Avainsana: Orfeus

Apollo ja liian kirkas keskipäivä

Orfeusta janotti, hän oli seurueineen palaamassa Ateenaan. Apollo piti polttavan kuumaa päivää, eivätkä hallusinaatiot hellittäneet.

Kolme auringonkiertoa kestäneiden riittimenojen jälkeen Orfeus kuuli yhä laulua; välillä hän huitoi käsillään kohti pensaita ja vastaili lintujen esittämiin arvoituksiin. Sekoittamaton viini sekä huumaavat yrtit eivät vaikuttaneet enää, mutta ajoittain hän sai yhä eläimiltä kysymyksiä ja jopa syytöksiä.

Nuorena hän oli jättänyt Apollon selkeät laulut ja siirtynyt Dionysoksen riitteihin, oppinut transsin ja rytmin, soittamaan kannabisnuotion savussa ja syömään juurenleikkaajan annostelemia oksennusyrttejä.  Sen jälkeen kun hän alkoi puhua jumalille, hän ei ole tuntenut itseään oikein terveeksi. Muistatko enää, millaista on olla yhtä selväpäinen kuin minä kysyi korppi oksaltaan. Muistan, Orfeus vastasi, mutta jo silloin minulla oli kauniimpi ääni kuin sinulla.

Aluksi Orfeus palveli Apolloa, sanat hänen lauluissaan olivat arkisia, kauniita ja selkeitä. Apolloa hänen on kiittäminen kansan suosiosta. Orfeus muistaa, kuinka Apollo opetti hänet soittamaan lyyraa.

Apollo, sinulla oli suuret eleet. Heti synnyttyäsi sinä heittelit kaikki muut lahjat pois, hyväksyit vain jousen ja lyyran. Sinulle riitti kaksi lelua: lyyra, jolla voit hallita nykyisyyttä ja lumota kuulijan hetkeen kiinni. Jousella voit hallita tulevaisuutta, ampua kauas. Näytit minullekin, miten tulevaisuuteen tähdätään ja kuinka kohtalo iskee. Mutta eniten minä nautin lyyrasta, ahdistus väheni ja oma oloni muuttui heti onnelliseksi. Olen käyttänyt lyyraa paljon, niin että minusta itsestäni on tullut lyyra, Orfeus ajatteli.

Samalla hän muisti että reitin varrella, aivan Ateenan kupeessa on Apollon pyhäkkö, jossa hän voisi käydä kysymässä oraakkelilta kuinka saisi terveytensä takaisin. Nyt on oikea aika tervehtiä Apolloa, kirkkaan kesäpäivän jumalaa, Apollo Heliosta.

Apollon pyhäkön ytimessä on kirkas, kylmävetinen lähde tai maanalainen virta. Sinne ei ole pääsyä muilla kuin valituilla, mutta Orfeus huomasi olevansa tervetullut. Hänelle ei kuitenkaan suostuttu antamaan ajatusta selkeyttäviä oksennusyrttejä, joita kaksi pappia oli itse käyttämässä. Orfeus aavisti jo että hän joutuu kylmään lähteeseen: se tuntui vastenmieliseltä, mutta hän on astunut jo pyhälle alueelle eikä voi enää kieltäytyä.

Jäätävä vesi oli harpyijoiden kynsiä, ne iskivät Orfeuksen ihon läpi ja raatelivat. Sitä kesti aikansa, kunnes hänen ruumiinsa palautui ennalleen. Miellyttävä olo tuli vasta kun hän nousi lähteestä. Mutta papit työnsivät hänet takaisin jäätävään veteen, niin menot määräsivät; sitten he painoivat hänen päänsä pinnan alle ja pitivät sitä siellä.

Monta hetkeä kului; hänen kallonsa tuntui tyhjältä, kuin kylmä vesi virtaisi sen läpi. Pää tuntui olevan läpeensä jäätä vielä, kun hänet päästettiin pintaan. Vähitellen ajatukset palasivat kuin linnut häkkiinsä, Orfeus tunsi olevansa normaali – ja onnellinen. Kun papit olivat päästäneet otteensa, Orfeus haukkoi henkeä niin äänekkäästi, että luulisi hänen kiittävän pelkkää ilmaa.

Näin Orfeus oli valmisteltu oraakkelin kuulemista varten. Ääni sanoi; nyt olet terve, mielesi on kirkas ja selkeä, sellainen jota Apollo sinulta toivoo. Mene tuonne kirkkaaseen päivään, laula ihmisille torilla, älä enää kuvittele tuonpuoleisia.

