ks. Pimeästä pimeään -miniesseet
Kiiltävän valkoiset sairaalan seinät lisäävät potilaan ahdistusta. Kirurgisesti valaistujen huoneiden sijaan parempi olisi levätä maanvärisessä huoneessa, jossa on tatami lattialla.
Kirjailija Junichiro Tanizaki tarkasteli vuonna 1933 kirjoittamassaan esseessä Varjojen ylistys aiheenaan jo silloin kadonnut varjojen kulttuuri Japanissa. Kromattujen haarukoiden sijaan varjoihin sopii posliiniastioiden sijaan mustat puuastiat. Nainen, jolla on mustat huulet, tarjoilee vieraalle aterian. Tämä auringonvalolta suojattu, sisätiloissa elänyt, alistettu olento on kohtelias ja pidättyväinen, hänellä on mustatut hampaat.
Varjojen ylistys -esseessään Tanizaki puolustaa naisten oikeuksia, mutta syyttää länsimaista valistusta johdonmukaisesta varjojen poistamisesta, täysvalaistuksen ihanteesta, joka on aiheuttanut valtavaa tuhoa varjojen kulttuureille idässä.
Lännessä haamutkaan eivät ole varjoja, vaan ne hehkuvat valoa. Japanilainen kuvittelu ”viihtyy pimeydessä ei niinkuin länsimainen henki, joka on kirkkaisa kuin lasi” kirjoittaa Tanizaki.
”Jos on totta, että ”eleganssi on jääkylmää”, on toisaalta niin, että ”eleganssi on likaista”. Onhan eleganssi, josta löydämme iloa, jossain määrin epäpuhdasta, ja kieltämättä siinä on jotain epähygieenistä. Toisin kuin länsimaalaiset, jotka pyrkivät poistamaan pienimmänkin tahran, idän ihmiset näyttävät pitävän tahran säilyttämisestä ja haluavat – jollain tavalla – kaunistaa sitä.”
”Meillä perinteisten esineidenkin värit ovat pimeyden sekoitusta, kun taas lännessä suositaan värejä, jotka ovat auringon säteiden kerrostumia. Me rakastamme hopea- ja kupariastioita, koska niihin on taipumus tulla patinaa, kun taas lännessä tällaisia pintoja pidetään epähygieenisinä, siksi he kiillottavat ne.”
Lännessä suositaan avaria nurmikoita, idässä puita ja pensaita jotka luovat varjoisia alueita. Lännessä vältetään varjoisia nurkkia, huoneiden katot ja seinät maalataan pastelliväreillä, he suosivat täysvalaistusta ilman varjoja.
Miksi tämä taipumus etsiä kauneutta varjoista on niin voimakas itämaalaisten keskuudessa ? Eihän lännessäkään sähkö, kaasu ja öljy ole vallinneet sen kauempaa. ”Silti, rajallisen tietämykseni mukaan heidän kulttuurissaan ei ole lainkaan taipumusta kauneuteen, joka tulee pimeästä eikä iloon, joka löytyy varjoista”.
”Mistä nämä makuerot sitten johtuvat? Ehkäpä me idän ihmiset haluamme olla tyytyväisiä siinä ympäristössä, jossa olemme, me haluamme näyttää olevamme tyytyväisiä. Pimeys ei saa meitä tyytymättömiksi, vaan me sopeudumme siihen. Jos valoa on vähän, niin valoa on vähän – niinpä me käännymme pimeyden äärelle ja löydämme sieltä kauneuden”.
”Länsimaalaiset eivät tyydy nykyisyyteen vaan haluavat jatkuvasti kehittää ympäristöään. Kynttilöistä lamppuihin, lampuista kaasuvaloihin, kaasuvaloista sähköön. Länsimaalainen etsii kirkkautta lakkaamatta ja pyrkii eroon vähäisistäkin varjoista.”
Vanhat japanilaiset elokuvat ovat epämiellyttävän pimeitä länsimaiselle katsojalle.
