Jos virtuaalisuus -termin monista merkityksistä voisi valita, niin ottaisin sen mikä on lähinnä virtuoosia.
Palasin lukemaan Ander Nusselderin teosta Interface Fanacy, A Lacanian Cyborg Ontology (2006). Virtuaalisuus ei tosiaan ole vain digitaalisen teknologian luomaa, vaan tarkemmmin Nusselderin määrittämänä kyse on virtuaalisuuden teknologisoinnista. Näin on siis mentävä virtuaalisuus -termin monien merkitysten kautta kohti peruskiistoja.
Vääriä kysymyksen asetteluja välteltäessä ensimmäinen on yleiskieleen harhautunut käsitys että reaalinen ja virtuaalinen olisivat vastakohtia, siten että voisimme vain päättää että lopetamme kaiken virtuaalielämän ja valitsemme reaalisen. Se on mahdotonta, koska emme tiedä missä todellinen on.
En oikein kannata McLuhanilta johdettua virtuaalisuuskäsitystä, vaikka se aluksi tuntuu lupaavalta. Teknologia laajentaa aistejamme teknologian avulla, ja virtuaalinen on aistien vapautumista lähitodellisuudesta. Kyse on kuitenkin vain näköaistin, vahvimman etäistimme mahdollisuudesta ulottua yhä etäämmälle. Näköaistin kyky korvata muita aisteja on tehnyt virtuaalitodellisuuden mahdolliseksi. Niin, että voidaan epäillä onko virtuaaliteknologia todellakin lisännyt aistimusmaailmaamme.
Kolmas tapa on pitää virtuaallisuutta simulaationa, todellisen kopiona joka saa aistimme pitämään sitä todellisena. Tämä on lähinnä totuutta, vaikka se riisuu virtuaalisesta sen houkuttavuuden. Nusselder tuntuu optimistilta katsoessaan että todellisuuden simulaation hyvä puoli on, että ”kiinteä identiteetti katoaa, ja kaikki tulee problemaattiseksi” (38). Minusta asia voi olla päinvastoinkin, simulaatio korvatessaan kielellisen jäljittelyn luo problematisoinnin sijaan entistä vaikutavampia illuusioita.
Neljäs ja vain osin harhaan vievä virtuaalisuuden määritelmä on potentiaalisen ja virtuaalisen samaistaminen. Virtuaalinen ei ole vain potentiaalista, jonka arvo on vain jos se realisoituu kuten Nusselder sanoo. Aristotelen kritisoiminen päätyy usein siihen että arvostelija joutuu muuttamaan käsityksiään. Voi olla että lausunto, jonka mukaan virtuaalisessa ei ole mitään potentiaalista on väärä. Se potentiaalinen ei ole kuitenkaan kausaalista, eikä todeliseksi tulee paljon virtuaalista mutta ei suoraan.
Lopuksi Lacanin huomioihin kielestä ja virtuaalisuudesta, koska hänen mukaansa ”kieli virtualisoi reaallisen”. Kieli irrottaa ihmisen suorasta todellisuudesta. Lacan huomauttaa, että puhe ja valehtelu erottamattomat. Kieli irrottaa meidät todellisesta, tässä ja nyt tilanteesta, se virtualisoi toiset ihmiset, irrottaa kirjoittajan ajasta, se virtualisoi tapahtumat ja tilanteet.
On kiinnostavaa, että vasta kielen myötä löytyy aktiivinen ”virtualisointi”, simulaation ja todellisuusilluusioiden aistimisen sijaan olisi mukava jos aktiivisesti virtuoosimainen virtualisointi saisi teoreettista jalansijaa.e