Syreeni on sireeni

Kesäiltana tuoksuva syreeni kertoo, kuinka idylli voitetaan paniikilta. Syreenipensas on pysähtynyt pako, vain kukista huokuva tuoksu, hienhajun kaltainen, paljastaa sen raivoisan hetken mikä on takanapäin.

Idyllien taiteilijan, Marc Chagallin maalauksissa syreeneihin liittyy aina makuullaan olevat ihmiset,  lepäilevät parit tai haaveilijat. Kuuluisin niistä on ”Lovers in the lilacs”, onnellinen Pariisi 1930, maalaus kukkavaasista, jossa syreenien keskellä loikoilee pari. Ne vaikuttavat naisilta. Toisen alaston yläruumis hehkuu vaaleana, ja hänen rintojaan hyväilevällä hahmolla on ja violetti asu: syreeninkukkien värit.

Ehkä Chagall tunsi syreenin liittyvän myytin ja maalasi siksi idyllisen parin. Kerrotaan, että Syreeni -niminen nuori neito oli kuljeskellut yksin metsässä, kun Pan -jumala oli havainnut hänet. Pan ja hänen panohalunsa ajoi Syreenin paniikin. Tästä nuo pan-pan homma kertoo: kiimainen ei kohtaa toista, saa aikaan vain silmittömän pelon, pakoreaktion.  Juuri kun Pan oli tarttumassa Syreeni -neitoon, tämä pelastutuu puuksi. Kuvittelen, että sillä hetkellä sireeni soi!

Hälyytyssireenin ääntä ei kertomuksessa ole. Se on tullut siihen Pohjanmaalta, jossa olen kuullut syreenin äännettävän sireeninä . Ehkä ”sy”-äänteen suuta suipistavaa elettä haluttiin leventää ja sattumalta päädyttiin myös sisällöllisesti täsmälliseen ilmaisuun. Syreenin idylli syntyy sillä hetkellä – siitä huutavasta hiljaisuudesta – kun hälyytyssireenin huuto lakkaa.

Tällä tavalla siis idylli saavutetaan; se on paniikilta voitettu tila. Luontoidylli on pelolta ja paniikilta voitettu levollinen aika. Se ei synny silmänräpäyksessä, vaan vähitellen  –  kun sydämen jyskytys rauhoittuu, ja koko ruumiin valtaa varmuus, että mitään pelättävää ei ole.

Toistaiseksi ei ole mitään pelättävää, koska Pan itsekin on muuttunut idylliseksi, ja hälyytysäänien torvet ovat muuttuneet huilunsoitoksi. Ilman muuta Chagallin syreenimaljakossa loikoilevat naiset ovat idyllisen katseen luomia: toinen maalauksen nainen on lanteikas ja toinen rintava. Myöhempi syreeninkukka-maalaus Chagallilta sijoittaakin kuvan etualalle haaveilevan miehen.

***

Kun luen Amy Lowellin amerikkalaisille lähes monumentiksi muodostunutta runoa Lilacs (syreenit, vuodelta 1928) tunnistan kuinka oivaltaen Lowell tarkentaa syreenin tarinaa.

 Lilacs -runossa syreenit tuovat idyllin pihaan, ovenpieleen – jo siitä on ehkä jo aavistettavissa, että on myös ilman turvaa jääneitä. Sellaiset syreenit tavataankin seuraavaksi. Ne ovat autiotalon liepeillä, tuulen vammauttamia ja pieksämiä pensaita – shokissa:

”Lilacs watching a deserted house
Settling sideways into the grass of an old road
Lilacs, wind-beaten, staggering under a lopsided shock of bloom
Above a cellar dug into a hill.”

Minulle syreenimaja – tuo idyllinen paikka – syntyy vasta, kun puutarhakalusteet tuodaan majaan ja kesävaatteisiin pukeutuneet ihmiset istahtavat sinne. Aivan kuin syreenit olisivat saaneet turvan puutarhakalusteista – ja ihmiset sen myötä idylinsä.

Lapset eivät kuitenkaan rauhoitu. Minä olen Pan ja kipitän pienillä jaloillani ympäri syreenipensaita, syöksähdellen niitten alta ja välistä, serkkutytöt juoksevat ja kiljahtelevat. Opin, että tytöt ovat olentoja joitten perässä juostaan.

Lowellin runossa syreenit kiitävät tietä pitkin juoksevan lapsen rinnalla. Olen yllättynyt miten syvälle kulttuurissamme on tämän Panin kaiku: kaiku tuosta väkivaltaisesta alkukuvasta jossa Pan ajaa takaa Syreeniä:
” And (lilacs) ran along the road beside the boy going to school. ”