Saksalaisessa joulkuusen historiasta läytyy jo enteitä nykyisestä luonnonmetsien västymisestä talousmetsien tieltä. Joulukuusi – Tannebaum – on peräisin etelä-saksalaisista ikimetsistä. 1700-luvun lopulla aatelisto arvosti tätä tannekuusta, otti sen joulupuukseen, eli liitti vanhan puurituaalin kristilliseen juhlaan. Aiemmin kuusen tuominen pihaan – tai jopa sisälle – oli metsän palvonnan merkki, ja sellaisena joulukuusi toimii yhä.
Kun 1800-luvulla joulukuusi omaksuttiin saksalaisen porvariston jouluperinteeseen, aivan kuin huomaamatta Tannebaum, tannekuusi, korvautui toisen lajin kuusella. Se oli nykyinen, pohjoinen kuusi, Fichte. Siinä on terävät neulaset varrattuna tannekuusen pehmeämpiin, litteämpiin neulasiin. Porvariston hyvin lämmitetyissä asunnoissa nämä terävät neulaset putosivat aiemmin, tarttuivat ja pistelivät sukissa. Tannepuu ei pudottanut neulasiaan lainkaan.
Sattumalta samaan aikaan joulu lyheni, ja jos joulukuusen jalkaa ei osattu kastella eikä kuuselle annettu vettä, se oli heitettävä ulos jo ennen vuodenvaihdetta.
Nuorena, joulukuusen ikäisenä tannekuusi oli oksiltaan tanakampi kuin kuusi. Ja jos tannepuussa oli käpyjä, niin sen sijaan, että kävyt roikkuisivat oksilta, ne ovat pystyssä, muistuttaen kynttilöitä.
Caspar David Friedrich, tunetuimpia romantiikan ajan taiteilijoita, onnistui liittämään syviä uskonnollisia tunteita kuuseen. Tässä talvimaisema -nimisessä maalauksessa on joulun elementit, kevyt lumisade, kuuset ja kirkko. Taustalla olevan katedraalin tornit rinnastuvat etualan kuusiin, ne kertovat samaa sanomaa.
Maalauksessa korostuu kuusen ”ikivihreys”, se on symbolinen viesti, joka on antiikin ajoista lähtien liitetty nimenomaan kuuseen. Kuusen ikivihreys on keskiajalta lähtien ollut kuoleman voiton symboli: vaikka kaikki muu luonnossa kuolee talveksi, niin havupuu kestää vihreänä. Kuusi on niistä tärkein, koska sen oksat ja neulaset muodostavat ristin ornamenttia.
Friedrich itse oli kotoisin Saksan pohjoispuolelta. Hän siis tiesi hyvin, että kuusi on ristin kaltainen puu siksi, että ristin ornamentti toistuu siinä, aina rungosta oksiin ja neulasiin asti.
Miten ”ikivihreyden” symboli näkyy Friedrichin maalauksessa? Tarkemmin katsottuna kuvasta löytyy vammainen, joka on jättänyt kainalosauvansa ja edennyt kuusen suojiin, lähes kadonnut tuohon ikivihreään. Kuusen suojista voi myös havaita krusifiksin, jota vammainen rukoilee.
Molemmat hahmot, sekä vammainen että krusifiksi ovat huomattavan näkymättömiä kuusen vihreydessä, lähes kadonneita. Ikiviheys, eli se että kuusi yhteyttää yhä, hitaasti, vaikka kaikki muu on kuollutta ja jäätynyttä. Näin siis elvyttävä voima tuntuu tulevan pikemminkin kuusesta kuin taivaalta. Toki lumisade taivaalta laskeutuu hiljalleen, armollisena.
Caspar David Friedrichin Tetchener altar (1807/8) on alttaritaulu, jossa Golgata onkin kuusivaltaisella kukkulalla. Friedrich itse luonnehti maalaustaan:
”Ikivihreänä, ajan kulua vastustaen, kuuset seisovat ristin luona kuin ihmisen toivo, tämä puista ristinkaltaisin.”
Jostain syystä Friedrich kirjoittaa tannekuusesta, vaikka maalauksessa on ilmiselvästi tavallinen kuusi. Siinä on terävät latvat, hieman ristiä muistuttavat. Tannekuusen latvat pyöristyvät vanhemmiten, vain nuori tannekuusi on terävälatvainen.
Maalauksen kuuset nousevat taivasta vasten, rinne on jyrkkä ja tulevaisuus heittää dramaattiset säteensä keskellä olevaan ristiinnaulittuun. Näkökulma on niin jyrkästi alhaalta ylös kurkottava. Joku huomautti tuohon aikaan, että maalaus rikkoo perspektiivin lakeja, luonnollinen etäisyys järkkyy. Maalaus tuntuu sisältävän itseesnsä rukouksen asetelman.
Toki alhaalta päin katsottuna kuuset ovat hyvän näköisiä.
