Puuskaiseen tuuleen on tottuminen, koviin syöksyvirtauksiin on tänä kesänä tottuminen. Jos ei kyse kuitenkaan ole pysyvämmästä muutoksesta – tuulisesta aikakaudesta, – eikä siitä että fennoskandiasta tulisi tuulten temmellysalue. Ehkä kyse on vaan uudenlaisesta lomasäästä.
Puuskainen tuuli tekee ulkona olemisestani hetkittäistä; on loma-aika, jonka tuuli tylsistyttää, lopettaa puuhailut ja ajaa sisään. On niin aurinkoista ja kesäistä, haluan siis ulos.
Jotain kiehtovaa on myös puissa ja pensaissa, kun ne humisevat ja taipuilevat tuulessa. Ne ovat eläimiä, tyynen hetken jälkeen ne havahtuvat ja hyppäävät paikaltaan, riehaantuvat ja tyyntyvät sitten. Viimeinkin nuo maahan juurtuneet näyttävät pääsevan liikkeelle. Istun talon seinustalla, nuori männikkö edessäni ja katselen, kuinka se ravaa täyttä laukkaa. Tuuli vinkuu ja suhisee niiden neulasissa.
Puille syntyy tuulessa lihasten liikkeen kaltaista jännittymisen, venymisen ja palautumisen kaltaista toimintaa. Kasvit vahvistuvat näin; ainakin tomaatit kehittyvät ulkona jäntevämmiksi kuin tuulettomassa kasvihuoneessa.
Itse suosin kuitenkin lekottelua tuulensuojaisessa paikassa. Talon kaakonpuoleiselle seinustalle ei pyörteileväkään tuuli tunnu löytävän. Istun seinän vierelle asetetulla tuolilla ja kuuntelen. Tuulenpyörteet kohahtelevat aikansa naapurin vanhoissa koivuissa, pienen tauon jälkeen pyörteet iskevat isoon haapaamme aivan toisesta suunnasta. Kohta aavistan jotain aivan muuta: syöksyvirtaus lähenee, kiihtyvä tuuli painaa puiston männikköä enemmän ja yhä enemmän. Vauhti voisi vieläkin kiihtyä, mutta tällä kertaa se hellittää ennen puiden murtumista.
Olen vähitellen oppinut seurailemaan näitä puuskia. Sen jälkeen kun huomasin keskittyä vain kuuntelemaan, tajusin olevani hallitsemattoman elementin äärellä. Oivalsin, että tässähän istun tuulen reunalla, kaikkine aisteineni, samoin kuin joku toinen lomailija istuu merenrannalla kallion suojassa, katsellen kuinka myrsky iskee rantakiviin.
Itse tosin olen täällä maalaiskunnan lähiössä, kaukana vedestä, harvennetun ja kaatumisvaarassa olevan nuoren männikön reunassa. Olen kuitenkin tunnistanut jo kohdat, joihin tuuli rysäyttää kuin aalto, kallioihin murtuva. Naapurin vanhat koivut humahtavat. Kohta kuuluu kuin lasi pirstoutuisi pihahaavassa ja heti tuuli tyyntyy. Jännitys kasvaa, puiston männyt heräävät, pehmeä männynneulasten metsä kiihtyy täyteen vauhtiin, kukaan ei kaadu, tuuli hellittää: puut laskevat vapaalle, huojuvat vielä hetken kuin verryttelisivät tauolla jäseniään.
Claude Simon kuvasi toisenlaisen tuulen, ei tällaista lomailijan tuulta, vaan tylsän mutta ikuisen. Tuuli -romaanissa tuntuu kuin itse aika puhaltaisi, aivan kuin nykyisyys vallitsisi juuri näin: hetki pysyy nyt, mutta aika puhaltaa tulevaisuudesta käsin. Simonin romaanissa ei ole kyse yhteen suuntaan puhaltavasta tuulesta, vaan juuri tällaisista tuulenpuuskista ja pyörteistä kuin täällä nyt.