Joose hermostuu Marian skitsoilusta

“Maria?”
Hän oli saanut etiäisen. Oli joulukuun yhdestoista, he olivat Marian kanssa muuttaneet tähän kaksioon syksyllä. Työllisyystöissä, selvittäessään eräästä hometoimistosta siirrettyjä mappeja, Joose oli seisahtanut kuin olisi kuullut jotain…

Ei, toimiston puhelias pomokin oli poissa. Hän on aivan yksin tässä toimistoksi muutetussa huoneistossa. Hiki nousi kasvoille. Sydäntä kouraisi.

Juokse ulos. Hyppää pyörän selkään.

Tuntui kuin Marialle olisi tapahtunut jotain. Tunne, huoli vaimosta, aivan kuin tämä olisi raskaana ja nyt olisi sattunut jotain. Aivan kuin lapsi olisi juuttunut Marian pullistuneen vatsan sisälle ja vaimo kirkuisi ja kiemurtelisi lattialla. Mutta mitään sellaista ei ollut, ei Maria ollut raskaana, vaan valmistelemassa kirjaansa julkaistavaksi.

Nyt Joose oli jo matkalla, polki pyörällään ensin jalkakäytävällä, sitten tien yli pujahtaen ja alas pitkää mäkeä, kohti kotia.

“Maria!”
Vaimo ei ollut huoneistossa, ei työhuoneena toimivassa olohuoneessa eikä makuuhuoneessa. Hän löysi Marian komerosta, täpötäyden vaatekomeron hämärästä nurkasta, lattialle käpertyneenä, viltti ympärillään.

Oliko se tosiaankin Maria ?
Komerossa haisi vahvasti tärpätti. Niin vahvasti että yökötti, mutta siellä Maria kyhjötti, aluspaitasillaan, viltti harteillaan, tukka takussa, ja Marian sylissä oli vauva, puoliksi piilossa viltin alla. Kun Maria huomasi hänet ja liikahti, Joose tunnisti sylissä olevan hahmon nukeksi.

Ja hän, aviomies, vapisi, uskaltamatta kysyä mikä Marialla oli hätänä, miksi helvetissä tämä oli komeron perällä. Miltä piilossa? Oliko sattunut jotakin, oliko joku soittanut ovikelloa ? Oliko Maria oli mennyt avaamaan ja vieras tunkeutunut sisään.

Joosen huoli alkoi muuttua raivoksi. Hän sai pidätellä itseään ettei olisi taas läimäyttänyt Mariaa.

Mies ei voinut uskoa, että nainen nyt tällä tavalla romahti, kaiken sen jälkeen mitä he yhdessä ovat kestäneet. Ei Joosellakaan ole helppoa ollut, ja nyt tätä vaimon skitsoilua.

“Maria, selitä!”

Hiljalleen Maria alkoi tajuta, että hänen miehensä oli tullut. Havahtui, säikähti. Joose sai napsutella sormiaan Marian edessä mutta vaimo ei jääräpäivyyttään suostunut reagoimaan. Maria katsoi poispäin.

“Maria, minähän sanoin, että…”

Maria nuolaisi huuliaan, mutta ei katsonut. Kyyhötti vilttiin kääriytyneenä aivan kuin uskoisi niin pääsevänsä mieheltä piiloon. Hän aikoi riuhtaista peiton pois ja paljastaa Marian.
Typerä nainen !

“Minä menen nyt ottamaan käsikirjoituksen työpöydältäsi, pistän sen laukkuuni ja vien sen roskiin. Sitäkö haluat?”

Se oli tietysti pilaa, suuttumuksesta johtuvaa, sen tyyppistä johon Marian skitsoilut johtivat.

Ei tämä viha ole aviomiehestä, Joosesta tulevaa vaan – mistä ? Mapittajasta, mappien kantajasta. Niistä inhottavista, sinisistä, muovisista kansioista tämä johtui. Hän tunsi olevansa hirviö, joka kädet nyrkissä yritti hymyillä Marialle, että tämä ei pelkäisi häntä.

Maria, tässä on se mies joka rakasti sinua joskus ja haluaa kestää yhdessä tämän vaikean ajan yli. kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Mutta sanaakaan sanomatta Maria ojensi nuken hänelle. Se tuksui tärpätiltä, siihen oli tussilla piirretty kuvioita, ne olivat tuhrautuneet. Kun hän oli saanut tärpätin hajuisen nuken parvekkeelle, Maria suostui tulemaan hänen syliinsä.