Sattumalta 1800- luvun alussa syntyi metsän talouskäyttö. Käytännössä se merkitsi tannekuusen syrjäytymistä kuusen tieltä, koska tavallinen kuusi kasvoi nopeammin. Tannekuusi oli luonteeltaan ikipuu, tammien, pyökkien ja jalavien tavoin se kesti aikaa. Tannekuusen erottaa kuusesta parhaitan kaukaa, koska se on pyöreälatvainen.
Toki tavallinen kuusikin kasvaa moninkertaisesti vanhemmaksi kuin tukkina käytetty talouskuusi. Mutta valistus ja niin sanottu hyödyn aikakausi merkitsi istutusmetsiä ja kuusen voittokulkua. Friedrichin maisemamaalauksissa nykyihmisen simään pistää se, että metsiköitä hallitsee vanhat puut: ne ovat kallistuneita, katkeilleita ja lahoavia. Tätä lahopuiden runsasta kuvaamista ihmeteltiin aikanaan, Friedrich maalasi niitä luonnon omina raunioina.
Näin siis jo 1800-luvulla huomio kiinnittyi toisaalta hyödylliseen metsään ja toisaalta romanttiseen mersään. Tätä, esimerkiksi Friedrichin romantisoimia kuusia, on erheellisesti luonnehdittu nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi kaipuuksi vanhoihin metsiin. Hyödyn aikakausi ja valistus onnistui samaistamaan realistiset metsät talousmetsiin.
On pitkään uskottu, että 1700 luvun lopulla alkanut modernisoituminen oli dynaamista siksi, että tiede ja tekniikka loivat hyödyn aikakauden. Esille siis nousee hyvin yksipuolinen moderni, joka ei ole luovassa mielessä kovinkaan dynaaminen enää. Monet filosofit ovat jo pitkään väittäneet, että modernisoituminen oli niin dynaamista koska sen ytimessä vaikutti romantiikan ja valistuksen välinden jännite.
Nykyään ymmärretään, että romantiikka merkitsi erittäin terävänäköistä hyödyn ja valistuksen epäilyä. Romanttinen intohimo ikimetsiin, vanhoihin ekosysteemeihin, leimattiin toki nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi.
Kun puhutaan raunioromantiikasta ja romanttisen villiintyneistä puutarhoista, jäädään vielä urbaanien kliseiden piiriin. Mutta parhaat romantikoista olivat jo vuoristoissa ja alueilla, jotka kiinnostivat valistusrationalisteja vasta sata vuotta myöhemmin.
pystyyn kuolleet tai maahan lahonneet puut, olivat jonkun kummallisen kauneuden monumentteja. Kun tämä nostalgisena pidetty hyödyön tunne on vähitellen paljastunutkin järkeväksi, vanhat metsät korvaamattomia, lahopuut ovat hyödyllisiä – ekologisen talouden kannalta.
Samalla me olemme pahasti myöhässä, ja se romanttiseksi nostalgiaksi leimattu terävänäköisyys oli päinvastoin, edellä aikaansa. On osoitettu, että kiinnostus ikimetsiin ja jopa luhistuneisiin lahopuista heräsi aivan samaan aikaan kun keksittiin suunnitelmallinen metsätalous. Tämä romantiikka ei siis ollut pelkkää reaktiota kaikkien vanhojen puiden kaatamista vastaan. Puunhakkaajan työ on pientä verrattuna suureen metsään.
Seuraava Friedrichin maalaus on metsän sisältä 1814. Tarkkaan katsottuna ruskean ja vihreän sävyisten vanhojen kuusien ääriviivat hämärtyvät. Se oli Friedrichin temppu jonka avulla hän toi näköismaalauksiinsa lumoa. Vaikka myöhemmin sama keino on levinnyt kaikkialle: Walt Disneyn Bambista aina fotoshoppaajien ”sivellintoimintoon”. Tällä tempulla, Friedrich yhdisti konkreettisen luonnon ja lumoutuneen katseen.
Jostain syystä Friedrich on maalannut mielellään selin olevia hahmoja, tunnetuin niistä on maailmankuulu Vaeltaja – romantiikan ikoni. Tässä puolestaan metsästäjä on poistumassa pimeään kuusikkoon.
Samaan aikaan kun metsätalouden idea syntyi, niin romantiikan myötä syntyi villin luonnon idea. Sitä ennen vuoret ja muut etäiset olivat rauhassa, ihmiset pitivät niitä luotaantyöntävinä alueina.
Mutta romantikot kysyivät, että ehkäpä nuo ihmisen koskemattomat alueet ovat arvokkaita sellaisenaan. Saattaa olla, he ajattelivat, että ihminen on nujertanut kaikki lähialueensa. Romantikot huomasivat että luonnon hyödyntämisen rinnalle voidaan nostaa toinen kysymys: pitääkö luonto nujertaa vai voiko sen antaa olla villinä.