Läsnäolon tunne verkossa on ollut teoreettisen käsittelyn kohteena jo jonkin aikaa. On kysytty kuinka virtuaalimaailma luo omanlaistaan läsnäoloa. Yksinkertaisin käsitys oli tietysti se, että grafiikka ja tilan tuntu voisivat luoda läsnäolon tunteen, sitten repertuaariin lisättiin videokypärä ja virtuaalihanska ja niin edelleen.
Virtuaalimaailmassa läsnäolon (presence) ei katsota enää liittyvän todentuntuun, eikä realistinen maailma ole ainoa läsnäolon alue. Maailmaa missä voi toimia, tarttua ja tehdä, on näin sanottu merkitsevän läsnäoloa virtuaalitilassa. Ajatus ei kuitenkaan ole tyydyttävä, läsnäolo on jotain muuta kuin tarttumismahdollisuus maailmaan. Jo Heidegger osoitti tämän tekemällä selvän eron läsnäolon ja käsilläolon käsitteiden välille.
Virtuaaltiloissa läsnäolo ei ole minusta toimintaympäristön asia, minusta länsäolo syntyy ihmisten välityyden hetkistä. Kun caht -ikkunaan pomppaa äkkiä ystävän kasvokuva, koen hänen tulleen paikalle ja omakin läsnäolo syntyy vasta silloin. Yksin virtuaalitilassa oleminen on jotain muuta.
Alf Seegertin artikkeli ‘Doing there’ vs. ‘being there’:
performing presence in interactive fiction, vie asiaa kiinnostavaan suuntaan, mutta käsittelee vain virtuaalista toimintaympäristöä. Se ei tunnu riittävältä, ei vaikka sen taustalta löytyisi ehkä tämän hetken merkittävin fenomenologiaa edustava filosofi Hans Ulrich Gumbrecht, jolle läsnäolo on ”spatiaalinen suhde maailmaan ja sen kohteisiin”. Gumbrechtin Producing Precence, what meaning cannot convey (2004) on liian fenomenologinen.
Näyttäisi siis siltä, että heideggerilaisella käsillä olevan termille olisi käyttöä. Täytyisi lukea enemmän Gumbrechtia, koska vaikuttaisi siltä että nämä verbaalin läsnäolon hetket, chatit ja puhelinkeskustelut, jäävät muuten täysin marginaaliin vaikka minulla on tunne että juuri ne vievät juuri tärkeimmälle alueelle.
(2009)