Sen jälkeen kun olen käynyt pimeään sisälle, voin ajatella että taivaan alla on olemassa yhdeksän tasoa, vaihe vaiheelta syvenevää pimeyttä.
Syvin pimeys ei ole vielä silloin, kun etäisyyttä lähimpään valon kajoon on vähintään kaksikymmentä kilometriä. Ja vaikka silmäni ovat tyhjentyneet kaikesta valon heijastuksesta katseltuani tunnin ajan pimeyttä. Vaikka yhdenkään valonlähteen kajoakaan ei näy, silti on vielä jotain: tähdistä tuleva valo ja tuskin havaittavat heijastukset sekä kaislojen varjostumat järven pinnassa. Tähtien määrä on tuhansissa.
Tähdillä on myös oma magnitudinsa, kuuteen eri tasoon jaettu valovoimansa, joka tulee ilmi pudotuspelissä. Kun valosaasteen määrä taivaan alla lisääntyy aina heikoimmin säteilevät katoavat silmistä.
Se on avaran pimeyden syvin aste, avaruuspimeyden. Pilkkopimeään liittyy ahtauden tunne, pimeä seinä, mutta tässä ei. Olen joskus istunut järven rannassa tällaisessa pimeydessä, ja muistan kuinka avaran tilan tuntu välittyi hyvin vahvana, on avaraa vaikka sitä ei näekään.
Kahdeksas pimeyden taso on luontoretkillä ehkä yleisin. Pimeys olisi täysin vapaana ja valloillaan ellei horisontissa olisi linkkimastoa, yhtä ainutta valopistettä. Kuin sadan metrin päässä istuisi mies kannolla polttamassa sikariaan. Punahehkuisen tumpin läsnäolo poistaa suuren osan tähdistä, vaikka silti niitä on vielä satoja, ehkä yli tuhat.
Yritän kääntyä muualle, yritän poistaa sitä silmäkulmastani. Välillä onnistunkin, mutta silmien tyhjentäminen, valomuistumisen poistaminen on vaikeaa. Kynttilä, tulitikku, taskulamppu, nuoton hehkune kaikki estävät pääsemästä pimeään sisälle.
Seitsemäs pimeyden taso vastaa suunnilleen kilometrin päässä näkyvän talon valopiriä, joka ei kuitenkaan näy suoraan vaan kajastaa metsän takaa.Tähtimäärä taivaalla laskee viiteensataan.
Kuudennen tason pimeys onkin etäisen talon valo, järven takana kahden kilometrin päässä. Se on kieltämättä kaunis ja kutsuva, verrattuna linkkimaston ja taivaalla vilkkuvan lentokoneen valoon. Mutta pimeyden takia haluan tyhjentää silmäni, antaa reseptoreihin kerääntyneen valoenergian hiipua, silloin pelkkä vilkaisu valopisteeseen estää kokemasta enemmän kuin kolmensadan tähden läsnäoloa.
Viidennen tason pimeys on minulle kuitenkin kakkein tutuin, lapsuudenkodin piha,ei valon pistettäkään mutta seitsemän kilometrin takana olevan katuvaloesiintymän takia taivaalla on juuri ja juuri havaittava valonkajo. Tähtitaivas on jo huomattavan tutun oloinen, arvattavasti sataviisikymmentä on ilman ponnistelua havaittavien tähtien määrä.
Neljäs pimeyden taso on jo varsin arkipäiväinen kun tuon taivaanrannan valonkajon lisäksi viidensadan metrin päässä olevan naapurin ikkuna vielä heijastelee silmänpohjassa. Laskemme alle sadan.
Kolmas pimeyden taso on kaksikymmentä kilometria kaupungista, kaupungin kajo vie siivun horisontista ja ohikulkutiellä parinkymmenen katuvalon tiivistymä himmentää taivaan. Mutta tarkkaan valitusta valokatveesta käsin voin katsella vaisua kuudenkymmenen tähden taivasta.
Toinen pimeyden taso on lähiössä, jossa toinen puoli taivaasta on läpitunkemattoman pimeä koska toisella puolen hehkuu kaupungin valot. Tähtien määrä romahtaa liki puoleen edellisestä, kolmekymmentä.
Ensimmäinen taso on kaupungilla yöllä, kun voin nähdä vain yksittäisiä tähtiä, ja pelkästään niiden välisistä etäisyyksistä voi tuntea kuinka ne ovat harvassa.