Joskus maailman ainoa öinen valo oli palavat tulet. Ja siellä missä vainajat odottavat, ei ole sähköä. ja ainoa valo on palavaa ainetta. Silloin he hakeutuvat hetkeksi tulien lähettyville, mutta pysyttelevät pimeässä, mutta ihmiskasvot näyttävät pääkalloilta nuotion loimussa. Ne valmistavat eläviä kasvoja kohtaamaan ne kasvot, jotka ovat poissa. Näistä kokkotulista kirjoitti Thomas Hardy 1870-luvulla.
Pyhäinpäivä, vainajien päivän kynttilämeret muistuttavat ajasta ennen sähkövaloa, silloin kuolemanpimeä oli vahva ja voimissaan.
Öisiltä nummilta, kuvattuna englantilaisissa 1800-luvun romaaneissa, voi löytää Emily Bronten Humisevasta harjusta tuttua tulenkajoa ja pimeää. Thomas Hardyn Paluu nummelle -romaanissa on klassiseksi tullut 1870-luvulle sijoittuva ympäristökuvaus luonnontilaisista nummista villiponeineen.
Romaanin alussa on marraskuun viidenteen päivään sijoittuva kuvaus öisistä kokkotulista nummilla. Gay Fawkes Night, nykyään ilotulitteiden mutta aiemmin kokkotulien yö, jossa juhlitaan 5. marraskuuta 1605 torjuttua vallankaappausta. Hardyn romaanin 5 luku ”Maan tapa” sijoittuu tähän rituaaliin, koska silloin nummialue on kuin sykkivä tähtitaivas merkkitulineen – huimasti laajempi kuin nykyiset pyhäinpäivän kynttilämeret. Ja, kuten Hardyn kuvauksesta voi aavistaa: ei se tuli, vaan sitäkin huimempi pimeys.
1870-luvun marraskuinen pimeys, sen laajuus ja pelottavuus on jotain nyt kadonnutta, johon Hardy johdattaa lukijan. Hän muistuttaa, että marraskuiset kokkotulet ovat vanhempaa perua kuin kuningaskunta, kokkoja on poltettu samoilla paikoilla jo druidien aikaan.
Kuvaus alkaa hämärän laskeutuessa nummille, näyttää kuin mustat ja korkeat pensaat liikahtelisivat. Elokuvamaisessa kohtauksessa ne näyttävät liikkuvilta heinäseipäiltä, jotka keikautetaan kevyesti maahan; ihmishahmot keräävät ne kokoksi; tulenlieskat välähtävät, ja kuiva risukokko sähähtää palamaan.
”Tulen sytyttäminen on ihmisen vaistomainen, vastustava ele silloin, kun talven tulo kumisee kautta koko luonnon. Se kertoo prometheolaisesta kapinasta sitä väistämätöntä tosiasiaa vastaan, että tulossa oleva talvi lupaa pahoja aikoja, kylmyyttä ja pimeyttä, kurjuutta ja kuolemaa. Musta kaaos saapuu…”
Tulen liekit ja varjojen kuvioinnit ihmisten kasvoilla muuttaa heidät joksikin toisiksi, samalla sekä dramaattisiksi ilmehtijöiksi ja olennoiksi vailla persoonaa:
”Varjoisat silmäkuopat, jotka olivat syvät kuin pääkallossa, muuttuivat äkkiä onteloiksi; kuopallaan olevat posket näyttivät luolan seiniltä jotka kiilsivät, rypyt korostuivat rotkoiksi ja sitten valonleimahdus hävitti ne kokonaan… silmämunat hohtivat kuin pienet lyhdyt.”
Sitten kuvaus siirtyy vanhaan ukkoon, joka aluksi oli pelkkää nenää ja leukaa, sitten tulenkajo näytti nuorentavan häntä. Ukon olemukseen valui tyytyväisyyttä, hän nousi ja alkoi tanssia eloisasti tulen ympärillä.
”Hän alkoi myös laulaa, mutta ääni oli hyvin vanha, kuin savutornissa pörräävän kimalaisen ääni.”
Sitten muutkin tulilla olijat juorusivat ja laulelivat aikansa, ja kun tulet hiipuivat, oli aika lähteä ja vaeltaa pilkkopimeässä kohti laaksoa ja koteja. Pimeässä vaeltamisen lyhyt luonnehdinta – kokemus joka on kadonnut, koska pimeässä ei liikuta – että pimeässä käveltäessä ei liike tunnu:
”Alas, alaspäin he kulkivat, ja vieläkin alemmas – tuntui siltä, kuin jokainen askel, minkä he laskeutuivat, olisi tehnyt tyhjäksi heidän etenemisensä.”
Kuvaus murheen laaksoon laskeutumisesta saa tästä yksityiskohdasta – pimeässä kävelemiseen liittyvästä tuntemuksesta – viittauksen turhaan ponnistelun.
Nämä nummella kulkijat ovat kuitenkin jaloistaan erittäin tottuneita, he osaavat liikkua pimeässä. Heidän jalkansa tunnistavat sieltä pienetkin kinttupolut, sellaisetkin joita tottumaton ei tunnistaisi edes päivällä. Tuskin ne olivat edes polkuja, koska ulkopuoliset eivät tunnistaisi niitä.
”Nummen vakituisten asukkaiden ei ollut vaikea löytää niitä yölläkään. Näiden reittien seuraaminen pimeässä – jolloin ei ollut valoa edes tien havaitsemiseen – perustui siihen, että jalat olivat oppineet aistimaan ne. Se johtui vuosikausien kokemuksesta, öisestä kulkemisesta nummimaastossa. Sellainen kulkija pystyi havaitsemaan eron koskemattoman heinikon ja hiemankin tallatun reitin välillä.”
Hardyn romaanissa marraskuinen kokkotulien yö huipentuu romanttiseen hahmoon, joka tulee kokon hiillokselle vasta muiden poistuttua.
”Nainen kiipesi kummun huipulle, missä riutuvan nuotion punaiset hiilet tervehtivät häntä kuin elävät silmät manalle menneen päivän ruumiissa.”
Tällainen vertauskuvasto voisi toki olla pelkkää kuvitusta, mutta elävien ja kuolleiden kohtaamisen kannalta se voi kertoa jostain muusta, mikä alkaa sitten kun tulet ovat hiipuneet, väki poistunut – ja paikalle tulee vielä yksi elollinen, jolla ei pitäisi olla mitään asiaa näille hiilloksille.
Thomas Hardy: The Return to the Native (1878), suom Paluu nummelle (Harry Forsblom, 1968), kirjoittajan mukailema suomennos.
Helvetti. Tämä on outo kommentti. Muille lukijoille kerron, että Risto on tuonut elämääni paljon iloa. Luin juuri Ristolta saamiani kirjeitä nuoruudessani. Kirjeissä oli kirjallisia arvoja, mutta tärkeintä oli kuitenkin, että aina oli suunnitteilla uudet kotibileet. Soita Risto numeroon xxxxxx ja järjestetään taas bileet ja keskustellaan kirjallisuudesta.