Teksti on jatkoa kesäsarjalle Jumalat ja helteenit rantavedessä.

Kuva: Euripideen Ifigeneia filmin avauskohtauksesta,  Michael Cacoyannis (1977).

Tryffelin etsijä ja totuus joka on haudattu

Kyse on tryffelikärpäsistä. Kulkiessaan Provencen maaseudulla tammien ja muitten lehtipuiden alla sienestäjä etsii tietyn lajin hyönteisparvia, jotka ovat pysähtyneet lentelemään sen kohdan tienoille, mistä voi löytyä tryffeleitä. Tryffelin tuoksu on houkuttanut kärpäset paikalle, ne ovat symbioosissa sienirihmaston kanssa ja munivat maahan, josta tryffeleitä todennäköisesti löytyy.

***

Tietää, ei-tiedä ja tavallaan tietää. Paljon tapahtuu tässä omakohtaisen tietämisen spektrissä. Se, että tavallaan tietää mutta ei tietoisesti, liittyy mielen kykyyn torjua asioita: kyse voi olla turhan tiedon sivuuttamisesta, tai sitten kyse voi olla yrityksestä torjua jokin mentaalisesti liian iso asia.

Kun tavallaan tietää jotain, kyse on implisiittisestä tiedosta. Arkisessa toiminnassa kaiken tiedon ei tarvitse olla eksplisiittistä; mieli sopeutuu, valitsee olennaisena pitämänsä. Mutta sitten on dramaattisesti toisenlainen implisiittinen tieto, kun ihminen ei kestä jotain tosiasiaa, eikä voi kohdata sitä.

Gustave Sobin romaani The Fly Truffeler (1999) on tarina miehestä, joka ei kestä vaimonsa kuolemaa. Mies on lingvistiikan professori, joka elää eristäytynyttä elämää vaimonsa kuoleman jälkeen, ja omistautuu tryffeleiden etsimiselle. Lukija joutuu seuraamaan kuinka päähenkilö vähitellen kadottaa todellisuudentajunsa ja itsensä.

Mies nimeltä Cabassac asuu Provencessa, hän on erikoistunut katoavan provencenkielen tutkimiseen. Hän tapaa nuoren naisen, joka on jostain syystä kiintynyt tähän kadonneeseen kieleen niin, että ottaa sen eräänlaiseksi äidinkielekseen. Heidän välilleen syntyy rakkaus, ja nainen muuttaa miehen luo maatilalle. He elävät liiankin kiinteässä suhteessa ja liian eristyneinä. Nainen alkaa odottaa lasta, he menevät naimisiin. Sitten keskenmeno muuttaa kaiken ja vaimo katoaa: hän lähtee miehen luota ilman selitystä, ja jonkun ajan kuluttua mies saa tiedon, että nainen on kuollut, mies ei kestä tätä.

Päähenkilö ei pysty tekemään töitä eikä keskustelemaan ihmisten kanssa. Ainoa, mistä hän saa lohtua, ovat vaellukset Provencen maaseudulla ja tryffeleiden etsiminen. Mutta Cabassac ei osaa pitää huolta realiteeteista, kuten maatilastaan, vaan hän ajautuu toiveiden ja harhojen valtaan. Lopullinen minuuden katoaminen, dissosiaatio, tapahtuu tryffeleiden nauttimisen kautta: vaimo ja tryffelihetket alkavat olla Cabassacille sama asia.

Löysin The Fly Truffeler -romaanin tarkastelun Philip M Brombergin artikkelista nimeltä ”Nearnes of you”, artikkelikokoelmasta, jossa käsitellään psykoanalyysin kannalta kysymystä tietämisestä: Knowing and not-knowing (Petrucelli 2010).

Bromberg käsittelee artikkelissaan sitä, mitä päähenkilö Cabassac tavallaan tietää mutta ei hyväksy. Tarkastelun kohteeksi hän ottaa erityisen hienon, kärpästen avulla tapahtuvan, tryffeleiden etsimisen. Se ilmentää päähenkilön taistelua kuoleman tosiasian kanssa ja myös mahdollisuutta tervehtyä.

