Ihmisellä on monta roolia, kirjoittajan tekstitkin puhuvat erilaisin äänin eri tilanteissa, ja kirjoittamalla voi rakentaa itselleen moniäänistä repertuaaria. San Francisco Art Institute opettaja Janelle Adsit on kehitellyt luovan kirjoittamisen harjoituksia, joissa ihminen voi tunnistaa itsensä moninaisena persoonana, jolla on kyky olla kuin kotonaan erilaisissa puhetavoissa.
Kirjoittamisen opiskelijalle voidaan oman äänen löytämisharjoitusten sijaan kehitellä monipuolisempia mahdollisuuksia kehitellä ja tutkia omia ääniä, luoda suhdetta erilaisiin kerrontatapoihin.
KOODIN VAIHTO kirjoitustehtävissä Adsit ohjaa opiskelijat kirjoittamaan eri tilainteisiin liittyviä tekstejä. Kuinka tehdä kirjoitusehdotus huumoristiseen lehteen, kuinka tiedettä popularisoivaan lehteen, paikallisehteen ym. Kun kirjoittaja vaihtaa koodia, vaihtaa diskursiivistä yhteisöä jossa kirjoittaa.
Luovan kirjoittamisen perinteen leimaama ”oman äänen” hakeminen on sosiaalisen median aikana uudessa tilanteessa . Aiemmin on oletettu, että yksi ja sama ääni riittää, aivan kuin ihminen voisi puhua samalla tavalla eri tilanteissa. Luonnollista ja itsestä käsin suoraan syntyvää kirjoittajan omaa ääntä tuskin onkaan: usein se on oman aikansa maun mukainen pikemminkin kuin täysin omaperäinen. Kirjoittajalle luontevat tyylit, hänen monet äänensä ja se mikä on hänelle ominaisinta, kehittyy vähitellen – eli se on rakentunutta.
Persoonallisen kirjoittamisen kannalta ohjaajan on syytä huomata: että kirjoittamisen ohjaajat edistävät huomaamatta opiskelijoissa toivomiaan itsen esiin tuomisen tapoja. Kun ohjaaja sanoo esimerkiksi: ”kirjallisuus ei ole sovinnaista” tai ”yrität liikaa miellyttää kaikkia” hän ohjaa opiskelijaa epäsovinnaiseen. Mitä ohjaaja odottaa persoonalta, se vaikuttaa siihen mitä persoonallisen kirjoittamisen tehtävissä tuodaan esiin.
Liinnostavassa persoonassa onkin usein moniäänisyyttä, ristiriitaa ja eri suuntaan vieviä pyrkymyksiä. Virallisissa tai uhkaavissa konteksteissa minän ympärille rakennetaan hyvin puolustettavaa ja ehyttä minää, ihminen tuo esiin vain eheyttä tukevia piirteitä. Usein ihmiset pitävät eri roolit erillään, mutta juuri siksi tilanteet, joissa on rooliristiriitaa tuovat ihmisen dynaamisen puolen esiin.
PASTISSI-tehtävässä kirjoittajat käyttävät päivän ääniä, tekstipätkiä hänen päiväänsä kuuluvista teksteistä. Mutta asiasisältöjen sijaan huomio sävyssä ja asenteissa jotka kiinnostavat kirjoittajaa. Harjoituksen taustalla on Kenneth Goldsmithin kehotus kirjoittajille työskennellä löydettyjen tekstien parissa.
Kirjoittajan oman äänen etsimisen sijaan kirjoittaja voi oppia tunnistamaan itselleen mieluisia ääniä ja tyylejä. Kenneth Goldsmith on kritisoinut erityisesti päiväkirjan pitämiseen liittyvää minästrategiaa, jossa minä kertojana on keskeinen. Kirjoittaminen ja tarinallistaminen vahvistavat tilanteesta toiseen samana pysyvää minää. Päiväkirjaa pitävä voi kuitenkin tunnistaa eri rooleja joihin samaistuu, tunnistaa eri ääniä joilla puhuu vaihtelevissa tilanteissa.
VERKKOMINÄ Adsit on myös kehittänyt essee-tehtävän, jossa opiskelijat dokumentoivat omaa verkkominäänsä, ja pohtivat sen rooleja. Adsit korostaa, että tehtävä tulee kirjoittaa toiseen persoonaan niin että kirjoittaja joutuu tarkastelemaan itseään ulkoapäin.
Kirjoittajan tehtävänä on hahmottaa omaa verkkominäänsä intertekstuaalisesti. Siinä kirjoittajan tulee viitata omiin verkkoteksteihin, tutkien sitä, millaisessa roolissa hän milloinkin esiintyy.
Tämän harjoituksen taustalla on omakohtaisen kirjoittamisen klassikko, Michel Montaigne, joka tavoitteli kirjoittamalla sitä, mikä on jatkuvasti muuttuvaa ja vaihtelevaa hänen minuudessaan.
Montaignelaisen esseen traditoon on kuulunut minän häilyvyys aivan toisella tavalla, kuin mitä yhtenäistä kertojanääntä ja johdonmukaista toimintaa vahvistavat kertomukset voivat tuoda esiin. Montaigne tunsi retoriikan, ja tiesi että luonnollisen itseilmaisun sijaan sanat valitaan tilanteen mukaan. Ihmisten tavat puhua ovat tilannekeskeisiä ja vaihtuvia.
Tehtävässä kirjoittamisen opiskelijat rakentavat esseetä siitä, mitä ovat jakaneet itsestään sosiaalisessa mediassa. He googlaavat nimellään. Lisäksi ohjaaja kehottaa kirjoittajaan lisäämään mukaan jotain odottamatonta ja sattumanvaraista, niin että tuo minän esittämistapoja tarkasteleva essee sisältää myös yllättävän tilanteen.
Omia tekstejään tarkastelemalla kirjoittaja oppii tunnistamaan omaa repertuaariaan, kuinka hänen julkineen hahmonsa toimii. Hänen tulee pohtia, millaista valikointia hän tekee kirjoittessaan. Millaisista tekemisistä hän valitsee fb statuspäivityksen? Mikä motivoi häntä kirjoittamaan blogitekstin? Keitä hän ajattelee kirjoittaessaan? Onko aiheita, joista hän keskustelee chatissa muttet fb: ssa.
Sosiaalisen median aikaan kirjoittaja huomaa ; ” the necessity of turning oneself into the character”. Aina, kun kirjoittaja sanoo “mina”, se kääntyy minähenkilön sanomaksi.
Janelle Adsit: ”Giving an account of yourself: Teaching an identity construction and authorship in creatve nonfiction and social media”.
Michael Dean Clark ym. Creative Writing in the Digital Age, 2014 löytyy osin Google booksista.