Kävin soutelemassa ja kesä vaikuttaa lupaavalta. Vene on niin kevyt, se liukuu nopsaan kuin kanootti. Hartiat tosin rutisevat, mutta rullaavat kohta, heikoksi käynyt hiirikyynärpää vahvistuu, ja silmät väsyvät ensin kauas katsomisesta kunnes löytävät levon.
Pidän venettä rautatiesillan alla, Jämsänveden kohdalla. Siitä pääsee mukavasti kahteen suuntaan, se muodostaa vasemman ja oikean puoliskon tähän maisemaan. Yleensä lähden aina samaan suuntaan, kohti Petäjäveden vanhaa kirkkoa.
Muistan kuinka muutama kevät sitten rantauduin kirkon luo hyvin kiihtyneenä, lähes hulluna, kävin esittämässä kysymyksen, en jumalalle vaan kirkolle. Ja koska ovet olivat lukitut, esitin kysymykseni kahdelle ovelle. Olin saavinani vastauksen siitä, että toinen ovi oli ruotokuvioinen ja vankka, toinen oli sivuovi. Tein valintaa, josta osoittautui myöhemmin, että sillä ei ollut merkitystä. Nyt tuntuu olennaiselta se, miten kevyesti vene lähtee vanhan kirkon rannasta.
Muutamalla vedolla pujahdan valtatiesillan alta ja edessä avautuvat ikimäntyiset Solikkosaaret. Kesäinen kirjojenlukupaikka on siinä kuivassa kankaassa mäntyjen alla. Jostain syystä paikkaan liittyy Barthesin “Rakastuneen kielellä” teos, olen lukenut sitä viltillä loikoillen vesipullon kanssa. Samalla etsin suomalaisesta proosasta rakkauslauseita ja kirjoitin esseetä Nuoreen Voimaan.
Muistan asioita paikkojen kautta. Solikkosaaret muodostavat eräänlaisen sukkuloiden tai pisaroiden vanan, ne ovat suojeltuja saaria ja kauniita mäntykankaita. Kohta rantaudun paikkaan, joka on minulle kaikkein rakkain. Varjoisella mäntykankaalla, kahden järven välissä on pieni uimapaikka. Se on kohdassa, jossa pieni puro yhdistää erilliset järvet, ja niiden yli menee silta. Paikkaa kutsutaan jostain syystä Kaivannoksi. Tuo nimi ei tee oikeutta paikan kauneudelle, kilpikaarnamäntyjen alta avautuu näkymä oikean puoleiselle järvelle, metsäisten saarten rytmittämälle ulapalle. Vasemmalla oleva järvi on pienempi, mutta sen vastarannalla nousee niittyinen mäki.
Tänne olen tuonut lapset uimaan monena kesänä; tänne olen tullut usein öisin autolla, tai päivisin polkupyörällä. Uskon, että monet pitävät tätä paikkaa omana löytönään, käyvät öisin alastonuinnilla eivätkä tapaa ketään.
Tähän asti olen pitänyt katiskaa sillan alla, purossa joka yhdistää järvet. Se on antanut pikkukalaa, ahventa ja kiiskeä kalalientä varten; pari haukea, se on vähän tuohon pikkukalamäärään verrattuna. Nyt nostin katiskan veneeseen, aikomuksenani viedä se vesiin josta saisin haukea.