Omenan nauttimisesta

Kuinka kirjoittaa omenasta ruokajuttua, koska omenaahan ei tarvitse valmistaa. Ota omena ja puraise ! Omena sellaisenaan, herkullisena kohteena, on hämäävän yksinkertainen asia. Se tahtoo jäädä kassinpohjalle, eräänlaiseksi jättipilleriksi, joka otetaan kun verensokeri alkaa laskea. Mutta sen pitäisi olla jotain muuta.

Omena on yksinkertainen, yksinsyöty, syksyinen hetki suussa.

Tämän hetken valmistaminen sopivaksi vaatii tiettyä kattausta, sijoittamista aikaan. Miten siis söisin omenan, koska eilinen omenan hetkeni oli hätäinen epäkohtelias muita kohtaan ja hyvää omenaa halventava. Söin sen opettaessani, hetkellä jolloin opiskelijat keskittyivät lukemaan tekstiotetta. Omena oli apetta, ei edes ruuan tasolle yltävää vatsantäytettä. Ja tätä katuen johduin ajattelemaan, että omena tarvitsee hetkensä ja kattauksen aikaan.

Omenan haukkaaminen kestää silmänräpäyksen, ja ruokalajin valmistaminen vie vuosisatoja. Jos ajatellaan, kuinka kauan sen valmistaminen kestää, luku on nolla ja ääretön. Nyt nautittavien omenien valmistaminen kesti omenapuulta tämän kesän, niin tietty happamuuden, makeuden ja maltoisuuden suhde kehittyi.

On omenasesongin huippuaika, olemme siirtyneet kesäomenista syyslajikkeisiin ja ennen pakkasia täytyy vielä poimia talvilajikkeet myöhemmin syötäviksi. Kerään omenoita omasta puusta ja mummolasta, ja saan niitä ystäviltä. Lisäksi käyn erään autioituneen maalaistalon hylätyssä puutarhassa, karhun kanssa vuorotellen. Ne puut ovat jo pahasti ränsistyneitä, mutta ennen osattiin puutarhoihin laatia omenapuiden kavalkadi kesälajikkeista syksyyn ja talvilajikkeisiin.

On kuvaavaa, että omenalajikkeita kuvataan mausteiden, aromien ja muiden ruokailuun liittyvien termien avulla. Makeus ja happamuus, kaneli, anis, lakka ja monet muut maut löytyvät eri omenalajikkeista. Massaruokakulttuurin aikakaudella hienoaromisissa, sadoltaan vaatimattomissa omenalajikkeissa on käynyt kato.

Omenan hetki – kattaus ajassa ja haukkaus – on gastronomian historiassa kehitystä kohti yksinkertaisuutta. Raakoja omenoita ei syöty 1700-luvulla, tai ehkä syötiin mutta sitä ei pidetty ruokailuna. Omenan historia alkaa mehuista ja hilloista ja kehittyy vähitellen kohti tuoretta omenaa. Nurinpäin kulkee omenan historia, palaa yksinkertaisuuteen ja omaan alkuunsa, mutta korkeammalla tasolla. Omena on muuttunut appeesta ateriaksi.

Hillon pitkä keittäminen kuuluu historiaan, amerikkalaisten ”omenavoi” syntyi aikoinaan ulkopadassa pari päivää kestäneen kiehuttamisen tuloksena.

Omenahilloa syön minäkin tulevana talvena paahtoleivän päällä. Omenasiideri on myös vanha tapa käyttää omenaa. Ensimmäinen kymmenen litran erä on minullakin jo kypsymässä, pieniksi jääneistä autiotalo-omenoista, se ei ole tarpeeksi hapanta ruuanvalmistusviiniksi. Siis käyköön siideriksi.

En voi kuin ihmetellä ja olla tyytyväinen siitä, että minä tulen saamaan tätä kaikkea kotituotteina: omenamehua, hilloa ja siideriä. Sekä näitä yksinkertaisia, himottavia ja pyöreitä omenia.

ps. Karhun omena autiotalon puutarhasta, kynnen jäljet näkyvät
karhunomena