauraa meille täysin vieraalla tavalla, suuntautuen jonnekin aivan toisaalle. Juuri se on kiehtovaa.