Cabassac on siis intohimoinen tryffelisti. Hyönteisparvien avulla hän löytää noita herkullisia, maan alla olevia sieniä. Romaanilla on myyttinen tasonsa: Cabassac harhailee kuin Orfeus Elysionin kentillä etsimässä kuollutta rakastettuaan. Tryffelit merkitsevät hänelle hurmaavaa kontaktia maan alle, samanlaista kuin minkä Orfeus loi soittamalla. Orfeus pystyi luomaan lumouksen, jonka avulla rakastettu nousisi takaisin elävien piiriin.

Kyse on tältä osin harhasta myös Cabassacilla, mutta hänellä oli mahdollisuutensa löytää vielä todellisuus. Hän eksyi harhoihin vain öisin, kun hän nautittuaan tryffeleistä hauduttamaansa teetä nukahti ja sai hallusinaatioita vaimostaan. Tryffeleiden psykoaktiivinen vaikutus tunnetaan, tryffeliteen luomat aistiharhat kestävät yön yli, 3-5, tuntia. Teen vaikutuksesta mies luulee olevansa yhdessä naisensa kanssa ja on onnellinen.

Vaimolla on aina jokin tärkeä viesti ilmoitettavana miehelle, mutta tämä havahtuu hereille aina ennen kuin nainen ehtii sanoa asiansa. Kuten unen logiikassa usein, hereille havahtuminen tapahtuu juuri ennen totuuden paljastumista. Tryffeliteen tuomat hallusinaatiot korvaavat totuuden ja suojelevat Cabassacia siltä, mikä olisi sietämätöntä kohdata.

Tryffeleihin liittyvän, liiankin houkuttavan ja tyydyttävän, mielihyvän vastapainona on se mitä tryffelikärpäset tarinaan tuovat.

Mies ei hanki avukseen tryffelikoiraa tai perinteistä tryffelisikaa, vaan keskittyy tarkkailemaan kärpäsparvia. Tryffelikärpästen löytämien on varsin vaikeaa, se edellyttää tarkkoja havaintoja, valppautta ja mentaalista läsnäoloa. Ajatuksissaan kuljeksiva ja poissaoleva ihminen ei pystyisi löytämään tiettyjä kärpäsiä luonnosta. Näin siis Cabassacin keinot etsiä tryffeleitä pitävät hänet kiinni todellisuudessa.

Tryffelikärpäsillä on monia eri merkityksiä tarinassa. Koska ihmisen aistit ovat riittämättömät maan alla olevien sienten etsimisessä, sienestäjä tarvitsee esimerkiksi tryffelikoiran avukseen. Bromberg korostaa tryffelikärpästen hienovaraisuutta suhteessa kohteeseen. Itse asian tunnistaminen tapahtuu epäsuoraan, ja juuri sitä Cabassac tuntuisi tarvitsevan parantuakseen.

Sienten etsiminen tryffelikoiran avulla on luonteeltaan aivan toisenlaista: koira etsii tryffeleitä ja sienestäjä pääasiassa ohjaa ja hallitsee tapahtumaa. Koiran täytyy olla kontrolloitu ja ehdollistettu niin, ettei se itse syö tryffeleitä. Mutta halun ja kohteen suhde on erilainen silloin kun pyydystäjä etsii vaikeasti havaittavia kärpäsparvia, jotka osoittavat missä on se kohde, jota ei voi ollenkaan havaita. Kaikki tämä vahvistaa Cabassacin havaintokykyä ja valpasta läsnäoloa luonnossa.

Kuinka sitten dissosiaatio ja tietämisen torjuminen yhdistyvät Cabassin taistelussa, jossa hän kadottaa vähitellen valppautensa ja luonnossa aistimisen kykynsä?

Ei-aivan-tietäminen on Brombergin mukaan dissosiatiivinen ansa, johon mies on joutunut. Rakastettuun liittyvät kokemukset eivät muutu muistoiksi, koska taustalla vaikuttaa aikaisempi, antoisana koettu rakkaus ja kohtuuttoman voimakas sulautuminen. Rakastetun kuolema merkitsi Cabassacille minän kadottamista, toiseen sulautuneen itsen menetystä.

Tästä syystä Cabassac ei voi vastustaa jatkuvaa tryffeleiden nauttimista, koska ne liittyvät niin vahvasti vaimon kanssa koettuun onnellisuuteen. Mielikuvissaan Cabassac saa takaisin sekä vaimonsa että omimman itsensä. Tryffelit – tuoksultaan ja maultaan ehkä hienoin tunnettu sieni – sekä hallusinaatiot synnyttävät niin voimakkaan positiivisia aistimuksia ja onnellisuuden tunnetta, että Cabassac ei voi enää löytää todellisuutta.