Pommitukset jatkuvat, ne ovat hirveitä, rauhaa ei – juuri tuolta alueelta ovat peräisin hyvien kasvisruokien reseptit. Eivätkö kasvikset olekaan rauhan ruokaa? Miksi vihanpito ei lopu, vaikka sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat lapsesta asti nassuttaneet herneseos hummusta ja popsineet falafelpyöryköitä. Tämän asian äärellä myös Anthony Bournadin menetti ruokahalunsa.
Katson siis ruokaseikkailija Anthony Bourdainin dokkaria Gazan keittiöstä youtubelta. Hän on rakentanut ruokaohjelmansa rauhan asialle. Voiko yhteinen ruokakulttuuri edistää rauhaa, ruokahalua, monikulttuurisuutta ?
Dokumentissa musliminainen ja juutalaismies pyörittävät yhdessä ravintolaa, puhutaan ruokakulttuurin eroista: mies ylistää palestiinalaisia reseptejä. Niinpä, se uskomattoman hieno ja tarkka mausteiden käyttö kasvisruuissa on sitä hiljaista tietoa, naisten tietoa, jota reseptit eivät tavoita. Meillä on vain aavistus tuosta yksityisenä pidetystä, ylpeästä keittiövirtuositeetista.
Bourdain on suora mies, en ole aiemmin nähnyt hänen myöskään ruokapöydässä osoittamaansa erimielisyyttä. Hän näyttää olevan ruokahaluton. Kun Bourdain kohtaa jäätävää israelilaisasenteellisuutta jonkun turvallisuusvartijan kotona, hän aivan kuin häpeäisi juutalaisuuttaan. Kohta hän tuijottaa yhtä sanattomasti ja vihaisesti palestiinalaismiestä, joka varovaisesti ymmärtää Hamasia. Ruokahaluttomuus on vahvin ilmaus mitä ruokaohjelmassa voi kuvitella.
Kun Laila El-Haddad liittyy Bourdainin seuraan ohjelma muuttuu radikaalimmaksi. Nainen on tehnyt Gaza Kitchen keittokirjan palestiinalaisnaisten kunniaksi. Hän sanoo, muistakaa Gazaa kun nautitte näitä ruokia. Ja kun lisäätte oliiviöljyä hummukseenne, tietäkää että nyt se on harvinaista luksusta alueella jonka ruokakulttuurin perusta se on ollut.
Bourdain on tietysti grillauksen ja mieskokkauksen edustaja, nyt hän on ihmeissään kun palestiinaisiskylän miehet paahtavat pieniä vesimeloneja. En ole aiemmin nähnyt Bourdainin ylistävän pelkkiä kasvisruokia.Tekeillä on ruokajuhla, jossa raaoiksi jääneet pikku vesimelonit paahdetaan osaksi valtavaa fatit Ajir -salaattia. Miesjoukko on kohtelias, muttei suhtaudu Bourdainiin mitenkään lämpimästi. Enemmän ryhmän vanhin mies tuntuu paheksuvan Laila El-Haddadia, naista joka on julkisuudessa ja tehnyt gazalaisnaisten keittiötaitoja tunnetuksi.
Tv-ohjelmia syvemmälle näihin jutalais-arabialaisen ruokakulttuurin jännitteisiin pääsee Liora Gvion Beoynd Hummus and Falafel -teoksen (2012) avulla, se löytyy vapaasti verkosta. Palestiinalaisnaisten hiljaisen tiedon tunnuskuvaksi nostetaan siinä eräs arkinen kohtaus: taloon tulee vieraita ja nainen laittaa padan muhimaan.
Nainen tekee kaiken huomaamatta, ja se on osa hänen taitoaan, jotain mistä ei edes tule tehdä julkista näytöstä. Ruukkuun ladotaan riisi, nesteet, kananliha ja mausteet sekä viipaloidaan tomaatit. Nainen tekee tämän aivan huomaamatta ja liittyy seuraan. Jossain välissä hän sanoo, ruoka on valmis. Mistä hän tietää sen? Minä vain tunnen sen, hän vastaa.
Olemme siis asian ytimessä: on naisten kokkaustaitoa jotka pyrkivät olemaan näkymättömiä, ja on näyttävää grillaustaitoa. Tässä valossa arabimiehille annettu tehtävä on koominen: he saavat paahtaa pienet vesimeloonit suurin elkein, samalla kun naiset laativat muut monimutkaisen lämminsalaatin ainekset.
Gvion tuo esille valtakulttuurin ja vähemmistön suhteet: hummuksesta tuli israelilainen ruoka, kun valtakulttuuri omaksui ja teki sen julkiseksi. Bourdain esittää dokumenttinsa alussa retorisesti, kuinka hummus on palestiinalaisten ja juutalaisten yhdessä kehittämä lisuke. Se on totta sikäli, että juutalaiskokit ravintoloissa kehittivät eteenpäin sitä, mitä palestiinalaisnaisten yksityisestä keittiöstä oli löytynyt.
Hummuskulttuuri kuvaa myös nykytilanteen. Tuo glogaali urbaanien katukeittiöitten peruspöperö on myös ruoka jota israelilaiskokki osaa valmistaa yli kymmenellä eri tavalla maustettuna. Kokki on ylpeä siitä, että joka viikonpäivä ravintolasta saa erilaista hummusta. Mutta toisille se on massatuote, palestiinalaisnaiset hakevat sitä marketista.
Eristyisesti mieleen jäi Gvionin haastattelema keski-ikäinen nainen, jonka mies kuoli pommituksissa, ja jonka aikuiset lapset käyvät kotona vain viikonloppuisin. Nainen ei halunnut jäädä miehen vanhempien perheeseen, vaan asuu yksin ja valmistaa parhaita aterioitaan vain viikonloppuisin kun lapset tulevat. Arkena naisen ruokavalioon kuuluu yksin nautittu leipä, markettihummus öljyllä tuoreutettuna ja juusto.