Samoin niukasti valaistut, hiljaiset juhlatilat, koetaan epämiellyttävän pimeinä. Ne ovat kadonneet modernisoitumisen myötä Japanistakin. Näin siis se juhlallisena koettu tila, joka hahmottuu pimeän ja hämärän välille, koetaan häiritsevän pimeinä – ei rauhallisina vaan epämiellyttävän pimeinä. Samoin täyspimeässä nukkuminen herättää levottomuutta, ja vasta yövalo antaa rauhallisen unen.
Tanizaki kertoo Kiotossa aikoinaan tunnetusta ravintola Waranjiyasta, joka oli kuuluisa siitä, että siellä käytettiin perinteisiä kynttilöitä sähkövalojen sijaan. Käydessään siellä Tanizaki sai todeta,että kynttilät oli korvattu sähkölampuilla. Muutosta perusteltiin sillä, että asiakkaat olivat valittaneet huonosta valaistuksesta. Tanizakille tuotiin kuitenkin kynttilä, koska hän halusi nauttia vanhasta varjojen perinteestä.
”Silloin aloin ymmärtää, että puisen lakatun astian kauneus tulee todellakin esiin vain hämärässä puolivalossa.
Waranjiyan huone oli vain neljän ja puolen tatamimaton teehuone, ja tokonoma-alkovin musta katto ja musta pylväs kiilsivät, joten tila olisi tuntunut hämärältä, vaikka sitä olisi valaistu hehkulampuilla. Kynttilän valossa se oli kuitenkin erityisen pimeä, ja tuijottaessani varjoihin joissa tarjottimet ja kulhot hohtivat, huomasin kuinka rikasta ja lumoavaa oli tuo lakkapintaisten astioiden hämäryys.
Nuo lakatut esineet ovat perinteisesti olleet mustia, ruskeita tai punaisia, niiden tumma pinta on saatu aikaan monella maalauskerralla, ja se on tehty pimeän ympäristön vuoksi.
Kun näen lakatun laatikon, pienen työpöydän tai hyllyjä, jotka on koristeltu makien kiiltävillä kulta- tai hopeapilkuilla, ne näyttävät aivan liian räikeiltä ja häiritseviltä, jopa vulgaareilta; mutta kun ne asetetaan pilkkopimeään tyhjyyteen ja valaistaan auringon tai sähkövalon sijaan yksinäisen kynttilän valolla, niin räikeästä esineestä tulee syvällinen, hienostunut ja arvokas.
Muinaisista ajoista lähtien käsityöläiset ovat aina pitäneet pimeää ympäristöä mielessään, kun he ovat levittäneet kerros kerrokselta lakkaa esineiden pintaan… Heidän ylenpalttisessa kultalakan käytössä otettiin aina huomioon se, miten teos nousisi esiin hämärästä ja miten lampunvalo heijastuisi sen pinnasta. Toisin sanoen kultalakkaesineitä ei ollut tarkoitus katsella suorassa valossa, vaan vähän kerrallaan, ikään kuin pehmeästi sisältäpäin tulevassa valossa.
Upeimmat kuviot oli tarkoituskin kätkeä pimeyteen, jotta ne toisivat mieleen ilmaisematta jäävät tunteet ja tiedostamattomina pysyvät emootiot. Kynttilänvalossa hämärässä huoneessa myös kärsimättömän ihmisen voi houkutella meditatiiviseen tilaan, kun lakkapintaan heijastuva valo välkkyy jokaisen satunnaisen tuulenvireen saapuessa.
Näin valo näkyy yksilöllisesti, herkästi värähtelevänä täällä ja siellä kuin ohuet nestevirrat, jotka virtaavat tatamilla, tyhjeten hiljaisiin lammikoihin, kutoen kuvion, joka maalaa lakalla itse yön. ”
Junichiro Tanizaki: The Praise of Snadows, 1933, englanniksi 1997.
Tanizakin varjojen ylistys on vaikuttanut esim. Tokioon. Rppongi Hillsin kaupunginosasta sammutettiin katuvalot ensin kokonaan, myöhemmin valosuunnittelijat toivat alueelle erityisen himmennetyn valaistuksen. (Johann Ekelöf: Maailma ilman pimeää, s.189)